Puhutaanko seksistä (sen haluamisesta ja haluttomuudesta) ja kuukautisista?

Tänään meinasi mennä aamukahvit väärään henkeen kun luin Ylen uutista - Kuukautisista ei ole naisen terveydelle hyötyä - moni nainen valitsee hormonaalisen ehkäisyn välttyäkseen vuodolta.

No niin!

Ihan ensimmäiseksi haluan painottaa sitä, että joskus hormonaalinen ehkäisy ei ole oma valinta vaan pakko ja siitä on ihan oikeasti hyötyä ja se on tarpeellista! Ja myös jotkut haluavat käyttää hormonaalista ehkäisyä ja se on ihan OK!
Kritiikki hormonaalista ehkäisyä kohtaan ei siis missään tapauksessa koske näitä tilanteita tai ihmisiä!

Olen viitannut pienehkösti blogissa seksiin ja seksuaalisuuteen, olen halunnut jo pitkään kirjoittaa asiasta enemmän, mutta kuten jokainen varmaan tietää on tästä asiasta puhuminen ja avautuminen aika haasteellista. Seksi on yksityisasia, todella henkilökohtainen ja iholle (tai pikemminkin ihon alle) menevä juttu.

Olen kärsinyt seksuaalisesta haluttomuudesta oikeastaan koko ikäni. Olen yrittänyt haluta seksiä ja olen harrastanut seksiä joskus halusta (en ole ollut täysin haluton vaan luonnehtisin tilannettani erittäin vähähaluiseksi) ja joskus siksi, että on tavallaan pakko. Sen avulla on saanut rakkautta ja hyväksyntää tai se on ollut myönnytys parisuhteessa kumppanin tarpeisiin. Olen kokenut, että yhteiskunta myös ruokkii asennetta, että haluttomuus on väärin. Toisaalta olen kokenut, että naisen seksihalut toisaalta ovat myös edelleen väärin. Seksiä ahkerasti harrastava mies on muiden ihailema playboy kun nainen on huora. Tämä voisi pikkuhiljaa muuttua!

Jos eläisin yksin ilman parisuhdetta, niin tuskin olisin kokenutkaan haluttomuutta välttämättä edes taakaksi, mutta kun elät parisuhteessa jossa toisella osapuolella on normaalit seksuaaliset halut ja itsellä ei haluja ole juuri lainkaan, niin syntyy ristiriita joka on traumaattinen kummallekin osapuolelle.

Halutonta ahdistaa kun toinen haluaa sellaista mitä ei pysty antamaan ja haluavaa ahdistaa yhtälailla. En voi edes kuvitella sitä tunneskaalaa mitä puolisoni sisällä on ollut. Loukatuksi tulemisen tunteita, hylkäämisen tunteita, torjutuksi tulemisen tunteita... Tilanne on aiheuttanut meille molemmille paljon traumaattisia kokemuksia. Ikinä en olisi näitä halunnut hänelle aiheuttaa ja olen todella pahoillani niistä kaikista vuosista ja tilanteista. - Tiedostan kuitenkin sen, että tämä ei ole ollut minun syyni. Ei minun vikani tai varsinaisesti minusta johtuvaa niin että minun täytyisi tästä kantaa syyllisyyttä! Näin on vain ollut. Syyllisiä ei ole.

Onnellinen olen siitä, että kaikesta huolimatta olemme yhdessä edelleen. Kaikista onnellisin olen, että tilanne on nyt ratkaisevasti muuttunut ja voimme jakaa elämässämme myös tämän tasapuolisesti. Vielä vuosi sitten en olisi uskonut näin käyvän.

Seksuaalisen haluttomuuteni taustalla on monia asioita. Se, että ei kykene rakastamaan itseään tai näkemään itseään kauniina ja rakastettavana. Se, että keho on jatkuvissa terveysongelmissa ja kaikki energia menee lähinnä omaa jaksamista ajatellen. Tähän asti elämässäni seksi on ollut aina energiaa vievä asia, ei energiaa lisäävä. Taustalla on myös seksuaalisia traumoja kuten raiskatuksi tuleminen ja jokainen kerta kun olen harrastanut seksiä haluamatta sitä psyykkisesti itse (tällä tarkoitan niitä kertoja kun seksi on keino saada hyväksyntää tai rakkautta tai myös sitä että se on keino auttaa toista purkamaan seksuaalisia turhaumiaan), on ollut myös trauma joka on kerryttänyt traumakuormaa jatkuvasti.

Kuinka Ylen artikkeli sitten niin ärsytti, eihän siitä seksistä edes juurikaan puhuta?

Olen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä lähes aina. Miksi? Siksi että sen sai alussa ilmaiseksi ja siksi, että se oli luontainen vaihtoehto, siksi että sitä suositeltiin ja siksi että se kertakaikkiaan tuntui normaalilta. Näin kuuluu tehdä ja juuri se on se syy miksi Ylen artikkeli niin ärsytti. Se normalisoi hormonaalista ehkäisyä kaikille. Ikään kuin se olisi normi ja kuukautiset eivät olisi naisen kehon luonnollinen tila! Siis oikeasti hei mitä ihmettä!!!

Ovatko asiantuntijat nyt ihan oikeasti sitä mieltä, että kuukautiset ovatkin tarpeettomat tai jotenkin väärät? Kuinka meidän kehomme voi toimia väärin? Mikä on nyt tämän jutun agenda? Onko lääketehtaiden hormonivalmisteiden myynti romahtanut???

Kuukautiset kertovat naisen lisääntymiskyvystä; kehon valmistautumisesta mahdolliseen raskauteen. Kuukautiset ovat täysin normaalia naisen kehon toimintaa, jota ei tarvitse hävetä, inhota tai pelätä. Piste.

Kärsin useista hormonaalisen ehkäisyn sivuvaikutuksista tietämättäni. Koen esimerkiksi, että yksi iso syy masennukseen on ollut myös hormonaalisessa ehkäisyssä. Ehkäisy vaikutti myös seksuaalisiin haluihin ja ylipäätänsä kehon fysiologiaan paljon laajemmin kuin ymmärsinkään. Esimerkiksi kun psyykkisesti halusin seksiä, mutta kehossa ei tapahdu mitään? Mikä häpeä! Ja kyllä, liukkari juu auttaa siihen, että sitä seksiä voi harrastaa, mutta sitä sisäistä häpeää se ei vienyt.

Viime vuodet (2012-2018) käytin hormonaalista ehkäisyä koska oli pakko. Vuonna 2012 minulta löydettiin aivolisäkkeen hormonikasvain, joka vaikutti lähes kaikkiin aivolisäkkeen tuottamiin hormoneihin kehossani. Sain vaihdevuodet. Kun aivolisäkekasvainta alettiin hoitaa, hoidettiin hormoniehkäisyllä myös estrogeenitasoja kehossani. Onneksi lääkityshoito oli tehokasta ja aivolisäkekasvainta ei enää ole. Sain lääkityksen lopettamisen jälkeen myös ihmettelevän luvan (lääkäri ei siis ymmärtänyt yhtään miksi halusin lopettaa) lopettaa myös hormonaalisen ehkäisyn. Jännityksellä ja pelolla odotin mitä tapahtuisi, käynnistyisikö oma hormonitoiminta?

Noin puoli vuotta ennen e-pillereiden lopettamista luin Meri Mortin Lumoava Nainen kirjan enkä ymmärtänyt yhtään mitä siinä kirjoitettiin. Mitä olivat ne tuntemukset mistä siinä puhutiin? Myös kuukautiset - äh niin ällöttävät, ärsyttävät, kivuliaat, päänsärkyä ja mielialaa heittelevät, sotkuiset ja kertakaikkisesti elämää rajoittavat... niistäkö nyt sitten pitäisi tykätä tai oikeammin rakastaa??? Siis rakastaa ja arvostaa??? Niiden alkua juhlia? WTF??? Ei mulle tällaista ollut opetettu!

E-pillereiden lopettamisen jälkeen aloin tuntea kehossani erikoisia tuntemuksia ja olin ihan, että hei haloo!!! Mitä tämä on? Muistan että itkin saunassa ja olin vaan niin järkyttävän onnellinen! Niin joo mulla oli ovulaatio. En ollut tuntenut sitä koskaan ennen.

Aloin ymmärtämään, että tunsin kehoni - siis todellakin tunsin kehoni! Aloin ymmärtämään mitä Lumoava Nainen kirjassa kirjoitettiin (ja luin sen uudelleen). Siitä hetkestä alkoi syvällinen matka kehooni ja naiseuteen, matka jossa opin tuntemaan kehoni ja aloin arvostamaan sitä. Aloin rakastumaan itseeni.

Ja arvatkaa mitä sitten tapahtui?

Aloin haluta seksiä.

En voinut aluksi uskoa sitä! Kun halusin seksiä psyykkisesti, se näkyi ja tuntui myös kehossani. Kaikista näistä tuntemuksista syntyi kierre - ei se noidankehä - vaan ihana kierre jossa kaikki tuntemukset ja asiat alkoivat ruokkia toisiaan ja minä aloin naisena eheytyä. Myös parisuhde alkoi eheytyä ja koska nyt kykenin viimeinkin täysin uskomaan puolisoni rakkauden ja antautumaan sille, on tästä kaikesta syntynyt upea juttu.

Ensimmäistä kertaa koskaan ymmärrän ja rakastan itseäni ja olen avoin myös toisten rakkaudelle. Ja tämä koskee ihan kaikkia ihmisiä. Ne muurit joita olin kasannut ympärilleni, tietynlainen pidättyväisyys ja kylmyys, ne romahtivat. Kykenin syvälliseen ystävyyteen aivan eri tasolla kuin ennen. Olen jopa ollut empaattisempi ja herkempi kuin ennen. Aloin löytämään itsestäni myös enemmän feminiinistä herkkyyttä.

Seuraavaksi mukaan astui ketogeeninen ruokavalio ja pätkäpaasto. Olen kokenut, että molemmat ovat eheyttäneet niin kehoani kuin mieltäni kokonaisvaltaisesti. Tämä kaikki heijastui myös suoraan seksihaluihini ja seksuaalisuuteeni. Kun vahvistuin, kykenin viimein käsittelemään traumojani perinpohjaisemmin kuin koskaan. Uskon ketogeenisen ruokavalion tasapainottaneen myös hormonejani ja parantaneen elimistöni toimintaa. Voisin tuumata tähän ihan raakasti kyllä, että jos kärsit haluttomuudesta - kokeile ketoa. (Tietystikään tämä ei kaikille toimi eikä keto ole mikään ihmeratkaisu, mut hei, aina voi kokeilla? Tämä on nyt kirjoitukseni ainut "neuvo" ja senkin voit skipata triggeröitymättä jos ahdistaa jooko?)

Ketogeeninen on vaikuttanut myös psyykkiseen tasapainoon (hormonivaihtelut) ja PMS oireet ovat helpottaneet. Olen alkanut myös ymmärtää mitä tarkoittaa kuukautisten rakastaminen. Se, että niiden alkaminen on hyvä juttu, arvostettava, tärkeä asia eikä se kuukausittainen - Voi ei! Ai taas! - juttu. Keton myötä kuukautiskivut ovat hävinneet, samoin myös hormonimigreeni. Kuukuppi tekee kuukautisista helppoa ja sen avulla kuukautiset eivät rajoita elämää. Tosin nyt olen alkanut entistäkin enemmän seuraamaan luonnollista kiertoani ja esimerkiksi kuukautisten aikaan yritän huolehtia, että saan levätä - kääntyä sisäänpäin, hieman hellittää - niin kuin kuukautisten aikaan kuuluisi tehdä eikä mennä tukka putkella ja treenata ja ja ja...

Juuri nyt minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen oikea Nainen ja minulla on Naisen Voima käytössäni. Eikä se johdu pelkästään seksistä vaan kaikesta. Siitä että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, rakastaa itseään ja kykenee rakastamaan muita ja etenkin että kykenee ottamaan sitä rakkautta vastaan.

Nyt tässä voimassa ollessa ymmärrän myös sen, että miksi tätä naisen voimaa halutaan hallita ja sitä ehkä pelätäänkin. Miksi se halutaan suitsia. Sillä Voimakasta Naista ei voi hallita pelolla, käskemällä tai alistamalla. Voimakas Nainen ei myöskään hallitse vaan hakee tasapainoa ja kumppanuutta.

Tähän loppuun haluan kirjoittaa vielä sen, että jokaisella on oma tilanteensa. Tämä tilanne oli minun ja näin tapahtui minulle. Tämä ei ole kirjoitus siitä, että näin nyt tulisi kaikkien toimia tai että ylipäätänsä mistään tässä kirjoituksessa sinun tulisi ottaa paineita tai loukkaantua. En jakele neuvoja tai halua syyllistää ketään yhtään mistään valinnoista. Kerron vain oman kokemukseni ja toivon, että se avaisi jotain jossain tai jopa auttaisi jotakuta.

Suurella rakkaudella ja myötätunnolla

iive

ps. Kunnioitan myös puolisoani - koskeehan tämä meitä molempia ja hän on antanut luvan kirjoittaa näistä asioista julkisesti. Täytyy sanoo, että huikee ja niin rohkea mies ❤️ Rakastan sua ❤️

Hei tykkään susta! Viimeinkin!

Tämä viikko tai oikeastaan koko kesä on ollut vahvaa fiilistelyä siitä, että viimeinkin voin sanoa mun keholle, että hei tykkään susta!

Koko ikäni olen tuntenut olevani vääränlainen. Vääränlainen sieltä sun täältä - ihan niin kuin keho ja minä sisältä oltaisiin oltu eriparia. Mulla on ollut aina tosi vahva fiilis siitä, että mun ulkoinen olemus ja sisäinen tuntemus eivät kohtaa.
Nyt onkin aika upeaa kun ensimmäistä kertaa koskaan ikinä (kun olen ollut tästä tietoinen) sisäinen ja kehollinen minä kohtaavat - ovat samaa. Ihan huippua!

Vuosikaudet olen rääkännyt itseäni, suominut itseäni, pitänyt itseäni nälässä tai ylisyönyt. Koskaan ikinä mikään ei ole ollut tarpeeksi. Raskaana ollessa sain olla vapaa kehon kanssa, sillä silloin en oikeastaan ollut "minä" vaan uutta elämää luovassa tilassa. Naisena en ole ikinä ollut kehooni tyytyväinen tai vapaa. Olen katsonut itseäni peiliin, vihannut ja inhonnut. Olen puhunut itselleni niin rumasti, että en ikinä sellaisia sanoja sanoisi kenellekään toiselle. Aika moni meistä taitaa tehdä niin?

Toki nyt kevyempänä, vähempien vyötärömakkaroiden kanssa on helpompi olla tyytyväisempi. Tietysti näin on. On ihan turha yrittää väittää muuta, sillä juuri nyt keho näyttää huomattavasti enemmän siltä, mikä on oma naiseuden kauneusihanteeni ja sekin on ihan ok. Ei minun tarvitse teeskennellä etteikö näin olisi ja etteikö minulla olisi edelleenkin haluja näyttää vieläkin vähän "paremmalta". Ei tosin ehkä mitenkään laihemmalta vaan kiinteämmältä.

Kehoni on sieluni temppeli ja haluan, että temppelini ilmentää sieluani. Haluan rakastaa sitä niin kuin rakastan sieluani. Haluan pitää siitä huolta, helliä ja hoivata sitä. Jokaikinen teko jonka teen on ylistys sielulle ja temppelilleni. Miksi siis puhuisin sille enää rumasti? Miksi katsoisin vain virheitä?

Kun aloin rakastaa itseäni ensin sisäisesti ja sitten ulkoisesti, aukesi aivan uusi ulottuvuus elämässä. Uskalsin alkaa rakastamaan myös muita ihmisiä ja avaamaan sisintäni heille. Aiemmin se oli mahdotonta, sillä uskoin olevani niin ruma (sisältä ja ulkoa), että se kaikki oli pakko piilottaa paksun muurin taakse. Eikä sen muurin takaa kukaan nähnyt sitä oikeaa minua.
En minä oikeasti ole muuttunut mihinkään, minä olen vain pala palalta purkanut muurini ja antanut sen sisimpäni kukoistaa. En ole eri ihminen, vaan vihdoin minä olen minä.

Onneksi on ollut ihmisiä, joilla on taito nähdä paksujenkin muurien lävitse tai ainakin minun muurieni lävitse. Heitä ei ole estänyt se, että olen pysytellyt linnoitukseni sisällä. Mieheni on yksi sellainen ihminen ja vaikka ennenkin oltiin onnellisia, niin onhan se ihan eri juttu kun on voinut laskea ne suojaukset alas...

Tänä kesänä olen etenkin nauttinut meidän parisuhteesta ja millaista se voi olla kun itsekin päästää jonkun oikeasti lähelle. En ole koskaan kokenut näin suurta rakkautta. Ihanasti meille on annettu myös yhteistä aikaa kokea se. Kesäkuussa vietettiin yksi viikko autossa kahdestaan matkaamalla pohjois-suomessa, sitten tehtiin samaa perheenä ja nyt vietettiin taas pariskuntana aivan ihana viikonloppu Tampereella ihan kahdestaan. Lähdettiin ihan ilman mitään suunnitelmia ja tehtiin sitä mikä tuntui kivalle. Oltiin yhdessä ja juteltiin, vietettiin aikaa taas kumppaneina - ei pelkästään vanhempina.

Aika hauskaa oli muuten se, että tasan päivälleen (Facebook tietää). Ollaan oltu Tampereella vuosina 2011, 2017, 2018 ja nyt sitten 2019! Ehkä päivä täytyy laittaa kalenteriin ja suunnata tuonne myös ensi vuonna?

Yövyttiin taas Sokos Hotel Villassa, mikä on ehkä mun lempparihotelli ikinä. Ei siihen varsinaisesti ole edes mitään syytä miksi näin on, mutta ehkäpä siellä on vaan niin meille sopiva energia? Ollaan oltu tuolla perheenä ja pariskuntana (mm. juhlittu 10v hääpäivää). Joten ei mikään muu paikka olisi nytkään voinut olla sopivampi!

Käytiin kiertelemässä Ikeassa, Ideaparkissa ja Ratinassa, nii ja Koskikeskuksessa ja kirppareilla. Taidenäyttelyssä Tampereen taidemuseossa ja Sara Hildenissä. Syömässä ja drinkeillä. Sorsapuistossa, Pyynikillä ja Hatanpään Arboretumissa. Oon niin onnellinen, että mun mies lähtee kaikkiin tuollaisiin paikkoihin mukaan eikä se ole mitään tuskaa hänellekään. Tosin Arboretumissa meinas hänelle riittää, mut kiitollinen olen siitä extra 20min, jonka sain vielä tuolla viettää puiden katveessa ja ehkäpä hänkin siitä oman osansa hyvää oloa sai kun näki mun olevan niin onnellinen?

Tampereen Taidemuseon näyttelyt ei nyt oikein iskeneet... en edes ottanut sieltä yhtään kuvaa. Täytyy myöntää, että vuoden nuoren taiteilijan näyttelystä en ymmärtänyt yhtään mitään. Tai pikemminkin pohdittiin taas sitä, että mikä on taidetta.  Toisaalta juuri tällaiset kokemukset herättää niitä parhaita keskusteluja.

Nastja Säde Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.

Ehkäpä meidän käsitteet, tuntemukset tai ajatukset on niin erilaisia? Sukupolven välinen kuilu? Rakkaus, hitaus tai hellyys kun ei ole minulle mitenkään radikaalia vaan se on sitä mitä elämä todellakin on ja mihin se perustuu...

Sara Hildenissä oltiin Out of Office. Sieltä sen sijaan bongautui enemmän ihastuksia ja elämyksiä, mutta tämäkään näyttely ei tuonut juuri meille varsinaista WAU! efektiä.

Näyttelyn teemoja ovat poistuminen arjesta ja julkisesta tilasta sekä yksilön rooli osana yhteiskuntaa. Näyttelyn teokset ilmentävät vapaa-ajan ja yksityisyyden sekä identiteetin ja minuuden eri merkityksiä. Niissä toistuu todellisuuden ja maiseman muotoilu sekä yhteisöllisyyden merkitys. Ne ehdottavat, miten asiat voisivat olla. Lisäksi teoksia yhdistää kuvataiteen eri tekniikoiden luomat mahdollisuudet kommentoida todellisuutta. Näyttely johdattaa kävijät yksityisestä yleiseen, kodista matkalle, juhliin, kaupunkiin ja luontoon – toisaalle.

Ehkäpä tässäkin koen sen arjen niin erilaisena kuin suuri osa(?) tuntee? Olen alkanut fiilistellä arkea hyvin väkevästi.

Aloin eräänä päivänä miettimään kuinka en ole juurikaan meditoinut tai tehnyt muitakaan henkisiä harjoituksia, kunnes tajusin tekeväni niitä koko ajan. Pyykkien peseminen, siivoaminen, kitkeminen, remontointi - ne kaikki ovat minulle nykyään henkistä harjoitusta - läsnäoloa hetkessä. Sen sijaan, että ne olisivat jotain arjen suoritteita, jotka täytyy vaan suorittaa kun on pakko - niistä on tullut minulle elämää ja tavallaan nautintoakin. Niitä ei siis tarvitse paeta mihinkään erilliseen "vapauden harhaan".

 

Upean illan jälkeen lauantain aamukävely tehtiin hotellin läheiseen Sorsapuistoon. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Sorsapuisto oli ihana paikka aloittaa päivä ja todellinen patsas-bongarin paratiisi. Puistossa oli upeita naispatsaita, joista kolme oli muuten Tove Janssonin isän tekemiä! Erään patsaan mallina on ollut jopa Tove itse. Kuinka mainiota kun nykyään Muumimuseo sijaitsee siis aivan vieressä. En muuten edes tiennyt Tove Janssonin isän olevan kuvanveistäjä, kaikkea sitä siis oppii.

Viktor Jansson - Istuva Nainen

Hän kuvaa niin sitä levollisuutta, rauhaa, onnellisuutta, rakkautta ja tyytyväisyyttä mitä itse juuri nyt tässä hetkessä elämässä tunnen. Tai niin ainakin itse patsaan koen. Läsnäolon ja olemassa olon täydellinen hetki.

Viktor Jansson - Kajastus

 Viktor Jansson - Nuori nainen

Tampereen kirpparikierroksen jälkeen suunnattiin vielä Pyynikille ja tehtiin siellä reipas lenkki, mutta koska Pyynikin näkötornin kahvilassa oli niin jäätävä jono ulos asti, yritettiin etsiä jotain muuta kahvittelupaikkaa ja päädyttiin sattumalta paratiisiin. Tai paratiisi ja paratiisi, mutta ihmiselle joka rakastaa puita, niin mikä olisikaan ihanampaa kuin puupuisto? Hatanpään Arboretumissa on puita 1700-luvulta! Muutenkin puistoalue on upea ja arboretumiksi (=puulajipuisto) se on siitä poikkeava, että siellä on myös ruusupuisto sekä kukkaistutuksia.

En sitten niistä vanhoista puista tainnut yhtään kuvaa ottaa. Sen sijaan otin itsestäni kuvan siitä fiiliksestä minkä vallassa olin kun istuin puiston penkillä puiden keskellä. Huikeeta! Olin kyllä aivan umpi puhki poikki tuon päivän jälkeen. Tosin käveltyä tuli päivän aikana reilusti yli 10km ihan huomaamatta ja aikamoisen tunneryöpyn vallassa myös.

En voi muuta kuin koettaa sanoittaa tätä omaa elämää ylös näin ja miettiä mahtaako muut kokea tämän elämän samalla tavalla vai kovinkin eri tavalla? Näkeekö ihmiset nykyään itsensä ihanina rakkauden sieluina ja arjen suurena kunnianosoituksena elämälle ja oikeasti ihan mielettömän ihmeellisenä? Vai meneekö ihmiset vaan sitä samaa rumbaa päivästä toiseen? Menetkö sä rumbassa vai hetkessä? Onko sun elämä samaa ja tylsää joka päivä vai ihmeitä täynnä?

Että sellaisia keveitä mietteitä tänään...

Rakkaudella

iive

En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.

Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.

Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.

Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa

Kaikki on hyvin

Olet rakastettu

Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.

Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive

Energiaa ja puhdistautumista Kolilla

Edellinen teksti oli jopa helppo kirjoittaa, ehkä olin miettinyt sitä niin kauan jo, että se vain soljui minusta ulos, sen oli aika tulla.
Olen ollut onnellinen ja yllättynytkin siitä palautteesta mitä olen saanut, etenkin Facebookissa. Teksti oli helppo kirjoittaa myös siksi, että tiesin lähteväni matkalle josta alkaisi paranemisen polku. Ja täytyy myöntää, että eilen ja tänään olen kokenut niin syviä onnenhetkiä...

Olen jonkin verran kirjoittanut tänne enkeleistä ja uskostakin. En kuulu mihinkään rekisteröityyn seurakuntaan ja lapseni opiskelee elämänkatsomustietoa, silti voisin veikata, että olen huomattavasti uskonnollisempi ihminen kuin moni tapakristitty.
Lapsena jo mietin, uskonnottomasta perheestä huolimatta, että Jumala on olemassa, mutta se "kirkko" tuotti minulle ongelmia sanomalla ja määräämällä asioita joita en itse voinut allekirjoittaa. Silti minulla oli jokin tietynlainen kaipuu seurakuntaan, mutta missään ei minua toivotettu tervetulleeksi vaikka muutamaksi vuodeksi ev.lut kirkkoon liityinkin. Jossain vaiheessa tajusin, etten tarvitse kirkkoa tai seurakuntaa siihen, että Uskon ja aika pian tajusin myös sen, että uskonnollisesti minua puhutteli etenkin luonto.

En osaa sanoa onko Jumalani sama kuin ev.lut. kirkossa vai onko Jumalani kotoisin enemmän luonnonuskoisuudesta. En myöskään tiedä onko Jumalia yksi vai monta. Jos minun täytyisi jotenkin kuvailla Jumalaa, niin muotoilisin sen ehkä niin, että Jumala on kaikkialla, taivaan pilvissä, järven vesissä, puussa, kallioissa, ilmassa jota hengitän ja myös minussa ja kaikissa sekä kaikessa maan päällä.

Siksi täällä Kolilla on ollut erityisen hyvä olla. Väkevä luonto puhuttelee, se puhuu Jumalan äänellä ja silloin tiedän ettei minulla ole mitään hätää, vaan kaikki tulee menemään niin kuin on tarkoitettu. Täältä minä aloitan uuden matkan, olen ehjä, elossa ja rakastettu.

Saavuimme Kolille eilen illalla. Hotellissa kävimme vaihtamassa matkakamppeet toisiin ja suuntasimme metsään koska tiedossa oli tämän päivän kova vesisade. Oli ihanaa kulkea yhdessä huikeista maisemista nauttien. Miehen läsnäolo piti mut maassa etten ihan leijumaan lähtisi. Tällaisessa paikassa kulkeminen on minulle sama kuin kirkossa käyminen. Toisaalta minulle käy metsä kuin metsä, en ole sen suhteen kovin nuuka, koska Jumala löytyy pienestäkin pusikosta. Mutta onhan tämä paikka aikamoinen.

Ukko-Kolia enemmän minun sieluani soitti Akka-Kolilta aukeavat maisemat. Huikeaa, sanoisin.

Tänään heräsin jo aikaisin, että ehtisin kulkea vielä ennen sadetta edes jonkinmoisen pätkän. Lähdin Luontokeskuksen nurkalta suuntaamaan reittiä kohti, olin ensin ajatellut kiertää aivan toisen lenkin, mutta jokin veti minua kohti Kolinuuron kierrokselle (onneksi en lähtiessäni tiennyt että uuro = rotkolaakso, josta sai iPhonen laskurin mukaan nousta 43 kerrosta ylöspäin).
Reitti alkoikin sillä, että laskeuduttiin alas metsään. Hiukan hirvitti se, että sieltä pitäisi nousta ylöskin, mutta siitäkin selviydyttiin. Tätä päivää voisin kuvailla jonkinlaiseksi uudelleen syntymäksi, laskeuduin rotkolaaksoon, jätin sinne huolet ja murheet ja nousin ylös uutena tai ainakin jotenkin keventyneenä ihmisenä.
Keskityin tänään vain kulkemiseen ja olemiseen, kameran jätin hotelliin ja kännykkä pysyi visusti taskussa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Akka-Kolin huipulle istuin nauttimaan eväitä hikisenä ja onnellisena. Matkan aikana muutenkin pysähtelin kuulostelemaan ja vain olemaan läsnä.
Aamu olikin melkoisen meditatiivinen kokemus ja iloitsin niistä tunteista mitä pystyin jälleen tuntemaan. Olen ollut niin levoton mieleltäni ja sielultani pitkän aikaa.

