Saako olla väsynyt? Vai pitääkö suorittaa?

On ollut tiukka juttu myöntää, että väsyttää. Väsyttää ihan helkkaristi vaikka just nyt saan tehdä asioita joista nautin ihan älyttömästi!

Mutta ne nautittavat ja kivat asiat tuovat myös stressiä ja kuluttavat energiaa aivan yhtälailla kuin sellainen negatiivinen stressi. Täytyy myöntää, että en ole myöskään täysin palautunut vuosien vuorotyörumbasta vaikka oli kuinka pitkä kesäloma ja lepoa. 15 vuoden rasitusta ei yhdessä kesässä korjata. Ja kuvioissa oli paljon myös epävarmuutta ja sisäisiä asioita käsiteltäväksi. Kuka olen jos en ole hoitaja? Mitä teen tulevaisuudessa? Mihin olen nyt matkalla ja mitä haluan elämältä? Ihan tällaisia pieniä kysymyksiä...

Anna Tuorin Hyvää yötä, hyvästi - maalaus Emmassa fiilasi kovasti. Välillä opiskellessa on juuri tällainen olo päässä. Sama fiilis on myös joskus näiden mun universumijuttujen kanssa...

Huikea maalaus.

Nyt koulun alkaessa olen ensimmäistä kertaa elänyt 8-16 rytmiä ja fiilannut vapaita viikonloppuja. En oikein voi käsittää sitä, että taas ensi viikko mennään ja sitten aina perjantaina alkaa viikonloppu! Siis mitä joka viikonloppu voi olla perheen kanssa kotona! Tämä on asia mikä ihmetyttää ihan hulluna.

Eilen olin aivan järkyttävän väsynyt. Perjantaina käytiin Valon Kaupunki-tapahtumassa lasten kanssa ja illalla koitin valvoa myöhään skumpan kanssa. Taisin olla jo puoliltaöin nukkumassa sitten kuitenkin ja skumppakin jäi suurimmaksi osaksi juomatta koska väsymyksestä johtuen se nousi päähän kuin häkä. Lauantain vietinkin pötkötellen, tein gua sha ja liukukuppaushoidot koko kropalle, nukuin päiväunet, katsoin telkkaria ja lepäsin muuten vaan. Jokin metsälenkki siihen olisi ollut vielä täydellinen, mutta nyt ei siihen riittänyt voimia. Nyt on takana yli 10h yöunet ja olo tuntuu jo aivan erilaiselle! Vieläkin vähän väsyttää (raittiin ulkoilman puutetta ym), mutta tänäänkään en aseta itselleni minkäänlaisia velvoitteita tai tavoitteita.

Kun arjessa opiskelee 8h päivässä, tekee kahta osa-aikatyötä siihen päälle, on aloittanut kaksi uutta harrastusta ja vielä liikkuakin pitäis ja arkirumba siinä sivussa pyörittää, niin eipä siinä. Ihan saa olla väsynyt. Kirjoitan tämän siksi, että kuitenkin minulla on sisäinen tunne tuolla joka kieltää tämän. Pitäisi siivota, lajitella pyykit, istuttaa ne kukat jotka on odottaneet jo monta kk. multiin pääsyä jne. Mutta jos ei huvita eikä jaksa? Se mun vanha sisäinen ääneni sanoo, että pitää jaksaa, mutta uusi minä tuumailee, että entä sitten? Entä sitten jos en siivoa, istuta kukkia tai ole nyt vaan niin hemmetin tehokas ja kätevä? Entä sitten?

Totuushan on, että ei tapahdu mitään jos jätän ko. asiat tekemättä. Jos ne teen, niin voin olla taatun varma, että huomisaamunakin väsyttää...

Tosin juuri nyt on sellainen fiilis, että se kukkien istuttaminen voisi olla hauskinta puuhaa ikinä. Ehkäpä teen sen viimeinkin ennen kuin kasvit kuolevat... ja vasta sitten pötkähdän sohvalle loppupäiväksi...

 Lauantain paras hetki, meditaation jälkeen lattialla pötköttelyä...

Freetox-ryhmään laitoin kyselyä aivoboostaus eväistä eli kaikista aivotyötä tukevista ravintoaineista, adaptogeeneistä, vitamiineista ym. Tuntuu että itsellä on niin kova into ja halu oppia asiat niin syvällisesti, että aivoista loppuu kapasiteetti kyllä kesken päivän. Ainakin Fat Bomseja voisi kahvitauon evääksi tehtailla. Niistähän saisi hyvää aivoenergiaa...

On jotenkin aivan todella huippu fiilis kaikesta opiskelusta. Saan siitä kyllä ihan jäätävät kiksit kun voin oppia uutta ja etenkin kun voin haastaa itseäni. En muistanutkaan kuinka fiilaan opiskelua. Tällä viikolla on opeteltu Excelin saloja aivan perinpohjin ja voi jestas kun sinne saa jonkun hienon taulukon tai kaavan tehtyä! Siis kuinka kätevää ja kuinka samalla niin tyydytystä tuovaa osata. Mulla on myös sisäistä paloa koodaamisen suhteen. Mistä lie sekin on tullut? Olisi aivan huippua osata tehdä esimerkiksi koneella hienoja sivuja. Toteuttaa käytännössäkin esimerkiksi se visuaalinen ilme mikä omassa päässä on...

Myynnin puolen opiskeluissa on syvennytty asioihin, joita olen pitänyt aiemmin vähän pelottavinakin. Nimittäin rahaan. On käsitelty ALVta, taseita ja tuloslaskelmia. On ollut huippua huomata, että hei minä ymmärrän ja minä osaan ihan todella hyvin nämä! Eihän tämä sen vaikeampaa ole!

Raha-osuus on ollut todella perususkomuksiakin ravistelevaa settiä ja kaivellut omia sisäisiä juttuja auki tuolta ihan kunnolla. Vaikka olen jo nuoruuden raha-vaikeuksien (en siis pystynyt hoitamaan raha-asioitani kunnolla silloin masennuksen ja syömishäiriön vuoksi) jälkeen hoitanut raha-asiani mallikkaasti jo vuosikymmeniä, niin silti olen jotenkin pitänyt itseäni huonona raha-asioissa ja aivan syyttä suotta. Nyt kun mietin asioita, niin minähän olen niissä jopa todella tarkka ja taitavakin. Osaan säästää ja vaikka en halua omistaa minkäänlaista luottokorttia, niin siltikin minulla on ollut rahaa kaikkeen mitä oikeasti tarvitsen.

Silti raha-asia on juttu johon liittyy kohdallani paljon negatiivista ajattelua ja tunteita. Niitä nyt selkeästi on avattu esiin ja tuotu ilmi kuinka turhia ne ovat. Ajattelu, että raha on välttämätön PAHA - se on niin turhaa. Opettelen siis täällä tykkäämään rahasta. Viime aikoina olenkin aina laskuja maksaessani kiittänyt, että minulla on rahaa maksaa ne. Laskuja laittaessani olen kiittänyt että saan laittaa laskuja ja rahojen tilille tullessa vasta olenkin kiittänyt oikein ylenpalttisesti.

Toisaalta elämä on tuonut paljon asioita myös ilman rahaa. Kesän reissut meni pitkälti minimibudjetilla ja kuinka hienoja ne olivatkaan. Nurmeksessa Bomballakin asuttiin sviitissä perushuoneen hinnalla, koska hotellikortti ja respan työntekijä joka halusi olla meille ihana. Vetovoiman laki on aika huikea juttu.

Ja on tämä blogikin vaan huikea juttu. Nyt kun kaiken tämän ajatuksenvirran jota päässäni olen pyöritellyt... niin saanut tänne, niin heti helpottaa. Heti on parempi ja huomattavasti vähemmän sekava olo. Ulkona sataa vettä ja kaikki on hyvin. Oikeastaan kaikki on aivan mielettömän hyvin.

Ihana sunnuntaita
Rakkaudella 
iive

Energiahoitoja ja kaikenmaailman huuhaata? Vai onko?

Kuluneella viikolla ja jo sitäkin edellisellä, on media ollut aivan valtavan kiinnostunut vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja ns. puoskarilakia ajetaan eteenpäin. Tästä aiheesta on kirjoitettu niin puolesta kuin vastaankin. Julkinen media aika selkeästi tuntuu olevan puoskarilain puolesta, ne jotka taasen ymmärtävät myös vaihtoehtohoitojen hyvät puolet... heidän äänensä kuuluu taasen somessa.

Koska en ole tieteellinen kirjoittaja, en halua ottaa tähän asiaan tieteellistä kantaa, mutta koska minulla on omakohtaista kokemusta, niin sen haluan puolestani jakaa. Yksikin joka sen jälkeen on hieman suvaitsevampi... sekin on hyvä se.

Olen lähes koko ikäni ollut huono nukahtamaan. Reagoin erikoisesti perinteisiin nukahtamislääkkeisiin eli ne eivät minua nukuta vaan pikemminkin valvottavat. Sekava olo niistä toki tulee ja aamulla olo on melkoinen kun et ole nukkunut, mutta elimistössäsi on lääkkeen jäljiltä vielä sekava ja tokkurainen olo. Ennen melatoniinia lääkärit olivat kanssani täysin voimattomia, koska heillä ei ollut tapaa hoitaa minua.

Viime vuosien aikana olen alkanut heräillä öisin. Nukahdan kyllä melatoniinin avulla, mutta 3-4 aikoihin herään ja valvon enkä oikein saa enää unta tai saamani uni ei ole enää ns. syvää unta, joten aamulla herätessäni olen todella väsynyt. Olen useampaan otteeseen käynyt asian tiimoilta lääkärissä, mutta heillä ei ole minulle antaa minkäänlaista muuta hoitoa kuin mielialalääkkeitä.

Mirtatsapiini pienellä annoksella auttaa tukemaan yhtäjaksoista unta. Valitettavasti lääkkeellä on melkoisia haittavaikutuksia ja reagoin tähänkin lääkkeeseen vahvasti. Paino nousee, parisuhde-elämä ei kiinnosta ja mikä parasta lääke aiheutti aistiharhoja ja maniaa (vakava mielialahäiriö).

Muita mirtatsapiinin mahdollisia haittavaikutuksia ovat:

Hyvin yleinen (voi esiintyä yli 1 käyttäjällä 10:stä):
ruokahalun lisääntyminen ja painon nousu, väsymys ja uneliaisuus,päänsärky, suun kuivuminen.

Yleinen (voi esiintyä enintään 1 käyttäjällä 10:stä):
horros, heitehuimaus, vapina, pahoinvointi, ripuli, oksentelu, ummetus, ihottuma tai iho-oireiden puhkeaminen (rokkoihottuma), kipu nivelissä (artralgia) tai lihaksissa (myalgia), selkäkipu, huimaus tai pyörrytys noustaessa nopeasti seisomaan (ortostaattinen hypotensio), nesteen kertymisestä johtuva (tavallisesti nilkkojen tai jalkaterien) turvotus (edeema), väsymys, vilkkaat unet, sekavuus, ahdistuneisuus, unihäiriöt.

Ketipinor eli ketiapiini kuuluu psykoosilääkkeiden ryhmään. Pakkausselosteessa ei lue käyttöaiheeksi unettomuutta, mutta tähänkin vaivaan lääkärit tätä lääkettä määräävät. Tämäkin lääke nostaa painoa, joka ei sovi muutenkin painon kanssa kamppailevalle. Sen haittavaikutuslista on aika kattava ja jokainen voi omalla kohdallaan miettiä söisikö vai eikö söisi.

Yleiset Ketipinorin haittavaikutukset (saattaa esiintyä enintään 1 henkilöllä 10:stä):
nopea pulssi, sydämentykytys, hakkaus tai muljahtelu, ummetus, ruoansulatusvaivat, voimattomuus, käsien tai jalkojen turvotus, matala verenpaine etenkin ylösnoustessa (tämä voi aiheuttaa huimausta tai heikotusta, voi johtaa kaatumiseen), korkea verensokeri, näköhäiriöt, epänormaalit unet ja painajaiset, lisääntynyt ruokahalu, ärtyisyys, puhekyvyn ja puheen häiriöt, itsemurha-ajatukset ja masennuksen paheneminen, hengenahdistus, oksentelu (lähinnä iäkkäillä), kuume, muutokset veren kilpirauhashormonipitoisuuksissa, tietyn tyyppisten verisolujen määrän pieneneminen, verestä mitattavien maksaentsyymien määrän suureneminen, prolaktiinihormonin pitoisuuden suureneminen veressä. Prolaktiinihormonin pitoisuuden suureneminen veressä voi harvoissa tapauksissa aiheuttaa: rintojen turpoamista miehillä ja naisilla ja odottamatonta maidonvuotoa kuukautisten poisjäämistä tai epäsäännöllisyyttä naisilla.

Tämä viimeinen kohta luettelosta onkin kohdallani huomioitava. Koska olen aivolisäkekasvainpotilas, jolla on nimenomaisesti prolaktiinikasvain aivolisäkkeessä, ei lääkäri olisi saanut koskaan edes määrätä minulle kyseistä lääkettä.

Nyt kun unettomuuden suhteen oli käyty a) perinteiset nukahtamislääkkeet ja b) nukahtamiseen vaikuttavat mielialalääkkeet läpi (tässä nyt vain kaksi tosiaankin edustettuna) ja todettu ne kohdallani sopimattomiksi voi lääkäri nostaa kädet pystyyn ja todeta etteivät he pysty minua hoitamaan. Tästähän seuraa se, että jään ilman hoitoa.

Vuonna 2015 sairastuin fibromyalgiaan, jonka hoito tuntuu suomessa olevan aivan lapsenkengissä (vrt. esim USA) ja suhtautuminen on erittäin vaihtelevaa erinomaisesta - erittäin asiattomaan. Sairaudella on diagnoosinumero ja esim. Kela antaa maksusitoumuksia (oli ennen järjestävänä tahona) sopeutumisvalmennuskursseille. Siltikin osa lääkäreistä on sitä mieltä ettei potilas ole "oikeasti sairas" vaan hänellä on niin sanotusti "vikaa päässä" ja vaikka kipuoireyhtymä aiheuttaisi työkyvyttömyyden, ei se ole sen peruste vaan työkyvyttömyys todetaan jonkin sen sivuoireen kuten masennuksen perusteella.

Duodecim 2004;120:237–46
M79.0 – mistä fibromyalgiassa on kyse,
mitä hoidoksi?
Pekka Hannonen ja Marja Mikkelsson 

Fibromyalgia on krooninen kipuoireyhtymä. Sitä potevat ovat uupuneita ja heillä on
runsas psykosomaattinen oirekirjo. Oireyhtymää esiintyy noin 2 %:lla väestöstä. Suurin
osa potilaista on naisia. Potilaiden keskushermoston kivunkäsittely- ja stressivastemeka-
nismit toimivat poikkeavasti. Fibromyalgiaa sairastavan kipukynnys on alempi kuin ter-
veiden. Samanasteinen kiputuntemus aiheuttaa sekä terveillä että fibromyalgiapotilailla
samansuuruisen subkortikaalisen ja somatosensorisen aivokuoren neuroaktivaation, mut-
ta terveillä sen aikaansaaminen edellyttää suurempaa energiamäärää. Hoidon kulmakivet
ovat potilaan elämäntilanteen kartoitus, informointi sekä terveysliikunnan ja stressinhal-
lintakeinojen opettaminen. Diagnoosi on kiistanalainen ja herättää lääkäreissä ristiriitai-
sia tunteita. Vaikeimmin oireilevat potilaat ovat vajaakuntoisia, mutta Suomessa fibro-
myalgiadiagnoosi ei ole työkyvyttömyyseläkkeen peruste. (lainauksen lähde)

Fibromyalgian hoito tuntuu olevan asia johon, ainakaan omalla kohdallani, ei lääkäreillä ole keinoja. Taas hoidoksi suositellaan mielialalääkkeitä kuten Triptyliä, joka kohdallani aiheuttaa mm. manian, joka on erittäin vakava mielialahäiriö. Muistakaan kokeilemistani lääkkeistä (mielialalääkkeitä, vahvoja kipulääkkeitä (jotka aiheuttavat riippuvuutta), epilepsialääkkeitä) ei ole ollut hyötyä vaan kipujen lisäksi saan myös lääkkeiden aika laajat ja rankat sivuvaikutukset, joiden seurauksena olisin työkyvytön. Olen taas henkilö, jonka vaste länsimaisiin lääkkeisiin on huono, joten lääkärit nostavat kädet pystyyn.

Potilas ei reagoi tavanomaisiin hoitomuotoihin. Ei voida hoitaa.

Jos jäisin tämän asian kanssa tähän, olisin mitä luultavammin alle 40-vuotiaana työkyvytön, masentunut ja eläisin yhteiskunnan tarjoamalla minimituella. Sen sijaan, että diagnoosini olisi kipuoireyhtymä ja nukkumisen häiriötila, olisi diagnoosini sen sijaan vakava asteinen masennus ja määrittelemätön ahdistustila tai jokin muu vastaava. Näin ollen minut olisi luokiteltu tämän jälkeen kipupotilaasta mielenterveyspotilaaksi (jota siis en ole).

Koska en halua olla alle 40-vuotiaana työkyvytön vaan haluan olla elinvoimainen nainen, puoliso ja äiti, siis ihminen ja terve sellainen, hakeuduin ottamaan selvää näistä vaihtoehtoisista hoitomuodoista. 

Olen hoitanut itseäni ruokavaliolla (jolle lääkärit eivät nähneet mitään perustetta, kunnes tapahtui tilanne jossa todettiin, että kappas sinullahan on iho-keliakia eikä ihottuma (ja näin ollen suolistovaurioita) oho!). Olen hoitanut itseäni vyöhyketerapialla, meditaatiolla, energiahoidolla ja liikunnalla. Olen lisäksi kokeillut erilaisia luontaistuotteita kuten vitamiineja, hivenaineita, yrttejä ja adaptogeeneja. Jotkut ovat olleet kohdallani toimivia, jotkut eivät. Toimimattomuudesta ei ole kuitenkaan seurannut mitään muuta kuin toimimattomuutta. Ei ole tullut kaupan päälle 22 erilaista epämiellyttävää haittavaikutusta.

Tällä hetkellä olen muussa elämässä suhteellisen tasapainossa, joten jaksan hoitaa itseäni ja näin ollen olen myös aikalailla oireeton. Nukun kohtalaisesti (vuorotyöstä ja stressistä huolimatta) ja kipuja minulla on vähän, kovia kipuja ei ole lainkaan. Mutta voin todeta ettei tämä tule ilmaiseksi vaan vaatii aivan mielettömästi työtä ja itsensä hoitamista joka päivä. Tuota itsensä hoitamisen taakkaa voi hieman pienentää käymällä esimerkiksi erilaisissa hoidoissa (hieronta, vyöhyketerapia tai energiahoito). Myös muilta saamani tuki auttaa jaksamaan.

Kaiken tämän työn jälkeen mitä olen tehnyt ja mitä joudun edelleen tekemään... niin vaihtaisinko tämän kaiken siihen, että lääkäri kirjoittaisi minulle reseptin lääkkeeseen, jota sitten tunnollisesti söisin ja olisin hyvin nukkuva ja kivuton? Voitte uskoa että todellakin vaihtaisin.

Sellaista vaihtoehtoa ei vain ole olemassa.

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että minulla on ollut energiaa sen verran, että olen voinut itse etsiä itselleni apua. Sairauteni eivät ole olleen vielä niin pahassa vaiheessa, että olisin lamaantunut. Se että tuolla on tuhansia ihmisiä, joilla on esimerkiksi erittäin pahoja kipuja tai väsymysoireyhtymää sairastavat tai vaikkapa kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavat (jotka eivät reagoi siihen perinteiseen lääkkeeseen). Heidän puolestaan minä olen huolissani. Mistä he saavat jatkossa apua jos suomessa kielletään sellaisia hoitomuotoja, jotka esimerkiksi muissa maissa ovat käytössä aivan tavallisilla terveysasemilla?

Miksi suomi on tämän asian suhteen sellainen takapajula, että kaikki itselle vieras pitää kieltää?
Minä sanon, että tutustukaa älkääkä vain pelätkö! Olkaa rohkeita.

Asioille joiden kanssa ei itse ole ollut tekemisissä, niin niille on helppo naureskella tai niitä on helppo arvostella ja pelätä. Sen sijaan että osoittaisi mielenkiintoaan tai antaisi edes olla.

Ymmärrys ja erilaisuuden suvaitseminen. Se tuntuu edelleenkin olevan kovin vaikeaa tässä maailmassa.

Ja minä niin toivon, että te jotka nyt arvostelette meitä "hulluja" sairaita, että te ette koskaan tule kokemaan sitä miltä tuntuu kun leimataan toivottomaksi tapaukseksi.

iive

En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.

Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.

Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.

Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa

Kaikki on hyvin

Olet rakastettu

Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.

Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive

Paranemisen Avain

Aloitin tämän viikon psykiatrin luona vieraillen. Hän oli onneksi samalla kannalla kuin työterveyslääkärini. Ei lääkkeitä vaan rakkautta itselle, lepoa, aikaa eheytyä. Hän näki tilanteeni enemmän Burn Out tyyppisenä kuin klassisena masennuksena.

Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...

Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.

Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.

Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.

Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.

Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.

Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.

Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.

Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.

Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.

Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.

Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3

Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.

Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.

Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.

Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.

iive

Masennus ei lähde makaamalla

Keskiviikona lääkäri katsoi silmiin, kuunteli ja jutteli ja kertoi sen minkä itse tavallaan tiesin, mutta en ehkä kuitenkaan halunnut myöntää. Olisi pysähtymisen paikka ja mietittävä mitä nyt ja miksi tähän on päädytty. Miksi? on minulle helpompi vastata. Mitä nyt? on hankalampi.
Ja on turha miettiä sitä, että olisipa jotain tehnyt siinä välissä toisin. Jossittelua. Karu tosiasia on se, että masennuspisteet ovat nyt mitä ovat, eli vakavat ja nyt täytyy tehdä jotain.

Lääkäri määräsi lepoa, irtiottoa arjesta, liikuntaa, hyvää ruokaa ja itsestä huolehtimista, nauramista ja hemmottelua. "Aina kun vaan jaksat, niin tee jotain sellaista joka tuntuu hyvälle ja joka vie sua irti siitä masennustilasta." Aikamoinen lääkäri kyllä, en ole ennen törmännyt lääkärissä moiseen empatiaan ja kykyyn nähdä "out of the box".

Aivan kuten aiemminkin, olen nytkin törmännyt aiheeseen "Ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä sitten helpottaa". Tämä tuntuu olevan masentuneiden ympärillä olijoiden lempilause tai ajatelma siitä mitä masennus on tai kuinka siitä parannutaan. Masentunut ihminen ei voi reipastua. Hän ei myöskään pysty ottamaan itseään niskasta kiinni. Se nyt vain on mahdotonta. Toki masentuneen läheisen katsominen siinä vieressä on todella haastavaa ja sitten kun ihminen tuntee siinä hetkessä itsensä voimattomaksi, ehkäpä turhautuneeksikin, se yllä oleva ajatus tai lause livahtaa sieltä suusta ulos.

Kuinka sitä masentunutta sitten voisi auttaa?
Kultaakin kalliimpi on se ihminen, joka tulee siihen vierelle eikä jätä yksin. Antaa levätä jos toinen ei jaksa ja yrittää nostaa kun sellaista pientä jaksamisen värettä ilmassa on. Ei sano, että "Ota itseäsi niskasta kiinni" vaan kannustaa yrittämään jos yhtään vaan pystyy ja kertoo olevansa siinä vieressä auttamassa ja tukemassa. Kertoo "Minä autan sinua nyt tässä hetkessä ja huomenna ja aina", ei vaadi tekemään yksin (koska masentunut ei siihen yksin pysty) vaan kertoo olevansa siinä mukana. Pahin mahdollinen tilanne masentuneelle on, ettei tällaista ihmistä ole joka näin tekisi koska silloin ei ole ketään kuka auttaisi.

Jos läheiselläsi olisi käsi poikki, ei kukaan vaatisi kantamaan tarjotinta tai imuroimaan tai nyt vaan ryhdistäytymään. Tällöin ihmiset tarjoavat apuaan. Kenties kantavat kauppakassit, auttavat napittamaan puseron, vievät lääkäriin jos autolla ajo ei onnistu... kun ihminen masentuu, aika moni kaikkoaa siitä ympäriltä. Pelkää, ei ymmärrä eikä välttämättä jaksakaan. Sitä jaksamistakaan kun ei voi aina vaatia... Masentuneen käsi ei ole poikki, mutta ne elämän siivet voivat olla. Niitä vaan ei kukaan näe kun toinen yrittää räpiköidä eteenpäin.

Minulla on maailman ihanin mies. Lääkärin jälkeen se pakkasi minut autoon ja vei äidin luokse. Sieltä se vei minut hotelliin, ulos luontoon ja ravintolaan syömään. Lämmitti saunan. Sai nukkua ja herätä kun halusi. Aamupala oli valmiina eikä tarvinnut siivota. Äiti varasi teatteriliput, mies vei sinnekin. Sai nauraa eikä tarvinnut kertaakaan miettiä mitä nyt. Masennus kun ei lähde makaamalla. Se ei parane sängyssä pimeässä huoneessa peiton alla. Se paranee tekemällä voimavarojensa mukaan voimauttavia asioita ja sen jälkeen kun sitä elinvoimaa on taas, käydään sen syyn kimppuun.

Nyt kotona on hyvä istahtaa alas ja miettiä, että mitä nyt. Vieressä odottaa kaksi kirjaa. Vitamiinit on otettu, että siitä ei nyt ainakaan kiinni ole tämä homma. Oma tilani on paljon kehollista uupumista kaikesta suorittamisesta. Se että mielialani ei ole toivoton, se on minun onneni. Kun on toivoa, niin silloin on myös paljon enemmän mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Toivottomalla kun on edessään vai läpipääsemätön seinä.

Eilen illalla tein tämän Paranemisen avain harjoituksen ennen nukahtamista ja täytyy sanoa, että olo tuntui heti sen jälkeen paljon helpommalta ja jotenkin paremmalta. Nukuinkin jopa (vaikkakin taas liikaa) vaikka olin unohtanut ottaa melatoniinin.

Yön aikana sain myös idean masennusbingoon, josta tulee yksi paranemisen avaimistani. Ehkäpä laitan sen jossain vaiheessa tännekin kun se alkaa saada lopullista muotoaan.

iive

ps. Maalaukset Taidekeskus Väinölä. Supervoimauttavat akvarellit Irja Wilkko, Enkeli Natasha Villone.

(Yöllisiä) hiljaisuuksia

4 yövuoroa takana ja nyt 5 päivän vapaa! Jee! On tätä odotettukin, täytyy myöntää.

Yövuorot sujuivat ihan näppärästi. 2. yö oli tapansa mukaan haastava, silmät meinasi mennä väkisin kiinni vaikka mitä teki.
Kokeilin yövuoroissa yhtenä yönä myös hiljaisuutta (meillähän yöllä siis lähinnä vaan valvotaan eikä normaalisti mitään äksöneitä ole lainkaan). Kännykkä pois, tabletti pois, telkkari kiinni. Siinä sitten olin puolet yöstä hiljaisuudessa ja mietiskelin. Osan ajasta yin-joogasin.

Oli mielenkiintoinen kokemus, joka täytyy kyllä toistaa päiväsaikaan joskus, koska tällainen virikkeettömyys ei ole yöaikaan kauhean helppoa näin niin kuin hereilläolon kannalta ja kun ei mitään syvämeditaatioitakaan voi tietenkään tehdä, koska a) ei saa nukahtaa tietenkään ja b) pitää kuitenkin olla valppaana ja skarppina. Ilahduttavaa oli se, että ei ahdistanut. Kaikkien tuntemusten ja ajatusten kanssa pystyi olemaan.
Muistan edelleen kun 20 vuotiaana omat ajatukset ja tunteet ahdistivat niin paljon, että täytyi nukkua elokuva päällä. Siitä olen onneksi eroon päässyt.
Viime kesänähän toteutin tuollaista hiljaisuutta muutaman kerran osapäiväisesti, mutta esim. kännykkä ja some olivat läsnä vaikka puhumatta olinkin. Nyt täytyy kyllä koettaa olla ilman mitään, siitä tulee varmasti ihan huippu kokemus!

Kävin myös ennen yövuoroja harjoittelemassa luontomeditaatioita. Minulle luonnossa liikkuminen ja tekeminen (kävely, uiminen, palstaviljely ym.) on sitä luontaisinta luontoyhteyttä. Puun halailuhetket ovat nekin yleensä hyvin pikaisia ja luontoyhteyskoulutuksessa minulle tuotti vaikeuksia olla pitkiä aikoja paikoillaan. Nyt olen kuitenkin harjoitellut aistiharjoituksen avulla myös tuota paikoillaan oloa ja hiljentymistä. Tunnen, että kehollani on valtava tarve liikkua, toisaalta ilmiö on mielenkiintoinen, koska kotona meditoidessa tällaista tuntemusta ei tule.

Meditaatiopaikkani💙

Tämä vapaaviikko olisikin tarkoitus viettää luonnossa ollen, erityisesti palstalla. Tosin hieman huonoa säätä on luvattu. Tänään ripustimme viimein palstalla pöntön puuhun, ihastelimme sipulikukkia ja tsippailimme metsässä etsimässä Lintusen kevätseurantaan havaintoja (löysimme silmut, muurahaispesän ja sinivuokon).

Onneksi bokashiryhmässä vinkattiin hyvästä taimienkasvatusvinkistä (siemenet laitetaan reijitettyihin kannellisiin karkkirasioihin ja esim. kasvihuoneeseen vielä lisäksi). Näin saadaan myöhässä olevaa kevättä tasaannutettua ja kylmänkestäviä taimia.

iive

Mustia hetkiä elämässä

Tuntuu siltä kuin tammikuu olisi ollut kaikennielevä musta aukko. Sellainen musta hetki elämässä, mitä niitä nyt joskus aina tulee. Liikaa muutoksia, liikaa murheita, liikaa stressiä, liikaa kaikkea. Ja silti kun katsoo esimerkiksi Instakuvia niin on kauheasti värikästä ruokaa ja elämää. Kai sitä yritti kaikkensa kompensoidakseen sitä muuta juttua.

Nyt tuntuu edes hieman, että olisi taas elossa. Etenkin kun aurinko paistaa, vaikka pakkanen nyt meinaakin fibroa herätellä esiin. Eikä ole enää pakko käydä ostamassa sitä suklaata siihen stressiin (tämäkin olisi vältetty kun sitä Foodinin valmissuklaaraetta olisi ollut lähi citymarketissa, mutta kun ei ollut eikä toiselta puolelta kaupunkia jaksanut lähteä hakemaan).

Mutta onneksi on smoothiet ja muut päiväsyömiset kuitenkin ihan hyvässä hallussa. En muista milloin viimeksi olen keitellyt aamupuuroa. Nyt puurohiutaleet, siemenet, marjat, banskut ja viherjauheet on menneet blenderiin ja tullut smoothiena tai tuorepuurona ulos. Helppoa ja nopeaa.

Viime viikolla pidettiin taas naistenpiirin iltaa ja siellä eräs sanoi aika osuvasti jotenkin näin "jos sinä haluat käydä ne kaikki sinun kipukohdat läpi sillä suomalaisella sisulla, niin kyllähän niinkin voi tehdä, mutta ei se mikään pakko ole, on muitakin vaihtoehtoja".

Tämä herätti siihen, että onko ihan pakko kaivella kaikkia asioita, eikö joskus voisi vaan antaa anteeksi ja antaa olla? Ja sittenhän on se Karma.

Karma, jokaisen elävän olennon nykyinen olotila on suoraa seurausta menneisyydessä tehdyistä teoista. Karma on näiden tekojen alati muuttuva summa.

 Entäs jos minun karmani on hyväksyä tietyt asiat? Ja sitten antaa olla.

No nämä nyt ovat tällaisia pohdintoja joita tällainen musta kausi elämässä herättää miettimään. Ja se oivallus siitä, että vaikka kuinka tuntuu siltä että sankolla kaadettaisiin kuravettä päälle, niin mulla on se teflon, se mikä ei ole oikeasti merkitsevää, se valuu musta pois. Mulla on tarttumaton suoja.

Ja sitten kun puhutaan muunlaisista menemisistä niin flunssa alkaa hellittää otettaan. Uintitreenit on taas käynnissä, salille menoa joutuu kyllä hieman odottelemaan sen verran kroppaa vielä kuitenkin tahmoo. Onneksi on hyvä sää, että voi kävellä luontopolkua eestaas lähes joka päivä.

Ja se aurinko, se saa mun sydämen hymyilemään.
Olen mä vaan niin auringonlapsi.

iive

Kuuletko Rummun äänen?

Sunnuntaina vietettiin aivan mahtava päivä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. 9 naista pakkaantui kamojensa kanssa autoihin (ja yksi vielä napattiin oppaaksi melkein periltä) ja ajeltiin kohti Kalajan kierrosta.

Upea paikka, upeat näkymät, upeat ihmiset ympärillä. Kiitollinen olen että saan heidän kanssaan jakaa aina osan elämäni hetkistä.

Kalajalla paistoi aurinko niin kuin syksyaurinko vain voi paistaa. Lähdettiin laavupaikalta kiipeämään jyrkkää rinnettä ylöspäin. Kuljimme Kalajan kierrosta ns. väärään suuntaan ja se oli kyllä oikea ratkaisu. Onneksi oli mukana muutama joka oli tuon kierroksen tehnyt aiemminkin ja osasivat opastaa paremmansuuntaiselle reitille.

Ja olihan siinä kipuamista aikalailla, tuntui että keuhkot pakkautuvat rinnasta ulos. Jännää oli ettei lihaksissa niinkään tuntunut vaan niissä riitti energiaa kipuamiseen. Ylhäällä maisemat palkitsivat totisesti.

Kokoonnuimme Kalajanvuoren laella pienelle aurinkoiselle metsäaukealle. Yksi meistä oli ottanut rumpunsa mukaan ja hiljennyimme kuuntelemaan sitä. Upea oli rummun ääni ulkona ja etenkin tällaisessa paikassa. Aiemmin olen rumpua päässyt kuuntelemaan vain sisätiloissa ja nyt oli jotain niin mahtavaa, että ei sitä sanoiksi kertakaikkiaan saa. Kiitos rummuttajallemme ihanasta kokemuksesta <3

Jäin miettimään niitä muita, jotka rummun äänet kuulivat. Mahtoiko nuotiopaikalla ollut ulkomaalais-porukka (italia?) kuulla rummun äänen alas Kalajan-vuoren juurelle? Miltähän se siellä heidän korviinsa mahtoi kuulostaa?

Rummutuksen jälkeen jatkoimme matkaa omaan tahtiimme. Kanssakulkija vierellä vaihtui aina jutun aiheen, kokemusten ja kulloisenkin vauhdin mukaan. Kuka aina pysähteli ihmettelemään milloin mitäkin. On vapauttavaa puhua kun tietää toisen olevan samalla aaltopituudella ja ymmärtävän sen mistä puhut. Tämä on se yhteys mitä olen etsinyt koko ikäni. Lapsena koin muutaman parhaan ystävän kanssa samaa, mutta aikusena tällaiset ihmiset ovat olleet harvassa ja nyt niitä on ympärillä aivan mahdottomasti ja lisää vaan tulee koko ajan. Toivottavasti tämä ei lopu koskaan.

Ja jos kauas oli laelta mahtavaa katsoa, oli myös alaspäin upeat näkymät kun tulimme jyrkänteen reunalle.
Energia Kalajanvuorella oli upea. Itseäni maisemien ja jyrkänteen lisäksi puhutteli ikivanha haapametsä. En ole eläessäni moisia puita nähnyt! Niin mahtavan kokoisia, lähes mahdottomia halata kun halkaisija on mieletön. Harvoin suomessa tällaisiin puuvanhuksiin törmää tai sitten olen ollut aivan väärissä paikoissa.

Viimeiseksi kokoonnuimme nuotiopaikalle eväitä syömään. Aikaa oli kulunut useampi tunti, eihän nyt kukaan noin mahtavista energioista ja maisemista olisi kiireellä halunnut pois lähteä. Lämmin tee ja eväät lämmittivät vatsaa.

Kotiin lähtiessä haavat loistivat kilpaa laskevan auringon valossa. Voihan rakkaus mikä elämä!

Edelleen on jotenkin todella hyvä olla. Tuntuu, että nyt ollaan kovasti menossa sitä oikeanlaista elämää kohti. Minkäänlaisia kipuja en saanut pitkästä automatkasta, en kiipeily ja kävely-urakasta, en mistään. Todella vahva fiilis on siitä mitä keho haluaa ruuaksi ja minä yritän kuunnella sitä kovasti. Ja kyllä sen huomaa kun suuhunsa pistää jotain mikä ei ole hyvä, ei nimittäin vaan maistu.

Tämän päivän olen ollut kotona kuumeisen Lintusen kanssa. Petrattavaa on siinä, että lapsellekin syöttäisi ne samat tropit kuin itselleenkin. Etenkin kun tuo Lintunen niitä suostuu syömään ja hinkuu mm. vihreää tujua flunssantapposmoothieta lisää ja lisää.
Ja koska kerrankin on ollut ihan ihmeellistä kotona olo aikaa, on talossa pistetty hyrskyn myrskyn. Nyt on viimeinkin jokainen keittiön kaappi käyty läpi, pesty ja järjestelty. Kaapit eivät sisällä enää mitään sellaista mikä olisi vahingollista syötävää. Kaikki on puhdasta, hyvää ruokaa.

Kiivaasti odotan mehupuristinta saapuvaksi. Sillä lauantaina tilasin itselleni Gigantista Wilfan Juicemasterin. Smoothiet oli elämään hyvä juttu, mutta tämä jatkaa samaa linjaa ja nyt saan kaiken palstalla kasvavan talteen esim. pakkaseen mehushoteiksi. Tosin pakastettu lehtikaali on todettu oivaksi raaka-aineeksi melkein mihin vaan, samoin muut vihreät, niin villit kuin viljellytkin.

Eräänä iltana katsoin tekemiäni unelmien aarrekarttoja. Joka ikinen kuva on toteutunut ja vain yhdessä kesässä. Minulla on nyt se kaikki hyvä ympärillä mitä olen pyytänyt ja siitä olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen. Elämä koostuu pienistä palasista, niistä syntyy Onni.

Kiitos, kiitos, kiitos <3

iive

Voiko kroonisesta sairaudesta parantua?

Kirjoittelin jo aiemmin siitä kuinka aion parantaa itseni Fibromyalgiasta. Aion ainakin kaikkeni yrittää. Aikaisemmin ajattelin, että järjestän elämäni ja syömiseni niin, että olen kivuton, mutta nyt minulle on tullut vahva tunne siitä, että voisin jopa hyvästellä Fibron lopullisesti.

Ajatus lähti oikeastaan siitä kun aloin miettimään sitä, että KUKA sanoo Fibromyalgian olevan parantumaton sairaus? Osa lääkäreistä on sitä mieltä ettei koko sairautta ole olemassakaan vaikka siihen järjestetään Kelan sopeutumisvalmennuskursseja ja sillä on oma dg numero M79.0

On valitettavaa, että monet lääkärit suorastaan purkavat turhautuneisuuttaan fibromyalgiapotilaisiin. Monet erikoislääkärit eivät huoli tutkittavakseen tällä diagnoosilla lähetettyjä potilaita. Korkeintaan näistä potilaista pyritään seulomaan sairaudet, joihin on vaikuttavaa hoitoa tarjolla. Potilasta ei pyritäkään hoitamaan.

Yllä oleva lainaus on karua arkea lähes jokaisen fibron elämässä. Jollakin saattaa olla kultakimpale lääkärinään, joka ymmärtää ja auttaa. Tiedä sitten mikä on se syy miksi suurinosa lääkäreistä kuitenkin "kieltää" sairauden/oireyhtymän eikä halua ko. potilaita hoitaa. Onko se kyvyttömyyden tunne, ajan puute vai tosiaankin se, etteivät he usko potilaita tai ko. sairauden olemassaoloa?

Minä olen onnekas ihminen etten kärsi kivusta kovinkaan paljon, olen paljon täysin kivuton, välillä kipu haittaa elämää aika paljonkin, mutta onneksi nämä ajat eivät ole olleet kovinkaan pitkäkestoisia. Nykyään etenkin tänä kesänä voisin verrata kipuja ihan normaalin liikkuvan ihmisen rasituskipuihin, niihin mitä nyt treenatessa yleensäkin tulee. Tiedän että jo yksistään suomessa on tuhansia ihmisiä todellisessa ahdingossa tämän sairauden kanssa. Työkyky voi olla menetetty, elämä on liian raskasta ja kukaan ei auta. Ei auta lääkkeet, ei lääkärit eikä ole juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa kuten muilla sairailla ihmisillä. Minä en missään nimessä sano sitä etteikö kaikki tämä olisi totisinta totta. Minulla itselläni on vain asiat hieman helpommin kuin joillakin ja ehkä siksi mietinkin ja kyseenalaistan omalta kohdaltani koko juttua. Se että nyt sanoisin kaikille, että hei ottakaa itseänne niskasta kiinni ja parantukaa (kuten masentuneille sanotaan...) niin sitä ei voi tosiaankaan tehdä. Mutta itselleni voin sanoa ja miettiä kuinka voisin elämääni helpottaa.

Kun googletin *Voiko Fibromyalgiasta parantua?* sain luettavakseni CFS-verkon "artikkelin" fibrosta. Siellä kirjoitettiin mm. näin.

Fibromyalgia saattaa joskus parantua itsestään, mutta yleensä se jää krooniseksi sairaudeksi. Varsinaista parannuskeinoa ei tällä hetkellä tunneta, mutta hoitoja on olemassa runsaasti ja on todennäköistä, että 10 vuoden päästä sairaus voidaan parantaa esim. geeniterapialla. Fibromyalgia ei tiettävästi altista muille sairauksille, mutta fibromyalgiapotilailla esiintyy usein autoimmuunisairauksia ja siten heillä voi olla muita suurempi riski sairastua autoimmuunisairauksiin (joka ei siis johdu fibromyalgiasta sinänsä). Joidenkin lääkäreiden mielestä fibromyalgia voi olla progressiivinen eli etenevä, mutta tämä ei ole yleisesti hyväksytty näkemys. (lainaus: cfs-verkko/fibromyalgia)

Tässä kohdassa tietenkin kolahti tuo lihavoitu tekstin kohta. Ja nyt todellakin aloin miettiä sitä aionko sopeutua tähän sairauteen vai aionko parantua tästä sairaudesta?

Vai onko tämä sairaus vain reagointia siihen elämään mitä me nyt elämme? Olenko vain herkempi yksilö, jonka keho ei halua pyöriä tämän elämän oravanpyörässä? Tai syödä ravinneköyhää tehotuotantoruokaa?
Erityisherkkyys on varmastikin yksi "syy" sairastumiselle, nyt kun yritän ottaa sitä huomioon elämässäni ja ymmärrän sitä paremmin, niin elämäkin on kaikkiaan helpompaa.
Mitä enemmän olen ulkona, luonnossa, metsässä ja palstalla, sitä paremmin voin. Sen sijaan että olisin koneella, sisällä, rakennuksessa joka on rakennettu betonista, liimoista ja kaikesta muusta kivasta kemiallisesta tai onhan luontokin kemiaa, mutta ehkä varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan? Puun sijaan melamiinia, kaakelin tai lautalattian sijaan muovimattoa jne.

Jo vuosia sitten törmäsin netissä silloiseen Viidakkomieheen eli Olli Postiin. Siitä asti olen tasaisesti seurannut hänen juttujaan. Ns. tavallisten tyyppien mielestä mä olen jo aikamoinen hifistelijä, mutta Olli Posti menee todellakin vielä pidemmälle, mä olen siinä hifistelijäportaan ensimmäisellä rappusella, Olli varmaan aika yläpäässä. Ei siinä, minäkin menisin jos minulla todettaisiin MS-tauti, sen verran on kyseistä sairautta sairastavia tullut itse hoidettua työn puolella. En tiedä totuutta, onko Olli parantanut itsensä tai saanut sairautensa ns. remissioon eli pysähtyneeksi, sen tiedän, että hän vaikuttaa todella hyvinvoivalta.

Jos on mahdollista pysäyttää/parantua MS-taudista niin eikö silloin ole myös mahdollista parantua fibromyalgiasta? Opettaa keho siihen ettei sen enää tarvitse reagoida kivulla joka asiaan. Opettaa keho rentoutumaan ja palautumaan tästä oravanpyörä-elämästä? Vai voisiko siitä elämästä hypätä henkisesti pois? Työtä mun pitää tehdä, sillä perheen pitää elää, mutta kuinka paljon omasta energiasta antaa sille työlle, aikatauluille, elämälle joka on rytmitetty vuorojen mukaan. Pyöriikö siinä vastavirtaan vai soljuuko mukana? Elämän rytmi kun vaan on muuta kuin 8-16 vuorotyöläisellä. Miksi jänkätä vastaan? Voisiko mennä vaan kivasti mukana, rennosti? Uskon, että tämä on paljon tuottavampaa siellä työpaikallakin.

Minulla on nyt montakin juttua kokeilun alla siitä kuinka homma toimii ja olisiko niistä apua. Ruoka on yksi juttu, mahdollisimman vähän käsitelty ruoka. Liikunta on toinen juttu eli mahdollisimman luonnollinen liikkuminen (toki sitä kuntosalia mietin edelleen kokeiltavaksi taas koska se on vaan niin tehokasta jos ei treenaa yli). Rentoutuminen ja elämästä stressaaminen on varmaan kolmas. Ja sitten on tämä kaikki extra eli vitamiinit, ravintolisät, kompressiovaatteet (kiitos tästä mahdollisuudesta ZeroPoint, kirjoitan tästä vielä lisää enemmän), luonnolliset "kipu"voiteet, lämpö/kylmähoidot jne.

Mutta yksi on ylitse muiden ja se on se mitä ajattelen ja mihin uskon.

Mielen voima on valtava!

Jos uskon, että tulen aina sairastamaan fibroa ja etten koskaan parane, niin juuri näinhän siinä käy. En taatusti silloin parane.

Mutta entäs jos ajattelee ja tosiaankin uskoo toisin. Uskoo, että on mahdollista parantua?

Ja minä uskon.

iive

Minä, Vaihtoehtoihminen

Keskiviikkona, viimeisenä lomapäivänä sain viettääkin aivan mielettömän upean illan Etelä-Konnevedellä. Koskaan en ole tuolla käynyt ennen, mutta palajan kyllä toiste aivan taatusti, tosin hieman urheilullisemmissa merkeissä sitten. Etelä-Konnevedellä sijaitsee nimittäin yksi suomen kansallispuistoista ja upeat maisemat ovat kyllä tuolla joka paikassa. Ja sinnehän pitää päästä vaeltamaan/retkeilemään.
Kun saavuimme oli ukkonen juuri lopettelemassa jyrinäänsä. Toisella puolella oli niin tummaa ja toisella puolella paistoi aurinko.

Tällä kertaa kokoonnuimme ystäväporukalla viettämään yhteistä iltaa. Saimme nauttia upeiden maisemien lisäksi ihanista herkuista (kuten gluteenittomasta mustikkakukosta, iik! Superhyvää!), yhdessäolosta ja lisäksi eräs meistä piti meille muille rumpumeditaation, joka oli kyllä todella voimallinen ja super rentouttava. Voi kuinka oma rumpu olisikin mieletön juttu ja järjestyyhän se jos niin on tarkoitus ;)

Tämä meidän vapaamuotoinen porukkamme on kokoontunut jo muutamia kertoja ja pyrimme jatkossakin kokoontumaan kuukausittain. Ainahan ei vuorotyön vuoksi pääse osallistumaan, mutta toivottavasti usein kuitenkin ja meitä onkin niin iso porukka, että sepäs vasta hassua olisikin jos kaikki pamahtaisivat yhtä aikaa paikalle :D pitäisi järjestää silloin jo vähän isompi huusholli missä kokoontua. Kaikki illat ovat olleet aivan mielettömän ihania ja olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin joilla on samanlaista ajatusmaailmaa, kiinnostuksen kohteita ja elämäntapaa kuin minulla. Kutsun meitä vaihtoehtoihmisiksi <3
Kaiken arjen keskellä nämä tapaamiset ovat olleet todella merkityksellisiä, niitä odottaa jo pitkälle etukäteen ja aina toivoo pääsevänsä mukaan. On ihana keskustella ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mitä puhut ja mitä tarkoitat ja sosiaalinen elämäni onkin vilkastunut huomattavasti tämän myötä mikä on ihana asia <3 Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt nämä kaikki ihmiset <3

Huomenna juhlitaan Lintusen 7v. syntymäpäiviä ja saadaan sukulaisia kylään ja ystäviäkin. On ihanaa vaikkakin tietysti töiden ohella myös hieman raskastakin tietty järjestää juhlia. Silti nautin vaikka väsyttääkin <3 Onneksi viikonloppu onkin työstä vapaata! Vaikka on sinne töihin ollut kyllä ihana palata loman jälkeen. Mulla on kyllä niin huiput työkaverit ja asukkaat <3

Kiitollisena
iive