Itserakkaus

Viime viikkoina ollaan menty syvissä vesissä. Puhdistettavaksi ja käsiteltäväksi on tuotu jäätävä määrä asioita. Tosin hieman välillisesti koska intentio on ollut toisten ihmisten asioissa, mutta samalla kuitenkin focus on ollut vahvasti siinä kuinka minä voisin auttaa toisia ja kuinka itse asioihin reagoin.

On puhuttu ja tunnettu paljon. Vihasta, pettymyksestä, surusta, rakkaudesta, peloista ja kaikesta mahdollisesta mitä vaan voi tulla eteen kun universumin leka lyökin aika lujaa pieneen ihmiseen ja tuumaa, että "herää".

Mutta vaikka kuinka asioita väännettäisiin, niin aina palaan samaan pisteeseen. Rakkauteen. Ystäväni Susanna jakoi seinällään tämän ajatuksen.

Kesti niin kauan ymmärtää että kaikki on minussa. 

Että mikään ei voi minulle tulla, ellei se löydy sisäpuoleltani.
Oli se sitten viha, rakkaus, runsaus, puute ja kaikki nyanssit niiden välissä. Arvostelu, sota, hyväksymättömyys...ihan kaikki, niin hyvässä kuin pahassa.

Ainoa tie rauhaan ja runsauteen löytyy sisältäsi.
Jos elämäsi on jotain muuta, sulje silmäsi ja kuuntele.

Elämä on antanut nyt niin paljon rakkautta, rauhaa ja runsautta minulle. On kuitenkin edelleen asioita, jotka ovat vielä kesken ja joita edelleen työstän ja jotka heijastuvat kärsimättömyytenä ja ärsytyksenä, joten olen paljon miettinyt sitä mikä minussa niitä vetää puoleensa tai miksi en saa jotakin vaikka itse tuntisin olevani siihen jo valmis? Olen uinut syvälle itseeni ja tunnustellut paljon reaktioitani ja suhtautumistani varsinkin ristiriitaisiin asioihin. Samalla olen myös tunnustellut niitäkin asioita mitä olen saanut, mikä on muuttunut kun olen saanut kaikki nämä ihanat ihmiset mun elämääni?

Ja edelleen päädyn rakkauteen. Rakkauteen muita kohtaan ja rakkauteen itseä kohtaan. Niin kauan kun en rakastanut ja hyväksynyt itseäni aidosti en voinut saada rakkautta muiltakaan. Enkä myöskään kokenut hyväksymistä vaan tunsin olevani aina vääränlainen. Aina liian jotain. Liian lihava, liian outo, liian tavallinen, liian äänekäs, liian hiljainen, liian kaikkea eikä ikinä mihinkään sopiva. Niin kauan kun itse pidin itseäni epävarmana ja arvottomana rakkaudelle, niin niin kauan myös muut pitivät minua kovana, sillä itse loin itselleni kovan naamion epävarmuuteni suojaksi, jonka takaa ei rakkautta tai herkkyyttä useinkaan voinut nähdä. Nyt alan lähestyä sitä pistettä, että tajuan olevani minä ja just hyvä kaikessa ihmisyydessä näin. En virheetön, mutta en myöskään pelkkää virhettä, niin kuin ennen ajattelin.

Silloin elämä oli pelkkää pakenemista ja turruttamista. Piti turruttaa kaikki aistit ettei olisi vain tuntenut itseä ja niitä omia sisäisiä varjoja. Samalla vain turrutti kaiken hyvänkin.

Sen jälkeen kun aloin kohdata pelkojani yksi kerrallaan... elämä on muuttunut merkittävästi. Mitään pahaa ei tapahtunut kun annoin itseni tuntea niitä, kohdata ne syvimmätkin pelot ja vielä rakastaa niitä. Mikään mörkö ei hyökännyt sieltä kimppuuni ja syönyt suihinsa vaan sieltä löysin todellisen rakkauden, jonka jälkeen olen sitä rakkautta voinut vastaanottaa myös muualta ympärilläni ja ihmiset ovat alkaneet nähdä minut sellaisena kuin oikeasti olen.

Itserakkaus on jännä sana. Sitä olen pyöritellyt ajatuksissani ja paperillakin viime päivät. Onko suomenkielen itserakkaus ollut aina "ruma" sana? Ainakaan omiin korviini itserakas ihminen ei kuulosta kovin hyvältä, mutta miksi on näin? Miksi meillä ei ole sanaa rakkaudesta itseä kohtaan?

Itserakas = itseään ihaileva, itseensä toisen näkökulmasta liian tyytyväinen, omahyväinen.

Englanniksi löytyy sanat self-love ja selfish. Itserakkaus/rakkaus itseä kohtaan ja itsekäs. Miksi meillä itserakkaus ja itsekkyys tarkoittaa samaa asiaa? Vai kuvittelenko vain?

Meitä ohjeistetaan rakastamaan toisia niin kuin itseämme. Nykyään voisi ohjeistaa meitä rakastamaan myös itseämme niin kuin toisiamme, sillä niin moni on valmis näkemään kaikissa muissa niin paljon kaikkea hyvää ja kaunista ja itsessä sitä ei pysty näkemään. Jos sadasta ihmisestä 99 sanoo sinusta ihania asioita ja 1 ikävästi, niin ketä uskot?

Mä uskon, että joka ikinen meistä on sisältä kuitenkin ennen kaikkea sitä rakkautta. Kun sen vaan löytää. Loistetaan sitä valoa ennen kaikkea itsellemme, niin silloin se hohtaa meistä myös kaikille muille 💗

Tän kaiken keskellä kävin myös pitkästä aikaa Taidekeskus Väinölässä fiilistelemässä. Siellä kun oon tuntenut jotenkin aina niin hyvät vibat... jotenkin extrahyvät. Siinä talossa on vaan niin jotain... nyt istuin taas siellä yläkerran kammarissa ja fiilistelin...

Ja yht'äkkiä tajusin, että se extrahyvä viba onkin aina ollut minussa itsessäni, se onkin aina tullut minun sisältäni eikä mistään minun ulkopuoleltani. Väinölässä sen on vaan ennen voinut jotenkin aistia herkemmin, koska siellä olen aina kokenut olevani turvassa ja hyväksytty omana itsenäni. Nyt asiat ovat muuttuneet vain sellaisiksi, että ne vibat voi tuntea koko ajan. En tarvitse niiden tuntemiseen mitään erityistä paikkaa, sillä ne ovat minussa ja minä voin tuntea ne ajasta, paikasta tai tilanteesta huolimatta. Ja miksi sitä vibaa nyt sitten sanoisi? Läsnäolon voimaksi, sisäiseksi rauhaksi tai yhteydeksi universumiin ja kaikkiin ja kaikkeuteen. Se on tässä aina.

Että ei mitään pieniä viikkoja ja juttuja.
Saa nähdä mitä ensi viikko tuokaan tullessaan... joko olen valmis hyppäämään uudenlaiseen tulevaisuuteen? Joko ovet ja tsäänssit aukeaa mulle viimeinkin 💗 Kaikessa kärsimättömyydessä on upeaa kuitenkin turvata aina siihen, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin pitää, juuri oikeaan aikaan, juuri silloin kun olen valmis 💗

💗 Upeaa viikkoa ystävät 💗

Rakkaudella

iive