Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...
Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.
Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.
Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.
Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.
Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.
Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.
Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.
Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.
Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3
Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.
Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.
Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.
iive
Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.
Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.
Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.
Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.
Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.
Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.
Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.
Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3
Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.
Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.
Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.
Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.
iive
Tsemppiä jaksamiseen! Voimaannuttava kirjoitus!
VastaaPoista