Hotelliin päästyäni olin aivan hikinen, mutta sateelta säästyin. Ensimmäiset pisarat alkoivat tippua päästessäni sateensuojaan.
Hiki ja hyttysmyrkky olikin hyvä huuhtoa pois kylpylässä, jossa sain olla suurimman osan ajasta aivan yksin. Jatkoin vielä hotellihuoneen kylpyhuoneessa saamani hemmottelupaketin kera ja pulahdin vielä ammeeseen vaahtokylpyyn kasvonaamio naamassa ja voiteet sormissa ja varpaissa. Olin ja olen kiitollinen siitä, että sain kokea tällaisen hetken etuoikeutettua elämää, tällainen ei tosiaankaan kuulu normaaliin elämääni, ehkäpä siksi siitä niin onnelliseksi tulinkin.

Nyt täytyy tuumata, että on hyvä olla tässä hetkessä ja tämä hetki antaa voimaa kohdata taas se hetki kun elämä ei ole sitä onnea.

Niin kiitollinen olen elämästä ja näistä pienistä asioista elämässä.

iive

(Yöllisiä) hiljaisuuksia

4 yövuoroa takana ja nyt 5 päivän vapaa! Jee! On tätä odotettukin, täytyy myöntää.

Yövuorot sujuivat ihan näppärästi. 2. yö oli tapansa mukaan haastava, silmät meinasi mennä väkisin kiinni vaikka mitä teki.
Kokeilin yövuoroissa yhtenä yönä myös hiljaisuutta (meillähän yöllä siis lähinnä vaan valvotaan eikä normaalisti mitään äksöneitä ole lainkaan). Kännykkä pois, tabletti pois, telkkari kiinni. Siinä sitten olin puolet yöstä hiljaisuudessa ja mietiskelin. Osan ajasta yin-joogasin.

Oli mielenkiintoinen kokemus, joka täytyy kyllä toistaa päiväsaikaan joskus, koska tällainen virikkeettömyys ei ole yöaikaan kauhean helppoa näin niin kuin hereilläolon kannalta ja kun ei mitään syvämeditaatioitakaan voi tietenkään tehdä, koska a) ei saa nukahtaa tietenkään ja b) pitää kuitenkin olla valppaana ja skarppina. Ilahduttavaa oli se, että ei ahdistanut. Kaikkien tuntemusten ja ajatusten kanssa pystyi olemaan.
Muistan edelleen kun 20 vuotiaana omat ajatukset ja tunteet ahdistivat niin paljon, että täytyi nukkua elokuva päällä. Siitä olen onneksi eroon päässyt.
Viime kesänähän toteutin tuollaista hiljaisuutta muutaman kerran osapäiväisesti, mutta esim. kännykkä ja some olivat läsnä vaikka puhumatta olinkin. Nyt täytyy kyllä koettaa olla ilman mitään, siitä tulee varmasti ihan huippu kokemus!

Kävin myös ennen yövuoroja harjoittelemassa luontomeditaatioita. Minulle luonnossa liikkuminen ja tekeminen (kävely, uiminen, palstaviljely ym.) on sitä luontaisinta luontoyhteyttä. Puun halailuhetket ovat nekin yleensä hyvin pikaisia ja luontoyhteyskoulutuksessa minulle tuotti vaikeuksia olla pitkiä aikoja paikoillaan. Nyt olen kuitenkin harjoitellut aistiharjoituksen avulla myös tuota paikoillaan oloa ja hiljentymistä. Tunnen, että kehollani on valtava tarve liikkua, toisaalta ilmiö on mielenkiintoinen, koska kotona meditoidessa tällaista tuntemusta ei tule.

Meditaatiopaikkani💙

Tämä vapaaviikko olisikin tarkoitus viettää luonnossa ollen, erityisesti palstalla. Tosin hieman huonoa säätä on luvattu. Tänään ripustimme viimein palstalla pöntön puuhun, ihastelimme sipulikukkia ja tsippailimme metsässä etsimässä Lintusen kevätseurantaan havaintoja (löysimme silmut, muurahaispesän ja sinivuokon).

Onneksi bokashiryhmässä vinkattiin hyvästä taimienkasvatusvinkistä (siemenet laitetaan reijitettyihin kannellisiin karkkirasioihin ja esim. kasvihuoneeseen vielä lisäksi). Näin saadaan myöhässä olevaa kevättä tasaannutettua ja kylmänkestäviä taimia.

iive