maanantai 15. heinäkuuta 2019

Tukholman risteilyllä

En ole koskaan ollut kovin viehättynyt risteilyistä mitä suomalaiset tuntuu kovasti harrastavan. Tänä vuonna lapsen toive oli kuitenkin päästä risteilylle, niin sinne siis lähdettiin. Ensin mietittiin Tallinnaa, mutta päädyttiin kuitenkin Tukholmaan. Ehkä ensi kerralla kuitenkin Tallinnaan...

Risteilyalukset on kieltämättä länsimaalaisen infran taidonnäytteitä. 3000 hyttiä vessoineen, suihkuineen, valoineen, sähköineen ja yökerhot sekä kaupat siihen päälle. On ihan älytön tunne käydä tuolla esim. suihkussa! Ja kaikki tuo valo, ääni, ihmisshow matkaa vieläpä paikasta A paikkaan B kelluen meressä... ja periaatteessa voisi upota kaikkinensa milloin tahansa...

En halua kirjoittaa tästä mitään tuomitsemispostausta, jos viihdyt laivalla, niin hyvä niin! Minulle risteily herätti kovastikin ristiriitaisia tunteita ja mietin paljonkin sitä miksi ihmiset risteilyllä käy? Huomasin jo alussa ettei laivan sisäpuolella ole minulle juurikaan tarjottavaa. Tax Freestä ostin juustosta tehtyjä sipsejä, vettä ja limpparia laivallaolon ajaksi. Joten kaupoille olin tosi huono asiakas...

Käytän alkoholia tosi vähän, joten ei sekään oikein houkuttanut baareihin aikaa viettämään. Yhden Aperol Spritzin ja kuohuviinin join 2 päivän risteilyllä (sekä buffassa ruuan kanssa viiniä). Eli baareillekin olin huono asiakas.

Ruoka laivalla oli hyvää, mutta kallista. Ns. välipäivälle oltiin otettu meriaamiainen, joka oli hotelliaamupalaan täysin verrattavissa ja sillä pärjäsin koko päivän Tukholmassa (lounaaksi join Espresso Housessa ison laten). Illalla syötiin Grand Buffet, joka sopi ketoilijalle myös todella hyvin. Seuraavana aamuna ei juuri aamupalaa tarvinnutkaan vaikka kohtuullisesti tuli buffassakin syötyä.

Löysin matkasta paljon nautittavaakin, sillä viihdyin erityisesti laivan ulkopuolella. Oli nautinnollista katsella ohimenevää saaristoa ja välillä aavaa merta. Aika kova liikenne tuolla merellä tuntui olevan, sillä lopulta hyvin vähän oli hetkiä jolloin ei toisia aluksia olisi näkynyt. Hetket kannella ja Tukholmassa olivatkin reissun parhaimmistoa aivan ehdottomasti. Sai nauttia auringosta ja rauhasta, sillä löysin laivalta yökerhon terassin jossa ei juuri tuullut ja aurinko paistoi eikä muita ihmisiä ollut juurikaan.

Kauheinta laivalla oli kokemani pelkotilat. Ensimmäisen yön nukuin hyvin, mutta toisena yönä heräsin useaan otteeseen kauhukohtauksiin, joissa olin täysin vakuuttunut siitä, että vesi tulvii pitkin laivan käytäviä, uppoamme ja kuolemme kaikki. Oli kuitenkin hienoa huomata, että jos joskus ennen olisin saanut täysimittaisen paniikkikohtauksen, niin nyt ei niin käynyt. Toki tuo oli inhottavaa ja rankkaakin, aamulla olin todella väsynyt, mutta selvisin!










Elämä on joskus... kun syöt kerran vuodessa karkkia, niin tietysti se on korvavaikun makuinen 😳😂  Lapsen paras löytö Tukholmasta oli Fantasia/Scifi-kauppa ja etenkin sen Harry Potter osasto.







Pari päivää risteilyn jälkeen, mietin edelleenkin miksi risteilyt ovat olemassa ja miksi niissä ihmiset käy? Seuraavan kerran menen Tukholmaan lentäen 😂 tai pikalautalla Tallinnaan.

Mutta mahtavaa, että lapsi nautti ja oli onnellinen kokemuksesta. Matkaseura oli muutenkin ihan mahtavaa ja ihanaa oli viettää aikaa yhdessä rennosti. Matkalla käytiin tsekkaamassa myös Helsingissä Kiasman, Amos Rexin ja Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyt joista sain paljon inspiraatiota ❤️

Käytkö sä risteilyillä? Kerro mulle, että miksi?

Rakkaudella
iive

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Kreikkalainen ketoateria

Kun kaikki ystävät hehkuttaa Kreikkaa ja ovat sieltä juuri palanneet tai menossa... niin ei auta kuin loihtia Kreikka lautaselle!

Joten Kreikkalainen ketoateria siis olkoon tässä! Ruokaseurana ystävän Kreikasta tuoma Äiti Marian ikonikuva teemaan sopivasti ❤️ ja juomana hiilihapotettua lähdevettä maustettuna mintulla & limellä.


Idean Kreikkalaisiin lihapulliin löysin Pinterestistä. Alkuperäinen resepti löytyi Recipetineats blogista (englanniksi). Toki omat pullani tein ilman reseptissä olleita leivänmuruja/korppujauhoja/leivityksiä. Omat pullat syntyivät siis suurin piirtein seuraavalla tavalla:

(Huom! En ole mikään orjallinen mausteiden mittaaja ja kokkaan aina mututuntumalla, joten tämä on kaikkiaankin suuntaa antava resepti)

Kreikkalaiset lihapullat - Kesäkurpitsaa & herkkusieniä

800g naudan jauhelihaa 17% (lammashan nyt olis parasta, mutta kun sitä nyt ei ollut)
1 sipuli silputtuna
n. 3rkl Tuoretta persiljaa, minttua sekä basilikaa (koska oreganoa ei ollut ja basilikaa oli) silputtuna
n. 1rkl Lesvos Gold oliiviöljyä
1tl suolaa
5 pippuria myllystä
(Ja koska jääkaapissa oli hieman rutistuneita tomaatteja niin laitoin mukaan myös ne ihan pieneksi silputtuna)

***

200g Herkkusieniä 
1 pieni kesäkurpitsa
2rkl Lesvos Gold oliiviöljyä
Suolaa
5 pippuria myllystä

Sekoita keskenään lihapullien ainekset, muotoile pulliksi. Puhdista ja pilko herkkusienet ja kesäkurpitsa, sekoita joukkoon oliiviöljy, suola ja rouhi myllystä pippuria päälle. Asettele laakean uunivuuan pohjalle. Yksinkertaisuudessaan voit laita lihapullat herkkusienten ja kesäkurpitsoiden päälle ja paistaa uunissa 225 asteessa kunnes lihapullat ovat kypsiä. Itse otin tällä kertaa lihapulliin pienesti väriä gheen kanssa paistinpannulla ja sitten uuniin!

Kreikkalainen kurkkusalaatti

1 kurkku kuutioituna
1/2 prk fetajuustoa & oliiveja (lidlin öljyssä olevia oli minulla jämänä kaapissa) 
Ruokalusikallinen kreikkalaista jogurttia
Minttua, persiljaa ja basilikaa silputtuna
Valkosipulinkynsi
5pippuria myllystä
Merisuolaa

Sekoita ainekset keskenään ja anna tekeytyä jääkaapissa hetkisen. 

Lautaselle vihreää salaattia alle, herkkusienet, kesäkurpitsat & lihapullat päälle, kurkkusalaattia kylkeen ja iso loraus Lesvos Gold oliiviöljyä vielä päälle niin kyllä jaksaa! Huomenna taidan itse paahtaa annokseen lisukkeeksi muutaman hyppysellisen pinjansiemeniä 💚



Maistuvia ruokahetkiä!

Rakkaudella
iive

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Hei tykkään susta! Viimeinkin!

Tämä viikko tai oikeastaan koko kesä on ollut vahvaa fiilistelyä siitä, että viimeinkin voin sanoa mun keholle, että hei tykkään susta!

Koko ikäni olen tuntenut olevani vääränlainen. Vääränlainen sieltä sun täältä - ihan niin kuin keho ja minä sisältä oltaisiin oltu eriparia. Mulla on ollut aina tosi vahva fiilis siitä, että mun ulkoinen olemus ja sisäinen tuntemus eivät kohtaa.
Nyt onkin aika upeaa kun ensimmäistä kertaa koskaan ikinä (kun olen ollut tästä tietoinen) sisäinen ja kehollinen minä kohtaavat - ovat samaa. Ihan huippua!



Vuosikaudet olen rääkännyt itseäni, suominut itseäni, pitänyt itseäni nälässä tai ylisyönyt. Koskaan ikinä mikään ei ole ollut tarpeeksi. Raskaana ollessa sain olla vapaa kehon kanssa, sillä silloin en oikeastaan ollut "minä" vaan uutta elämää luovassa tilassa. Naisena en ole ikinä ollut kehooni tyytyväinen tai vapaa. Olen katsonut itseäni peiliin, vihannut ja inhonnut. Olen puhunut itselleni niin rumasti, että en ikinä sellaisia sanoja sanoisi kenellekään toiselle. Aika moni meistä taitaa tehdä niin?

Toki nyt kevyempänä, vähempien vyötärömakkaroiden kanssa on helpompi olla tyytyväisempi. Tietysti näin on. On ihan turha yrittää väittää muuta, sillä juuri nyt keho näyttää huomattavasti enemmän siltä, mikä on oma naiseuden kauneusihanteeni ja sekin on ihan ok. Ei minun tarvitse teeskennellä etteikö näin olisi ja etteikö minulla olisi edelleenkin haluja näyttää vieläkin vähän "paremmalta". Ei tosin ehkä mitenkään laihemmalta vaan kiinteämmältä.

Kehoni on sieluni temppeli ja haluan, että temppelini ilmentää sieluani. Haluan rakastaa sitä niin kuin rakastan sieluani. Haluan pitää siitä huolta, helliä ja hoivata sitä. Jokaikinen teko jonka teen on ylistys sielulle ja temppelilleni. Miksi siis puhuisin sille enää rumasti? Miksi katsoisin vain virheitä?


Kun aloin rakastaa itseäni ensin sisäisesti ja sitten ulkoisesti, aukesi aivan uusi ulottuvuus elämässä. Uskalsin alkaa rakastamaan myös muita ihmisiä ja avaamaan sisintäni heille. Aiemmin se oli mahdotonta, sillä uskoin olevani niin ruma (sisältä ja ulkoa), että se kaikki oli pakko piilottaa paksun muurin taakse. Eikä sen muurin takaa kukaan nähnyt sitä oikeaa minua.
En minä oikeasti ole muuttunut mihinkään, minä olen vain pala palalta purkanut muurini ja antanut sen sisimpäni kukoistaa. En ole eri ihminen, vaan vihdoin minä olen minä.

Onneksi on ollut ihmisiä, joilla on taito nähdä paksujenkin muurien lävitse tai ainakin minun muurieni lävitse. Heitä ei ole estänyt se, että olen pysytellyt linnoitukseni sisällä. Mieheni on yksi sellainen ihminen ja vaikka ennenkin oltiin onnellisia, niin onhan se ihan eri juttu kun on voinut laskea ne suojaukset alas...

