Itserakkaus

Viime viikkoina ollaan menty syvissä vesissä. Puhdistettavaksi ja käsiteltäväksi on tuotu jäätävä määrä asioita. Tosin hieman välillisesti koska intentio on ollut toisten ihmisten asioissa, mutta samalla kuitenkin focus on ollut vahvasti siinä kuinka minä voisin auttaa toisia ja kuinka itse asioihin reagoin.

On puhuttu ja tunnettu paljon. Vihasta, pettymyksestä, surusta, rakkaudesta, peloista ja kaikesta mahdollisesta mitä vaan voi tulla eteen kun universumin leka lyökin aika lujaa pieneen ihmiseen ja tuumaa, että "herää".

Mutta vaikka kuinka asioita väännettäisiin, niin aina palaan samaan pisteeseen. Rakkauteen. Ystäväni Susanna jakoi seinällään tämän ajatuksen.

Kesti niin kauan ymmärtää että kaikki on minussa. 

Että mikään ei voi minulle tulla, ellei se löydy sisäpuoleltani.
Oli se sitten viha, rakkaus, runsaus, puute ja kaikki nyanssit niiden välissä. Arvostelu, sota, hyväksymättömyys...ihan kaikki, niin hyvässä kuin pahassa.

Ainoa tie rauhaan ja runsauteen löytyy sisältäsi.
Jos elämäsi on jotain muuta, sulje silmäsi ja kuuntele.

Elämä on antanut nyt niin paljon rakkautta, rauhaa ja runsautta minulle. On kuitenkin edelleen asioita, jotka ovat vielä kesken ja joita edelleen työstän ja jotka heijastuvat kärsimättömyytenä ja ärsytyksenä, joten olen paljon miettinyt sitä mikä minussa niitä vetää puoleensa tai miksi en saa jotakin vaikka itse tuntisin olevani siihen jo valmis? Olen uinut syvälle itseeni ja tunnustellut paljon reaktioitani ja suhtautumistani varsinkin ristiriitaisiin asioihin. Samalla olen myös tunnustellut niitäkin asioita mitä olen saanut, mikä on muuttunut kun olen saanut kaikki nämä ihanat ihmiset mun elämääni?

Ja edelleen päädyn rakkauteen. Rakkauteen muita kohtaan ja rakkauteen itseä kohtaan. Niin kauan kun en rakastanut ja hyväksynyt itseäni aidosti en voinut saada rakkautta muiltakaan. Enkä myöskään kokenut hyväksymistä vaan tunsin olevani aina vääränlainen. Aina liian jotain. Liian lihava, liian outo, liian tavallinen, liian äänekäs, liian hiljainen, liian kaikkea eikä ikinä mihinkään sopiva. Niin kauan kun itse pidin itseäni epävarmana ja arvottomana rakkaudelle, niin niin kauan myös muut pitivät minua kovana, sillä itse loin itselleni kovan naamion epävarmuuteni suojaksi, jonka takaa ei rakkautta tai herkkyyttä useinkaan voinut nähdä. Nyt alan lähestyä sitä pistettä, että tajuan olevani minä ja just hyvä kaikessa ihmisyydessä näin. En virheetön, mutta en myöskään pelkkää virhettä, niin kuin ennen ajattelin.

Silloin elämä oli pelkkää pakenemista ja turruttamista. Piti turruttaa kaikki aistit ettei olisi vain tuntenut itseä ja niitä omia sisäisiä varjoja. Samalla vain turrutti kaiken hyvänkin.

Sen jälkeen kun aloin kohdata pelkojani yksi kerrallaan... elämä on muuttunut merkittävästi. Mitään pahaa ei tapahtunut kun annoin itseni tuntea niitä, kohdata ne syvimmätkin pelot ja vielä rakastaa niitä. Mikään mörkö ei hyökännyt sieltä kimppuuni ja syönyt suihinsa vaan sieltä löysin todellisen rakkauden, jonka jälkeen olen sitä rakkautta voinut vastaanottaa myös muualta ympärilläni ja ihmiset ovat alkaneet nähdä minut sellaisena kuin oikeasti olen.

Itserakkaus on jännä sana. Sitä olen pyöritellyt ajatuksissani ja paperillakin viime päivät. Onko suomenkielen itserakkaus ollut aina "ruma" sana? Ainakaan omiin korviini itserakas ihminen ei kuulosta kovin hyvältä, mutta miksi on näin? Miksi meillä ei ole sanaa rakkaudesta itseä kohtaan?

Itserakas = itseään ihaileva, itseensä toisen näkökulmasta liian tyytyväinen, omahyväinen.

Englanniksi löytyy sanat self-love ja selfish. Itserakkaus/rakkaus itseä kohtaan ja itsekäs. Miksi meillä itserakkaus ja itsekkyys tarkoittaa samaa asiaa? Vai kuvittelenko vain?

Meitä ohjeistetaan rakastamaan toisia niin kuin itseämme. Nykyään voisi ohjeistaa meitä rakastamaan myös itseämme niin kuin toisiamme, sillä niin moni on valmis näkemään kaikissa muissa niin paljon kaikkea hyvää ja kaunista ja itsessä sitä ei pysty näkemään. Jos sadasta ihmisestä 99 sanoo sinusta ihania asioita ja 1 ikävästi, niin ketä uskot?

Mä uskon, että joka ikinen meistä on sisältä kuitenkin ennen kaikkea sitä rakkautta. Kun sen vaan löytää. Loistetaan sitä valoa ennen kaikkea itsellemme, niin silloin se hohtaa meistä myös kaikille muille 💗

Tän kaiken keskellä kävin myös pitkästä aikaa Taidekeskus Väinölässä fiilistelemässä. Siellä kun oon tuntenut jotenkin aina niin hyvät vibat... jotenkin extrahyvät. Siinä talossa on vaan niin jotain... nyt istuin taas siellä yläkerran kammarissa ja fiilistelin...

Ja yht'äkkiä tajusin, että se extrahyvä viba onkin aina ollut minussa itsessäni, se onkin aina tullut minun sisältäni eikä mistään minun ulkopuoleltani. Väinölässä sen on vaan ennen voinut jotenkin aistia herkemmin, koska siellä olen aina kokenut olevani turvassa ja hyväksytty omana itsenäni. Nyt asiat ovat muuttuneet vain sellaisiksi, että ne vibat voi tuntea koko ajan. En tarvitse niiden tuntemiseen mitään erityistä paikkaa, sillä ne ovat minussa ja minä voin tuntea ne ajasta, paikasta tai tilanteesta huolimatta. Ja miksi sitä vibaa nyt sitten sanoisi? Läsnäolon voimaksi, sisäiseksi rauhaksi tai yhteydeksi universumiin ja kaikkiin ja kaikkeuteen. Se on tässä aina.

Että ei mitään pieniä viikkoja ja juttuja.
Saa nähdä mitä ensi viikko tuokaan tullessaan... joko olen valmis hyppäämään uudenlaiseen tulevaisuuteen? Joko ovet ja tsäänssit aukeaa mulle viimeinkin 💗 Kaikessa kärsimättömyydessä on upeaa kuitenkin turvata aina siihen, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin pitää, juuri oikeaan aikaan, juuri silloin kun olen valmis 💗

💗 Upeaa viikkoa ystävät 💗

Rakkaudella

iive

Kuinka paransin itseni masennuksesta ja unettomuudesta

Haluan korostaa sitä, että tämä on minun tarinani, minun voimavaroillani ja tavallani. Tämä ei toimi kaikille, sillä syyt masennukseen voivat olla hyvin moninaiset ja erilaiset. Tämä ei ole siis ainoa oikea tie, tämä oli minun tieni.

Luin viime vuoden blogitekstejä läpi. Ensin ajattelin sen olevan tosi raadollista ja olisiko hyväksikään, mutta loppujen lopuksi ainakin omiin silmiin teksteistä heijastui kuitenkin sen tilanteen alta jonkinlainen ihana lempeys ja ymmärrys itseltä asiaa kohtaan. Masennus ei ollut viholliseni, masennus oli ystäväni joka pakotti minut pysähtymään elämäntilanteessa jonka toimintamallit eivät olleet enää minua varten.

Eräs fiksu ihminen netissä tuumasi masennuksesta näin: 
Masennus on kehon tapa kertoa, että jotain perustavan laatuista olisi elämässä muutettava. Kun henkilö on valmis kuuntelemaan tätä alitajuntansa lähettämää viestiä ja muuttamaan elämänsä suunnan vastaamaan sielun todellisia tarpeita, masennus häviää pikkuhiljaa.

Olen nyt kaksi kertaa parantunut masennuksesta. Ensin minut paransi 20-vuotiaana psykoterapia ja aikuistuminen. Masennus johtui pitkälti koulukiusaamisesta, voimakkaasta erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteista sekä lapsuudessa tapahtuneista seikoista. Tuolloin kokeilin erilaisia lääkityksiä, niistä en juuri apua kokenut olevan, pikemminkin kroppa ja mieli oli jatkuvista lääkemuutoksista aivan sekaisin. Myös ihan puhtaat elämäntaidot kuten syöminen, vuorokausirytmi, itsestä huolehtiminen olivat hukassa.
Lääkkeitä kokeiltiin kahden vuoden aikana yli kymmentä erilaista niin masennus, mieliala kuin ahdistusta helpottavaa lääkitystä. Kognitiivinen psykoterapia oli kyllä pelastukseni, samoin puolisoni, joka on seissyt rinnallani jo yli 12 vuotta. Psykoterapian myötä pystyin jättämään kaiken lääkityksen pois ja paranemisprosessi oli suht nopea (vuoden?). Valmistuin ammattiin ja astuin aikuisen elämään.

Näiden vuosien välillä sairastuin aivolisäkekasvaimeen (parantunut nyt) ja fibromyalgiaan. Olin myös raskaana ja sain lapsen. Kaikissa näissä elämäntilanteissa on riski sairastua myös masennukseen, niin kuin yleensäkin tällaisissa kuormittavissa tilanteissa. Kyky käsitellä asioita ja myös tietynlainen henkisyyden tuleminen elämänkuvioihin mukaan, auttoivat eikä masennusta tullut.

Vuonna 2017 iso osa sosiaalisista kontakteistani vaihtui työpaikkani kilpailutuksen myötä. Tutut työkaverit vaihtoivat työpaikkaa ja uudet tulivat tilalle. Läheisin ystäväni kuoli yllättäen. Huhtikuun aikoihin aloin miettiä, että työpaineet (uuteen työyhteisöön sopeutuminen ja perehdyttämisen tuoma kasvanut työtaakka) ja ystävän kuolema olivat nyt olleet liikaa jaksamiselleni. Aloin tutkailla itseäni ja totesin vanhan tutun masennuksen harmauden astuneen elämääni.

Kesä ja kesäloma helpotti hieman tilannetta, kunnes elokuussa alkoi kehoni reagoimaan todella vahvasti töihin paluun jälkeen. Ahdistus oli valtavaa ja ilmeni myös fyysisesti paniikkikohtauksilla sekä sydämen lisälyönneillä. Yöheräilyt ja valvomiset pahenivat ja pahenivat. Lopulta syksyn lopussa oli myönnettävä, että nyt ollaan jo pahassa pulassa.

Kieltäydyin masennuslääkkeistä menneisyyden kokemuksieni vuoksi. Varustin sen sijaan "lääkekorini" vitamiineilla ja hivenaineilla. Toki niitä käytin ennestäänkin fibron vuoksi, mutta nyt laitettiin lisäboostille koko homma. Erityisesti masennusta varten hankin 5htp valmisteen, jota käytin sairasloman ajan (huom! ei saa käyttää yhdessä masennuslääkkeiden kanssa --> serotoniinisyndroomavaara!)

Koska olin sairaslomalla jäi nyt sitä aiemmin töihin kulunutta energiaa itsensä hoitamiseen. Aloin taas mehustaa ja tehdä smoothieta joihin lisäsin myös erilaisia villiyrttejä (mm. nokkonen, poimulehti, siankärsämö ja kuusenkerkkä) ja adaptogeeneja (ruusunjuuri, ashwagandha).
Nukuin paljon ja luin. Luin hömppää ja paljon selfhelppiä. Yritin keskittää ne vähäiset voimavarat itseni hoitamiseen ja ilostuttaviin asioihin. Kävin hierojalla tai kylpylässä, ulkona edes sen 10min päivässä, joskus enemmmän, joskus vähemmän tai en ollenkaan.

Sain kritiikkiä siitä, etten voi olla masentunut kun jaksan kuitenkin tehdä kaikkea tuollaista. Usein kuitenkin se ilostuttava homma oli se ainoa asia koko päivänä jonka jaksoin tehdä. Olin myös jäänyt sairaslomalle ihan täydestä työrumbasta ja perhekin on tässä elämässä mukana koko ajan. Oli pakko jaksaa tiettyjä juttuja, joka oli lopulta hyvä asia, sillä ei voinut vajota katatoniseen melankoliaan. Olin vain ihan helvetin väsynyt koko ajan, teinpä jotain tai en, niin yhtä väsynyt olin. Minä myös päätin etten anna masennuksen viedä minua loputtomaksi ajaksi pohjattomaan kuiluunsa, minä päätin nousta sieltä ylös vieläkin parempaan ja omannäköisempään elämään.

Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys.

Masennukseni oli epätyypillistä, joten lääkäriä myöten minua kehoitettiin tekemään asioita joilla on myönteinen vaikutus. Yksi parhaimmista vaikuttajista oli Paranemisen Avain sekä Sydämen kuvaruutu-harjoitukset, joissa nimenomaan keskitytään tuomaan itseen positiivista energiaa. Teen näitä harjoituksia edelleen, sillä jo persoonaltani olen alakuloisuuteen/melankolisuuteen taipuvainen. Harjoitukset luovat minulle positiivista virettä elämääni ja opettavat rakastamaan elämää sellaisena kuin se on.

Pahimman masennuksen hälvettyä palasin töihin, mutta edelleenkin yöunet olivat katkonaisia ja heräilin sekä valvoin öisin. Voitte uskoa, että vuorotyöhön yhdistettynä se ei ollut kauhean hyvä juttu ja tätä oli jo kestänyt melkein vuoden ajan. Olin useaan otteeseen keskustellut mm. Freetoxaajissa unettomuuskeskusteluissa ja sieltä Sami Sundvik bongasi minut ja halusi antaa minulle kokeiltavaksi muutamaa Puhdas+ tuotetta, jotka voisivat minua auttaa.

Olin epätoivoinen ja kokeillut lähes kaiken. Totta kai otin vastaan ilmaiset tuotteet, sillä näihin vitamiineihin ja muihin vaihtoehtohoitoihin kun saa sijoitettua tuota rahaa aika kiitettävästi jos kaikkea mahdollista kokeilee. En olisi uskonut kuinka suuri vaikutus tällä olisi elämääni. Siitä yöstä alkaen kun aloin nauttimaan iltaisin l-teaniinia ja magnesiumsitraattia jauheena veteen sekoitettuna, olen nukkunut kuin tukki illasta aamuun asti. Jopa kuorsaava mieheni on voinut siirtyä samaan huoneeseen nukkumaan kanssani enkä herää edes hänen kuorsaukseensa.

Nyt minun ei tarvitse kuin parantua Fibromyalgiasta ja kaikki on hyvin. Olen kyllä lähestulkoon oireeton fibronkin suhteen, mutta koska haluan olla aktiivinen ja harrastaa mm. liikuntaa, on se fibrolle vähän liikaa, joka kostautuu sitten kipuina. Mutta jossain vaiheessa olen aktiivinen liikkuja ja kivuton, parantunut, siitä olen varma!

Minun parhaat tärpit masennukseen (ja vähän muuhunkin)

Vitamiini ja hivenainetasot kuntoon

Omega-3

D vitamiini

B12 vitamiini

Muut B vitamiinit

C vitamiini

Magnesium (etsi sopiva muoto)

Rauta (jos hb tai ferritiini alhainen, voi aiheuttaa väsymystä)

Suolisto kuntoon

Probiootit

Kuidut

Marjat, vihannekset ym.

Kehon tulehdustilan laskeminen

Edellä mainitut vitamiinit ja hivennäisaineet

Mahdollisesti maidoton ja gluteeniton ruokavalio 

Hyvät rasvat mm. oliiviöljy, ghee, pähkinärasvat

KURKUMA

Paljon kasviksia, etenkin lehtivihreää sisältäviä ja marjoja

Hifistelyt

Adaptogeenit ja superfoodit

Ruusunjuuri

Ashwagandha

Pakuri

Villivihannekset kuten nokkonen ja poimulehti

Tekeminen

Käy läpi tunnelukkoja tai muita seikkoja, jotka ovat voineet aiheuttaa masennuksen HUOM! mahdollisesti ammattilaisen kanssa

Meditaatio

Rentoutusharjoitukset

Lempeä liikunta

Avantouinti tai/ja sauna (infrapuna!)

Jooga

Paranemisen Avain ja Sydämen kuvaruutu-harjoitukset

PIIKKIMATTO

Itsensä hemmotteleminen ja ilostuttaminen

Eteeriset öljyt

 

Minun parhaat tärpit nukkumiseen

Puhdas, raikas, viileä makuuhuone

Hiljaisuus esim. ei älylaitteita tms. ääniä, kännykästä äänet pois

Sinisen valon välttäminen

Stressaavien ajatusten ylöskirjoittaminen tai niiden siirtäminen seuraavalle päivälle 

(Voit sanoa ahdistavalle ajatukselle ääneen tai päässäsi: 

Ajattelen tätä ajatusta X huomenna kun olen hereillä)

Anna itsellesi lupa myös valvoa eli ei hätää vaikka heräät kesken yön

Piikkimatto

Rentoutusharjoitukset

Meditaatio

Jooga

Melatoniini nukahtamiseen jos ei muuta keinoa

L-teaniini

Magnesium (itselle sopiva muoto, huom. tarvitsee B6 vitamiinia imeytymiseen)

Eteeriset öljyt

Luettavaa

Tara Lange - Tikapuut rakkauteen (huom. myös työkirja)

Katri Syvärinen - Löydä Elämän taika

Teemu Syrjänen - Elinvoimainen mies

Meri Mort - Lumoava nainen

Tsemppikalenteri

Aku Kopakkala - Masennus - suuri serotoniinihuijaus

Miia Huitti - Stressikupla

Eckhart Tolle - Läsnäolon voima

Kirsi Ranto - Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti / Ole se valo joka olet

Rakkaudella 

iive

Paranemisen Avain

Aloitin tämän viikon psykiatrin luona vieraillen. Hän oli onneksi samalla kannalla kuin työterveyslääkärini. Ei lääkkeitä vaan rakkautta itselle, lepoa, aikaa eheytyä. Hän näki tilanteeni enemmän Burn Out tyyppisenä kuin klassisena masennuksena.

Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...

Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.

Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.

Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.

Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.

Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.

Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.

Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.

Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.

Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.

Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.

Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3

Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.

Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.

Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.

Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.

iive

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.

Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)

Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.

On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.

Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?

Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

Energiaa ja puhdistautumista Kolilla

Edellinen teksti oli jopa helppo kirjoittaa, ehkä olin miettinyt sitä niin kauan jo, että se vain soljui minusta ulos, sen oli aika tulla.
Olen ollut onnellinen ja yllättynytkin siitä palautteesta mitä olen saanut, etenkin Facebookissa. Teksti oli helppo kirjoittaa myös siksi, että tiesin lähteväni matkalle josta alkaisi paranemisen polku. Ja täytyy myöntää, että eilen ja tänään olen kokenut niin syviä onnenhetkiä...

Olen jonkin verran kirjoittanut tänne enkeleistä ja uskostakin. En kuulu mihinkään rekisteröityyn seurakuntaan ja lapseni opiskelee elämänkatsomustietoa, silti voisin veikata, että olen huomattavasti uskonnollisempi ihminen kuin moni tapakristitty.
Lapsena jo mietin, uskonnottomasta perheestä huolimatta, että Jumala on olemassa, mutta se "kirkko" tuotti minulle ongelmia sanomalla ja määräämällä asioita joita en itse voinut allekirjoittaa. Silti minulla oli jokin tietynlainen kaipuu seurakuntaan, mutta missään ei minua toivotettu tervetulleeksi vaikka muutamaksi vuodeksi ev.lut kirkkoon liityinkin. Jossain vaiheessa tajusin, etten tarvitse kirkkoa tai seurakuntaa siihen, että Uskon ja aika pian tajusin myös sen, että uskonnollisesti minua puhutteli etenkin luonto.

En osaa sanoa onko Jumalani sama kuin ev.lut. kirkossa vai onko Jumalani kotoisin enemmän luonnonuskoisuudesta. En myöskään tiedä onko Jumalia yksi vai monta. Jos minun täytyisi jotenkin kuvailla Jumalaa, niin muotoilisin sen ehkä niin, että Jumala on kaikkialla, taivaan pilvissä, järven vesissä, puussa, kallioissa, ilmassa jota hengitän ja myös minussa ja kaikissa sekä kaikessa maan päällä.

Siksi täällä Kolilla on ollut erityisen hyvä olla. Väkevä luonto puhuttelee, se puhuu Jumalan äänellä ja silloin tiedän ettei minulla ole mitään hätää, vaan kaikki tulee menemään niin kuin on tarkoitettu. Täältä minä aloitan uuden matkan, olen ehjä, elossa ja rakastettu.

Saavuimme Kolille eilen illalla. Hotellissa kävimme vaihtamassa matkakamppeet toisiin ja suuntasimme metsään koska tiedossa oli tämän päivän kova vesisade. Oli ihanaa kulkea yhdessä huikeista maisemista nauttien. Miehen läsnäolo piti mut maassa etten ihan leijumaan lähtisi. Tällaisessa paikassa kulkeminen on minulle sama kuin kirkossa käyminen. Toisaalta minulle käy metsä kuin metsä, en ole sen suhteen kovin nuuka, koska Jumala löytyy pienestäkin pusikosta. Mutta onhan tämä paikka aikamoinen.

Ukko-Kolia enemmän minun sieluani soitti Akka-Kolilta aukeavat maisemat. Huikeaa, sanoisin.

Tänään heräsin jo aikaisin, että ehtisin kulkea vielä ennen sadetta edes jonkinmoisen pätkän. Lähdin Luontokeskuksen nurkalta suuntaamaan reittiä kohti, olin ensin ajatellut kiertää aivan toisen lenkin, mutta jokin veti minua kohti Kolinuuron kierrokselle (onneksi en lähtiessäni tiennyt että uuro = rotkolaakso, josta sai iPhonen laskurin mukaan nousta 43 kerrosta ylöspäin).
Reitti alkoikin sillä, että laskeuduttiin alas metsään. Hiukan hirvitti se, että sieltä pitäisi nousta ylöskin, mutta siitäkin selviydyttiin. Tätä päivää voisin kuvailla jonkinlaiseksi uudelleen syntymäksi, laskeuduin rotkolaaksoon, jätin sinne huolet ja murheet ja nousin ylös uutena tai ainakin jotenkin keventyneenä ihmisenä.
Keskityin tänään vain kulkemiseen ja olemiseen, kameran jätin hotelliin ja kännykkä pysyi visusti taskussa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Akka-Kolin huipulle istuin nauttimaan eväitä hikisenä ja onnellisena. Matkan aikana muutenkin pysähtelin kuulostelemaan ja vain olemaan läsnä.
Aamu olikin melkoisen meditatiivinen kokemus ja iloitsin niistä tunteista mitä pystyin jälleen tuntemaan. Olen ollut niin levoton mieleltäni ja sielultani pitkän aikaa.

Hotelliin päästyäni olin aivan hikinen, mutta sateelta säästyin. Ensimmäiset pisarat alkoivat tippua päästessäni sateensuojaan.
Hiki ja hyttysmyrkky olikin hyvä huuhtoa pois kylpylässä, jossa sain olla suurimman osan ajasta aivan yksin. Jatkoin vielä hotellihuoneen kylpyhuoneessa saamani hemmottelupaketin kera ja pulahdin vielä ammeeseen vaahtokylpyyn kasvonaamio naamassa ja voiteet sormissa ja varpaissa. Olin ja olen kiitollinen siitä, että sain kokea tällaisen hetken etuoikeutettua elämää, tällainen ei tosiaankaan kuulu normaaliin elämääni, ehkäpä siksi siitä niin onnelliseksi tulinkin.

Nyt täytyy tuumata, että on hyvä olla tässä hetkessä ja tämä hetki antaa voimaa kohdata taas se hetki kun elämä ei ole sitä onnea.

Niin kiitollinen olen elämästä ja näistä pienistä asioista elämässä.

iive

Erityisherkän tunneskaala

Viime aikoina olen uinut syvissä tummissa vesissä. Olen miettinyt miksi minun täytyy tuntea kaikki niin valtavan vahvasti ja syvältä. Olen toisaalta ajatellut, että minulla on ollut oikeuskin tähän kaikkeen. On tapahtunut niin paljon asioita ettei ole ihmekään, että jokin kohta murtuu ja rikkoutuu. Olen itkenyt, minuun on sattunut ja olen niin kaivannut. Ja tiedän, että kaikki eivät tuntisi näin niin kuin minä tunnen. Kun itkin ahdistuksesta ja surusta, mies otti esiin Lintusen piano-nuotit ja näytti että hänen tunneskaalansa menee siellä nuottiviivastolla, minun skaalani huitelee kaukana siitä, niin yli kuin ali, jos edes paperi riittää. Tämä oli miehen tapa ymmärtää minua, minä kun en viivastolle vain kertakaikkiaan mahdu.

Tälläisina hetkinä erityisherkkyys on välillä taakka eikä ilo. Toisaalta koitan myös arvostaa sitä, että pystyn tuntemaan näin syvästi, vaikka itse tunteet eivät olekaan niin ihania vaan pikemminkin kuristavia. Silti minä tunnen, minä olen elossa.

Niinä hetkinä kun väsymys ja ahdistus ei ole ollut kaiken alleen peittävä sumuverho, olen koettanut nauttia jokaisesta hetkestä. Olen kävellyt paljon ulkona, hengittänyt, halannut puita ja vain ollut. Olen saanut kuulla mahtavia lintukonsertteja ja kun tarkasti katsoo voi nähdä kevään saapuvan yöpakkasista huolimatta.

Vapaapäivänä Lintusen ollessa koulussa, suuntasin palstalle. Puikahdin siellä viereiseen metsään, etsin polun ja aloin kulkea. Aika mahtaviin maisemiin päädyin.

Ja jälleen puut olivat ystäviäni (ja kivet, sillä löysin myös aivan upeita isoja siirtolohkareita). Halasin isoa kuusta, joka oli ollut metsässä kauan ja kuuntelin kun linnut lauloivat kuusen latvassa. Ja siinä hetkessä erityisherkkyyteni onkin siunaus, sillä niin mielettömältä tuo pieni hetki tuntui.

Remember, remember, this is now, and now, and now. 

Live it, feel it, cling to it. 

I want to become acutely aware of all I've taken for granted. 

~Sylvia Plath~ 

 Tänään yövuoron jälkeen herätessäni tunsin, että ehkäpä on jo hitusen helpompi olla. Että sieltä silmistä loistaa siltikin se ilo ja rakkaus kuitenkin.

iive

Henkinen katalysaattori

Takana on ihanat 3 vapaapäivää, tänään aloitan töissä yöt ja muutenkin aikamoisen työputken ykkösvapaineen. Silti vaikka seuraavat reilut 2 viikkoa tuntuvat aika ahdistavilta, niin silti eilen tunsin taas sen tunteen joka oli viime syksynä niin läsnä.

Se tunne on onnellisuus. Sellainen kaikkivoipainen onnellisuus millä ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa miten noin niin kuin arkielämässä menee, vaan se on jotain sisäistä tasapainoa ja onnen tunnetta maallisista olosuhteista välittämättä. Kun katsot ympärillesi ja tunnet olevasi yhtä kaiken kanssa ja rakastavasi kaikkea ja kaikkia. Kuinka sydän on pakahtumaisillaan, hyvällä tavalla. Ja se onni on minussa edelleen ja olen siitä niin iloinen ja onnellinen.

Vapaapäivinä sain vihdoinkin ensimmäiset siemenet multiin (mihinköhän mä koulin sitten nuo kaikki taimet???), kävin kirppiksillä etsimässä värikkäämpiä vaatteita ja kävin kuvailemassa luontopolulla. Oli haastava keli kuvata kun aurinko paistoi ja lumi kirveli silmiä, mikä oli kuitenkin ihan ihanaa <3 Kevät tuoksui niin vahvasti ja väkevästi. Seisoin välillä keskellä puskaa ja katselin kuinka tintit lentelivät ja lauloivat ympärillä. Olin vain ihan hiljaa siinä, siinä hetkessä.

Illaksi suuntasin Dharmada-iltaan ystävän luokse.

Dharmada- tapahtumat

(Entiset Enkeli-illat, Enkelit edelleen mukana mutta uusissa energioissa mennään)

Dharmada-tapahtumien aiheet linkittyvät Rakkauteen, Rajattomuuteen, Onnellisuuteen,

Hyväksyntään, Totuuteen, Aitouteen ja Vapauteen.

(Dualismi, vetovoimanlaki, Jumalattaruus,
herkkyys, ulottuvuudet, energiat, feminiini/maskuliini jne.mukaan luettuna)

Tapahtumissa voitesittää kysymyksiä, kertoa omista ajatuksistasi tai vaikka vain kuunnella. Illan tarkoitus on muistuttaa täydellä sydämellä sekä avoimella aitoudella elämisestä, antaa työkaluja ja helpotusta oivallusten syntymiseen. 

Välitän myös henkilökohtaista ohjausta enkelikorttien välityksellä, lisäksi hiljennymme

meditaatioon. Illat ovat intuitiivisia ja saat tulla omana ihanana itsenäsi paikalle.

Henkisenä katalysaattorina tehtäväni on ravistella, muistuttaa, painella nappeja, opettaa, käynnistää prosesseja sekä puhdistuksia. Katalysaattorin tehtävä

on opettaa Rakkautta, auttaa ihmisiä löytämään oma potentiaalinsa ja astumaan siihen. Sinä olet avain omaan totuuteesi ja elämääsi. (Lainaus: Rakkauden siivin)

Olin toista kertaa Nooran Dharmada-illassa ja tällä kertaa kolisi enemmän kuin viimeksi. Pääsääntöisestihän itse kuuntelen mieluiten ns. "omaa ohjaustani" ja luotan vahvasti omaan intuitiooni enkä niinkään siihen mitä esimerkiksi henkisissä kirjoissa kirjoitetaan tai mitä joku "henkinen opettaja tai tulkitsija" minulle sanoo. Mutta joskus on ihan tarpeenkin se, että joku vähän painelee sun nappuloita, sanoo ehkä sellaisia asioita mitä et halua kuulla. Tai kyseenalaistaa sun ajatuksia tai mielipiteitä omasta itsestäsi tai ajattelustasi (tätä kyllä mies ihanasti toteuttaa myös kotona).

Usealta taholta olen saanut kuulla, että minä olen myös sellainen ihminen, jonka tehtävänä on sanoa tai peilata ihmisille sitä mitä he eivät halua kuulla tai nähdä. Se tilanne tai tällaisessa tehtävässä toimiminen on vaikeaa, siitä saa harvoin kiitosta, yleensä tapahtuu päinvastoin, vaikka millään tavoin en kenellekään "ilkeile" tai todellakaan en halua kenellekään mitään pahaa. Tämän vuoksi ehkä tykkään toimia tai olla paljon yksin. Kuljen mieluusti omaa polkuani, mutta olen niin kiitollinen myös niistä ihmisistä jotka kuitenkin jakavat sen polkuni tässä elämässä.

Eilen sain vahvasti viestiä siitä, että minun todellakin tulee kirjoittaa tänne näistä asioista, mutta edelleenkin emmin kovasti, en häpeä näiden asioiden olemassaoloa, mutta oikeiden sanojen löytäminen on vain niin vaikeaa.

En tiedä mitä Robbie Williams ajatteli kirjoittaessaan tätä, mutta ihan kaikista elämän vastoinkäymisistä huolimatta tuntuu niin tältä

Tether your soul to me
I will never let go completely.
One day your hands will be
Strong enough to hold me.

I might not be there for all your battles,
But you'll win them eventually.
I pray that I'm giving you all that matters,
And one day you'll say to me,

"I love my life
I am powerful, I am beautiful, I am free
I love my life,
I am wonderful, I am magical, I am me,
I love my life."

I am not my mistakes,
But God knows, I've made a few.
I started to question the angels,
And the answer they gave was you.

I cannot promise there won't be sadness,
I wish I could take it from you.
But you'll find the courage to face the madness,
And sing it because it's true.

I love my life
I am powerful, I am beautiful, I am free
I love my life,
I am wonderful, I am magical, I am me,
I love my life.

Find the others with hearts like yours
Run far, run free, I'm with you.

I love my life
I am powerful, I am beautiful, I am free
I love my life,
I am wonderful, I am magical, I am me,

I love my life.
I am powerful, I am beautiful, I am free
I love my life,
I am wonderful, I am magical, I am me,
I love my life,
And finally, I'm where I want to be.

 iive

Mustia hetkiä elämässä

Tuntuu siltä kuin tammikuu olisi ollut kaikennielevä musta aukko. Sellainen musta hetki elämässä, mitä niitä nyt joskus aina tulee. Liikaa muutoksia, liikaa murheita, liikaa stressiä, liikaa kaikkea. Ja silti kun katsoo esimerkiksi Instakuvia niin on kauheasti värikästä ruokaa ja elämää. Kai sitä yritti kaikkensa kompensoidakseen sitä muuta juttua.

Nyt tuntuu edes hieman, että olisi taas elossa. Etenkin kun aurinko paistaa, vaikka pakkanen nyt meinaakin fibroa herätellä esiin. Eikä ole enää pakko käydä ostamassa sitä suklaata siihen stressiin (tämäkin olisi vältetty kun sitä Foodinin valmissuklaaraetta olisi ollut lähi citymarketissa, mutta kun ei ollut eikä toiselta puolelta kaupunkia jaksanut lähteä hakemaan).

Mutta onneksi on smoothiet ja muut päiväsyömiset kuitenkin ihan hyvässä hallussa. En muista milloin viimeksi olen keitellyt aamupuuroa. Nyt puurohiutaleet, siemenet, marjat, banskut ja viherjauheet on menneet blenderiin ja tullut smoothiena tai tuorepuurona ulos. Helppoa ja nopeaa.

Viime viikolla pidettiin taas naistenpiirin iltaa ja siellä eräs sanoi aika osuvasti jotenkin näin "jos sinä haluat käydä ne kaikki sinun kipukohdat läpi sillä suomalaisella sisulla, niin kyllähän niinkin voi tehdä, mutta ei se mikään pakko ole, on muitakin vaihtoehtoja".

Tämä herätti siihen, että onko ihan pakko kaivella kaikkia asioita, eikö joskus voisi vaan antaa anteeksi ja antaa olla? Ja sittenhän on se Karma.

Karma, jokaisen elävän olennon nykyinen olotila on suoraa seurausta menneisyydessä tehdyistä teoista. Karma on näiden tekojen alati muuttuva summa.

 Entäs jos minun karmani on hyväksyä tietyt asiat? Ja sitten antaa olla.

No nämä nyt ovat tällaisia pohdintoja joita tällainen musta kausi elämässä herättää miettimään. Ja se oivallus siitä, että vaikka kuinka tuntuu siltä että sankolla kaadettaisiin kuravettä päälle, niin mulla on se teflon, se mikä ei ole oikeasti merkitsevää, se valuu musta pois. Mulla on tarttumaton suoja.

Ja sitten kun puhutaan muunlaisista menemisistä niin flunssa alkaa hellittää otettaan. Uintitreenit on taas käynnissä, salille menoa joutuu kyllä hieman odottelemaan sen verran kroppaa vielä kuitenkin tahmoo. Onneksi on hyvä sää, että voi kävellä luontopolkua eestaas lähes joka päivä.

Ja se aurinko, se saa mun sydämen hymyilemään.
Olen mä vaan niin auringonlapsi.

iive

Sortuu se supernainenkin

En tiedä pitävätkö muut oikeasti minua sellaisena kuin itse ajattelen heidän pitävän. Minulla on itsestäni ehkä hieman vahingollinenkin kuva, jossa iive jaksaa aina, osaa kyllä kaikki, jos ei osaa niin kyllä äkkiä opettelee, on aina sinnikäs, ei sorru koskaan.

Ja sitten jos tätä "kuvaa" ei pystykään pitämään yllä, niin ehkä se on sitten eniten pettymys itselle.

Kyyneliä suihkussa työpäivän päätteeksi, loppumatonta nääntymisen tunnetta, repsahduksia ruuassa vaikka tietää että juuri nyt olisi se 100% ruokavaliossa pysymisen hetki, sitä kun laittaa illalla kellon umpiväsyneenä soimaan ja tietää jo valmiiksi, että aamulla on aivan yhtä väsynyt. Töissä muistilistoja, kännykkähälytyksiä koska mikään ei pysy päässä, turhautumista ja riittämättömyyden tunnetta vaikka oikeasti tekee just sen mitä pitääkin ja oikeastaan aika paljon enemmän.

