En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.

Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.

Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.

Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa

Kaikki on hyvin

Olet rakastettu

Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.

Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive