Blogi on nyt 9 vuotias. Projekti Voimaa iive! on sen sijaan tasan 10 vuotias. 2009 elokuussa syntyi ihana tytär ja kevät-talvella 2010 tajusin, että en halua siirtää omia syömisongelmiani saati muuta lapselleni. Tosin tässä en ehkä onnistunut, mutta kaikkeni olen yrittänyt kuitenkin ja eihän tämä ole mitenkään loppunut, elämää eletään koko ajan eteenpäin. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Viimeiset 10 vuotta on eletty vauva-arkea, taapero-arkea, päiväkotiarkea ja lopulta meidän perheessämme olikin jo aika itsenäinen koululainen 10vee. Tästä huomaa parhaiten ajan kulumisen.
Minussa on myös tapahtunut isoja, isoja asioita.
Se entinen minä eli todella epäterveellisesti. Pepsi Maxia, tupakkaa, roskaruokaa jne. Ahmimishäiriö, sokeririippuvuus, itseinho ja ahdistuneisuus hallitsivat elämää hyvin pitkälle. Viime vuosikymmen on ollut parantumista, kuntoutumista, repsahduksia ja taas tsemppaamista. Parantumista ahmimishäiriöstä, aivolisäkekasvaimesta, masennuksesta, burn outista ja fibromyalgiasta...
2010 Wakey, wakey up! Pitäiskö tehdä jotain? Liian monta Pepsi Maxia, liian paljon Fazerin Sinistä.
Pikkuhiljaa vaunulenkkien, terveellisemmän ruuan ja sokerista irrottautumisen myötä aloin päästä jyvälle asioista. Yksi isoimmista asioista on ollut oppia nauttimaan liikunnasta. Liikunta voi olla mukavaa, siinä ei tarvitse kilpailla ketään vastaan jotta se olisi liikuntaa. Liikkua voi metsässä, salilla, uimassa, kotona, oikeastaan ihan missä vain ja lähestulkoon kaikenlainen liikkuminen on vaan hyvästä. Kun sen tekee "järki päässä". Minulla sitä järkeä ei sitten aina ollut.
Eikä aikaakaan kun ne raskauden jälkeiset +30kg oli pudotettu, mutta sitten taas lihottu, laihduttu, lihottu, laihduttu, lihottu ja laihduttu. Ehkä hieman normeista poiketen erona on ollut onneksi kuitenkin se, että joka kerta olen lihonut vähän vähemmän kuin aiemmin. Rasitteena oli kyllä myös yksi kappale aivolisäkekasvain, joka aiheutti kehoon vaihdevuodet, stoppaamalla lähes täysin estrogeenin tuotannon sekä vaikuttaen myös muutoin koko kehon hormonitasapainoon.
Olen laihduttanut Kiloklubissa, painonvartioissa, Jutan superdieetissä, vai mikähän se ihan ensimmäinen olikaan??? Muistatteko? Olen ollut kaalisoppadieetillä, sairaaladieetillä, Nutrilet-kuurilla... ja sitten lopulta neljän vuoden salitreenien jälkeen päädyin 2014 Fitfarmin Bikini Challengeen. Ikinä en ole ollut niin hyvässä ja lopulta niin paskassa kunnossa. Tuossa valmennuksessa kiteytyi lähes kaikki ongelmani. Perfektionismi, syömishäiriö, armottomuus sekä kykenettömyys rakastaa itseään yhdistettynä tiukkoihin treeneihin ja todella tiukkaan ruokavalioon...
Fibromyalgia
Fibromyalgian myötä jouduin kohtaamaan jo toisen kerran ajatukset vakavasta sairastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta. Kun olin nuori aikuinen, elin vuosia keskellä masennusta, ahdistusta ja epätoivoa. Silloin halusin vain kuolla, päästä pois kaikesta, nyt en halunnut mitään muuta niin paljon kuin elää. Edellisen kerran olin kokenut kaiken pari vuotta aiemmin kun aivolisäkekasvainta tutkittiin. Kummassakin tapauksessa diagnoosi oli lopulta helpotus. Molemmat olisivat voineet olla jotain ihan muuta, jotain täysin parantumatonta.
Nyt ajattelen etenkin fibromyalgiaa universumin lekana. Se pysäytti minut totaalisesti ja avasi elämääni sellaisen oven, jonka olin kieltänyt. Fibromyalgian kohdatessani löysin paljon apua uskosta ja henkisyydestä. Kaipa minua voi jonkinnäköiseksi luonnonusko-new age-hörhöksikin nykyään kutsua, tämän määritteleminen on niin vaikeaa, mutta tämä on kuitenkin antanut elämääni niin paljon. Oikeastaan tämän jälkeen kaikki oli lopulta toisin. Paljon, paljon paremmin. Pimeyden ja ahdistuksen sijaan elämääni alkoi johdattamaan rakkaus ja valo.
Fibromyalgian myötä tiukat treenit loppuivat. Alkoivat loputtomat kävelyt metsässä ja rauhallisuus. Tutustuminen itseensä ja ympäröivään maailmaan. Tärkeintä ei ollut enää se miltä näyttää vaan miltä tuntuu.
Oikeastaan yllättävän pian kipu heltisi. En oikeastaan voinut uskoa sitä. Lopulta palasin salillekin ja treeneihin, iloitsin niistä reilun puoli vuotta kunnes tajusin että ei. En saanut nautintoa enää treenaamisesta eikä kehoni ollut vieläkään siinä kunnossa että se olisi ollut keholleni eheyttävää toimintaa. Salitreenit veivät parantumistani takapakkia.
Ne mitkä veivät parantumistani eteenpäin oli puhdas ja ravinteikas ruokavalio sekä henkiset asiat. Freetoxaajista löysin muita samanhenkisiä terveydestä kiinnostuneita ihmisiä ja lähipiiriin alkoi ilmestyä henkisyydestä kiinnostuneita. Minulla yksinäisellä alkoi olla ystäviä niin netissä kuin oikeassakin elämässä. Sellaisia ihmisiä, jotka jakoivat samanlaisen sielunmaiseman ja elämäntyylin, jotka ymmärsivät minua, joille ei tarvinnut selitellä, joille minä kelpasin minuna. En ollut heille liikaa. Se on ollut huiman eheyttävää kaikkien kiusaamisvuosien jälkeen.
Vuosikymmenen yksi isoimmista jutuista oli myös työ. Löysin unelmien työpaikan kehitysvammaisten ohjaajana, sain nauttia siitä monta vuotta aivan huipussa tiimissä ja lopulta menetin sen. Kilpailuttamisen jälkeen jäin yksin uuteen tiimiin, johon en koskaan sopeutunut. Sain burn outin ja sairastuin vakava-asteiseen epätyypilliseen masennukseen.
Kolilla 2017 tajusin, että tämän on myös muututtava. Minä en voi tehdä asioita vastoin omia arvojani. Se söi minua sisältä niin pahasti. Eikä se ollut pelkästään työyksikköni ongelma. Tajusin, että virallisterveellisessä työympäristössä työskentely ei ollut enää minun juttuni. En voinut olla siellä enää se kuka oikeasti olen. En voinut työskennellä siellä enää täydestä rakkaudesta. Tiesin voivani tehdä niin paljon enemmän, mutta en voinut.
Kesällä 2018 päädyin sattumalta mukaan avustajaksi Ravintoremontti-kiertueelle. Päädyin myös LIFW valmennukseen. Valmennus ei sinänsä tuonut elämään uutta tietoa. Aikalailla ravintoasiat olivat jo valmennuksen mukaisessa kondiksessa. Ajattelin, että viimeinkin olisi aika aloittaa treenit, mutta valmennuksesta tulikin treenaamisen sijaan todella iso henkinen matka.
Valmennuksen Facebook-ryhmässä sain viimein myös muille näytettyä oman sisäisen varmuuteni. Sanani tulivat näppäimistöltä ulos rakkaudella. Osasin tsempata ja lohduttaa ihmisiä niin, että vasta aivan juuri minulle kerrottiin, että minut muistetaan ryhmästä vieläkin. Sain tsempparipalkinnon ja se tuntui aivan mielettömän hyvältä. Ei itse palkinnon vuoksi vaan siksi, että olin viimein alkanut löytää omaa ääntäni. Muut alkoivat nähdä minut sellaisena kuin koin olevani sisäisesti. Ne muita torjuvat muurit olivat alkaneet murtua. Olen uskaltanut viimein paljastaa itseni sieltä muurien takaa. Muurit suojelivat minua kauan, mutta ne myös vääristivät kaiken.
2018 vuosi oli myös ensimmäinen täysi vuosi ilman Fibromyalgiakipua. Oivallukseni siitä, että koska kukaan ei tiedä mistä Fibromyalgia johtuu, ei kukaan voi myöskään 100% sanoa etteikö siitä voisi parantua.
Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos palaisin vanhoihin toimintatapoihini - Armottomuuteen, rakkaudettomuuteen, itsensä ruoskimiseen, perfektionismiin, itsensä ja kehonsa kuuntelemattomuuteen... kaikki tämä yhdistettynä huonoon ruokavalioon. Aivan taatusti Fibromyalgia palaisi.
2018 syksyllä päädyin I Love Me-messuille. Tapasin ensimmäistä kertaa oikeasti ihanan Freetoxaajien Susannan, joka oli ollut koko vuoden iso inspiraation lähteeni tai oikeastaan Freetoxaajat ovat kulkeneet mukanani sen alkamisesta asti v.2016. Noilla messuilla ymmärsin viimeistään sen, että minä haluan myös työkseni tehdä jotain muuta. Luonnollinen terveys ja kauneus, se voisi olla minun juttuni.
Päädyin myös Ilkka Koppelomäen Saa Mitä Haluat luennolle ja kirjan ostamisen jälkeen myös verkkokurssille. Nuo messut olivat minulle se iso POW - tätä minä haluan saada ja minähän aioin todellakin Saada mitä haluan.
2019 on ollut huima matka. 2019 on ollut yksi elämäni parhaita vuosia. Taas yksi vuosi ilman kipua. Asiat ovat entisestään hioutuneet. Työpaikasta luopuminen oli iso juttu vaikka se oli tasan sitä mitä halusin, teetti se runsaasti työtä henkisesti. Olisin itse toivonut vaan vaihtavani työpaikkaa, mutta tämä reitti minun täytyi kulkea toivomusteni "vastaisesti". Minut irtisanottiin terveydellisin perustein eikä todellakaan mitenkään "rakkaudella". Toisaalta se oli vain viimeinen silaus sille, että paluuta vanhaan ei todellakaan ole. Tämä toisaalta mahdollisti sen, että pääsin opiskelemaan uutta ammattia rahallisesti turvattuna, joten olihan se nyt sen henkisen "kärsimyksen" väärti sitten kuitenkin.
2019 oli myös pitkälti Ketoa. Ketopowerilla terveyteni meni huimasti parempaan suuntaan. En oikeastaan tehnyt muuta kuin söin hurjan hyvin. Olen koko vuoden saanut kokemuksia kuinka jaksan taas. Asiat joita luulin etten enää kykenisi niihin. Niitä ei ole enää olemassa.
Tietenkin nautin paljon siitä miltä aloin näyttämään myös ulkoisesti, mutta kaikista eniten olen nauttinut siitä miltä minusta tuntuu sisäisesti. Sisälläni on viimein ollut rauhaa, rakkautta ja hyväksyntää. Asiat eivät enää ahdista niin kuin ennen. Olen katsonut elämän myötä syvälle sisäiseen pimeyteeni, kohdannut kuoleman, kohdannut varjot. Ei siellä ole mitään enää mitä minun pitäisi paeta tai lakaista maton alle. Voin elää rauhassa ja rakkaudella.
Vuosi niistä herättävistä I Love Me-messuista ja vuonna 2019 minä olin töissä niillä messuilla! Ihan uskomatonta! Siis minä! Kaikki toiveeni olivat toteutuneet. Minä olin terve ja jaksoin sekä pystyin taas tekemään asioita, minulla on upea ja rakas perhe ja intohimoinen suhde puolisoon. Minun puolisoni, rakkaimpani odotti 15 vuotta, että voisi rakastaa minua, uskoi ja näki minut kauniina, sellaisena kuin olen ja vasta nyt minä pystyin ottamaan kaiken sen vastaan...
Minulla on myös paljon uskomattoman ihania ystäviä, minä saan tehdä luovia asioita, saan tehdä työkseni sellaista mihin itse 100% uskon ja ennen kaikkea minä saan olla sitä mitä olen.
Joten vuosikymmen 2020 odotan sinua siis ilolla ja innostuksella.
Sisälläni asuu sellainen vapaus ja rakkaus mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
En ole enää minkään vanki tai pakotettavissa. Ei tarvitse pelätä, ahdistua tai juosta karkuun.
Toki elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista tai oikeastaan se on juurikin sitä, sillä ruusuissa on ne piikit, mutta paeta, piiloutua muurien taakse. Sitä ei enää tarvitse tehdä.
2020 tuo ensimmäisenä mukanaan uuden Eating for Beauty valmennuksen. (En saa linkistä rahallista hyötyä, mutta olen harjoittelijana valmennusta järjestävässä yrityksessä.) Minulla ei ole sinänsä mitään "syytä" miksi minun pitäisi osallistua valmennukseen. Minussa ei ole mitään vikaa mitä minä haluaisin korjata. Olen täysin tyytyväinen siihen millainen kehoni on vaikka minulla tosiaankin voisi olla se "viimeiset 5kg pudotettavana" ne lähtevät jos lähtevät. Tiedän kuitenkin, että terveyteni voisi toimia vieläkin hitusen paremmin ja siihen uskon tästä olevan hyötyä. Erityisesti uskon, että E4B on etenkin henkinen matka taas hieman pidemmälle. Hieman enemmän taas sitä valoa ja rakkautta.
Sitä samaa toivon myös sinulle
Rakkaudella iive ♡