Tänä kesänä olen etenkin nauttinut meidän parisuhteesta ja millaista se voi olla kun itsekin päästää jonkun oikeasti lähelle. En ole koskaan kokenut näin suurta rakkautta. Ihanasti meille on annettu myös yhteistä aikaa kokea se. Kesäkuussa vietettiin yksi viikko autossa kahdestaan matkaamalla pohjois-suomessa, sitten tehtiin samaa perheenä ja nyt vietettiin taas pariskuntana aivan ihana viikonloppu Tampereella ihan kahdestaan. Lähdettiin ihan ilman mitään suunnitelmia ja tehtiin sitä mikä tuntui kivalle. Oltiin yhdessä ja juteltiin, vietettiin aikaa taas kumppaneina - ei pelkästään vanhempina.

Aika hauskaa oli muuten se, että tasan päivälleen (Facebook tietää). Ollaan oltu Tampereella vuosina 2011, 2017, 2018 ja nyt sitten 2019! Ehkä päivä täytyy laittaa kalenteriin ja suunnata tuonne myös ensi vuonna?



Yövyttiin taas Sokos Hotel Villassa, mikä on ehkä mun lempparihotelli ikinä. Ei siihen varsinaisesti ole edes mitään syytä miksi näin on, mutta ehkäpä siellä on vaan niin meille sopiva energia? Ollaan oltu tuolla perheenä ja pariskuntana (mm. juhlittu 10v hääpäivää). Joten ei mikään muu paikka olisi nytkään voinut olla sopivampi!

Käytiin kiertelemässä Ikeassa, Ideaparkissa ja Ratinassa, nii ja Koskikeskuksessa ja kirppareilla. Taidenäyttelyssä Tampereen taidemuseossa ja Sara Hildenissä. Syömässä ja drinkeillä. Sorsapuistossa, Pyynikillä ja Hatanpään Arboretumissa. Oon niin onnellinen, että mun mies lähtee kaikkiin tuollaisiin paikkoihin mukaan eikä se ole mitään tuskaa hänellekään. Tosin Arboretumissa meinas hänelle riittää, mut kiitollinen olen siitä extra 20min, jonka sain vielä tuolla viettää puiden katveessa ja ehkäpä hänkin siitä oman osansa hyvää oloa sai kun näki mun olevan niin onnellinen?


Tampereen Taidemuseon näyttelyt ei nyt oikein iskeneet... en edes ottanut sieltä yhtään kuvaa. Täytyy myöntää, että vuoden nuoren taiteilijan näyttelystä en ymmärtänyt yhtään mitään. Tai pikemminkin pohdittiin taas sitä, että mikä on taidetta.  Toisaalta juuri tällaiset kokemukset herättää niitä parhaita keskusteluja.
Nastja Säde Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.
Ehkäpä meidän käsitteet, tuntemukset tai ajatukset on niin erilaisia? Sukupolven välinen kuilu? Rakkaus, hitaus tai hellyys kun ei ole minulle mitenkään radikaalia vaan se on sitä mitä elämä todellakin on ja mihin se perustuu...

Sara Hildenissä oltiin Out of Office. Sieltä sen sijaan bongautui enemmän ihastuksia ja elämyksiä, mutta tämäkään näyttely ei tuonut juuri meille varsinaista WAU! efektiä.
Näyttelyn teemoja ovat poistuminen arjesta ja julkisesta tilasta sekä yksilön rooli osana yhteiskuntaa. Näyttelyn teokset ilmentävät vapaa-ajan ja yksityisyyden sekä identiteetin ja minuuden eri merkityksiä. Niissä toistuu todellisuuden ja maiseman muotoilu sekä yhteisöllisyyden merkitys. Ne ehdottavat, miten asiat voisivat olla. Lisäksi teoksia yhdistää kuvataiteen eri tekniikoiden luomat mahdollisuudet kommentoida todellisuutta. Näyttely johdattaa kävijät yksityisestä yleiseen, kodista matkalle, juhliin, kaupunkiin ja luontoon – toisaalle.
Ehkäpä tässäkin koen sen arjen niin erilaisena kuin suuri osa(?) tuntee? Olen alkanut fiilistellä arkea hyvin väkevästi.

Aloin eräänä päivänä miettimään kuinka en ole juurikaan meditoinut tai tehnyt muitakaan henkisiä harjoituksia, kunnes tajusin tekeväni niitä koko ajan. Pyykkien peseminen, siivoaminen, kitkeminen, remontointi - ne kaikki ovat minulle nykyään henkistä harjoitusta - läsnäoloa hetkessä. Sen sijaan, että ne olisivat jotain arjen suoritteita, jotka täytyy vaan suorittaa kun on pakko - niistä on tullut minulle elämää ja tavallaan nautintoakin. Niitä ei siis tarvitse paeta mihinkään erilliseen "vapauden harhaan".

 


Upean illan jälkeen lauantain aamukävely tehtiin hotellin läheiseen Sorsapuistoon. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Sorsapuisto oli ihana paikka aloittaa päivä ja todellinen patsas-bongarin paratiisi. Puistossa oli upeita naispatsaita, joista kolme oli muuten Tove Janssonin isän tekemiä! Erään patsaan mallina on ollut jopa Tove itse. Kuinka mainiota kun nykyään Muumimuseo sijaitsee siis aivan vieressä. En muuten edes tiennyt Tove Janssonin isän olevan kuvanveistäjä, kaikkea sitä siis oppii.


Viktor Jansson - Istuva Nainen
Hän kuvaa niin sitä levollisuutta, rauhaa, onnellisuutta, rakkautta ja tyytyväisyyttä mitä itse juuri nyt tässä hetkessä elämässä tunnen. Tai niin ainakin itse patsaan koen. Läsnäolon ja olemassa olon täydellinen hetki.

Viktor Jansson - Kajastus

 Viktor Jansson - Nuori nainen


Tampereen kirpparikierroksen jälkeen suunnattiin vielä Pyynikille ja tehtiin siellä reipas lenkki, mutta koska Pyynikin näkötornin kahvilassa oli niin jäätävä jono ulos asti, yritettiin etsiä jotain muuta kahvittelupaikkaa ja päädyttiin sattumalta paratiisiin. Tai paratiisi ja paratiisi, mutta ihmiselle joka rakastaa puita, niin mikä olisikaan ihanampaa kuin puupuisto? Hatanpään Arboretumissa on puita 1700-luvulta! Muutenkin puistoalue on upea ja arboretumiksi (=puulajipuisto) se on siitä poikkeava, että siellä on myös ruusupuisto sekä kukkaistutuksia.





En sitten niistä vanhoista puista tainnut yhtään kuvaa ottaa. Sen sijaan otin itsestäni kuvan siitä fiiliksestä minkä vallassa olin kun istuin puiston penkillä puiden keskellä. Huikeeta! Olin kyllä aivan umpi puhki poikki tuon päivän jälkeen. Tosin käveltyä tuli päivän aikana reilusti yli 10km ihan huomaamatta ja aikamoisen tunneryöpyn vallassa myös.

En voi muuta kuin koettaa sanoittaa tätä omaa elämää ylös näin ja miettiä mahtaako muut kokea tämän elämän samalla tavalla vai kovinkin eri tavalla? Näkeekö ihmiset nykyään itsensä ihanina rakkauden sieluina ja arjen suurena kunnianosoituksena elämälle ja oikeasti ihan mielettömän ihmeellisenä? Vai meneekö ihmiset vaan sitä samaa rumbaa päivästä toiseen? Menetkö sä rumbassa vai hetkessä? Onko sun elämä samaa ja tylsää joka päivä vai ihmeitä täynnä?

Että sellaisia keveitä mietteitä tänään...
Rakkaudella
iive