Kuinka on päädytty tähän tilanteeseen kuukaudessa?

Siis vain ja ainoastaan kuukaudessa tai oikeastaan parissa viikossa.

Suoraan sanottuna vituttaa olla näin tunnollinen, herkkä ja huolehtivainen ihminen. Vaikka en päällepäin ja ulosannillisesti ole todellakaan mikään pehmis (vaan tiukka täti) niin mun sydän on. Ja se sydän on aika rikki just nyt. Lohdullista on, että kuitenkin saan silmiin syttymään sen rakkauden ilonpilkahduksen kaikesta huolimatta.

Särkyneeseen sydämeen auttaa ruusukvartsi. Pinkki akaatti parantaa kivun ilolla, auttaa myös särkyneeseen sydämeen. Pinkki akaatti rauhoittaa, lohduttaa ja antaa turvallisuuden tunnetta. Se helpottaa stressiä ja auttaa luomaan positiivisempaa minäkuvaa.

Näköjään se tasapaino minkä olen hankkinut syksyn aikana on kuitenkin aika hauras. Nyt minulla on aika kova oppimisen paikka. Mitä tehdä että pystyy sen onnellisuuden saavuttamaan uudelleen, mitä tehdä että sopiva balanssi löytyy, sillä vaikka kuinka työtäni rakastankaan on perhe ja minä itse ne mun ykkösprioriteetit. Vaikka haluankin tehdä työtä myös työn vuoksi enkä vain rahasta niin silti se minun oma elämäni on se tärkein juttu.

Tässä hetkessä aikamoinen opettelu on ensimmäiseksi siinä, että antaa itselleen anteeksi sen ettei jaksa. Että jos töitten jälkeen on täysin lopen uupunut, niin entäs sitten jos pyykkivuori (onneksi puhtaiden lajittelemattomien koska pesukone pesee ja kuivuri kuivaa) kasvaa melkein kattoon asti tai että imurilla otetaan just ne kohdat mitkä näkyy, ei yhtään enempää jos sitäkään.

Anteeksi pitää antaa myös se, ettei salitreeniä ole suurinpiirtein edes jaksanut ajatella saati tehdä. Sen salitreeniajan saattoi hyvin nukkua (kello 13.10 asti iltapäivällä ennen kuin piti lähteä iltavuoroon). Täytyy hyväksyä se, että ainoa liikunnallinen asia koko viikolla on ollut puolen tunnin uinti ihan vaan siksi että pääsi uimahalliin saunomaan. Pelkästä saunasta kun ei viitsinyt maksaa.

Mutta jos iloa on muuten puuttunut elämästä niin ruuassa sitä ainakin on ollut. Ja oikeasti ne mun kamalat repsahdukset ovat olleet tällä viikolla vain pari suklaakonvehtia ja himppasen liikaa raakasuklaata. Oon vaan niin turhan ankara itselleni. 

Ja vihermehuja joka ikinen päivä. Vaikkei jaksaisi tosiaankaan niitä vääntää ja oikeasti mehustaminen melkein tuntuu tuskaiselta työltä, niin silti joka hemmetin päivä on se kone laulanut. Ja mä luulen, että olisin jo ihan oikeasti ihan pimpelipom ilman näitä ruokia ja mehuja. Jos olisin vetänyt mättöä koko viikon ja sokeriöverit päälle niin kuin ennen stressaavassa tilanteessa.

Yksi valaisivimmista jutuista mitä pitkään aikaan olen kuullut on ollut Olli Postin tuumaus siitä, että valitse aina tilanteeseen se paras. Että jos syöt sitä suklaata niin valitse sitten se paras suklaa eli raakasuklaa. Tai jos syöt mättöä niin tee siitä niin hyvää ja ravitsevaa ettei sen syömistä tarvitse katua.

Tänään alkoi kolmen päivän vapaat. Olin niin onnellinen kun sain pistää työpaikan oven perässäni kiinni. Vaikka se onkin mulle todella rakas ja tärkeä paikka, niin liika on vain liikaa. Nyt on aika ottaa kolme päivää itselle, jaksaa sitten siellä töissäkin paremmin taas maanantaina. Vapaat oli hyvä aloittaa lempiruualla eli risotolla, jota santsasin just niin monta kertaa kun tuntui hyvältä. Huomenna nukun pitkään ja menen kampaajalle ja teen koko loppupäivän just sitä mikä huvittaa, en tee yhtään mitään mikä on "muka pakko".

Kaikista eniten helpottaa oloa kuitenkin se, että tietää tällä kaikella olevan jokin tarkoitus. Tässä on nyt niin kokonaisvaltainen oppiläksy menossa eikä "pakotietä" ole eteen tarjoutunut rohkeista yrityksistä huolimatta, että läpihän tämä on käytävä. Uskon vakaasti siihen, että joskus vielä ymmärrän miksi näin kävi ja mitä tästä opin. Minun on tarkoitus tämä kokea ja nähdä sitten mitä tästä seuraa. Uskon hyvään, uskon upeuteen, uskon että mahdottomasta tulee mahdollista.

Kaikki kääntyy hyväksi ja musta tulee entistäkin vahvempi

iive

joka ehkä sitten on oppinut sen, että on vahvuutta myös myöntää se ettei jaksa kaikkea.