Itse olin (ainakin muistojeni mukaan) suhteellisen reipas lapsi kokeilemaan kaikkea uutta. Yläasteellakin uskalsin olla vielä erilainen (hippi-kasvissyöjätyttönen, mikä ei kyllä 90-luvulla kai ollut kamalasti "muotia"), mutta aikuistumisen kynnyksellä ja ensimmäistä kertaa oikeasti lihoessani muutuin epävarmaksi nuoreksi naiseksi. Tunsin etten ollut tarpeeksi hyvä missään. Sain kehitettyä tämän niin pitkälle, että päättelin kokolailla olevani hyvin huono sekä turha ihminen ja päädyin sairastamaan masennusta yli kymmeneksi vuodeksi. Välillä pahemmin ja välillä "paremmin". Lisäksi kaikki tämä sai minut oirehtimaan ihan fyysisesti ja monta vuotta tekemisiäni rajoitti paniikkihäiriö.
Nyt on mennyt jo kai yli neljä vuotta ilman masennusta ja paniikkikohtauksia, eikä edes viime syksyn tai tämän kevään stressi-tilanteet ole saaneet minua sängynpohjalle tai saatika lukkiutumaan kotiin. Tosin on minulla nykyään maailman paras syykin elää ja olla vahva eli rakas pikkuneiti.
Olen saanut yliotteen "Kyl mä mokaan kuitenkin"- ja "Elämästäni ei tule ikinä mitään hyvää"-asenteesta. Nykyään uskallan olla, tehdä ja ajatella juuri sitä mitä haluan. Ja vaikka joskus tunnenkin vähempiarvoisuutta niiden laihojen ja kauniiden ihmisten edessä, niin silti sisimmässäni tiedän heilläkin olevan omat kipupisteensä, sillä kukaan ei ole täydellinen, ei edes se kaikkien ihailema huippumalli, julkkis, urheilija tai vaikka naapurin rouva.
Lisäksi minulla on haave, jonka haluan nyt paljastaa ääneen. Ehkäpä se auttaisi minua kohti toteuttamista.
Minä haluaisin opiskella Ravitsemusterapeutiksi :) ja nyt tämä blogi olkoon myös matkakumppanini kohti tuon haaveen täyttymistä, sillä yksinkertaista se ei tule olemaan.
 |
| Kesäkin tulee kohta :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos :)