Tämän vuosia vanhan kuvan asettama intentio on yksi parhaimmista ikinä. Tämän oivalluksen jälkeen kaikki alkoi parantumaan tavalla johon en silloin kyennyt edes uskomaan.
Tämä vuodenvaihde on ollut erityisesti siitä erilainen, ettei ole mitään ryhtiliikkeiden tarpeita, ei ole mitään muutettavaa tai tehtäviä uuden vuoden lupauksia. Kaikki on hyvin isompia linjauksia ajatellen. Ainahan on kyllä sitten pieniä asioita joihin muutosta voi hakea kuten olla vähemmän puhelimella ja enemmän läsnä, juoda enemmän vettä, liikkua enemmän ja syödä fiksummin jne.
Olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että minulla on yhteys kehooni ja syömiseeni. Intuitiivinen, luonnollinen syöminen on ensimmäistä kertaa ikinä mahdollista. Tätä ennen syömiseni on ollut pitkälti rajoituksia, häpeää, täysin kontrolloimatonta ja sitten vastapainona täydellisen kontrolloitua kaikenlaisine sääntöineen.
Muistan kun olin ehkä 14-vuotias. Istuin rappukäytävässä ja itkin. Olin niin monta kertaa ravannut nämä rappuset edes takaisin niin, että sydän jyskytti rinnassa ja hengitys vinkui, veren maku suussa. Minä en halunnut mennä ostamaan herkkuja vastapäisestä Siwasta - En halunnut! mutta tavallaan tiesin, että minun on pakko. Itkin, koska olin kuin alkoholisti, joka ei voinut olla ilman viinaa. Itkin, koska tiesin, että tätä taistelua en voita. Tiesin, että päädyn kauppaan, tiesin että ahmin herkut ja tiesin että tulisin oksentamaan kaiken myös pois.Tällaista oli elämäni vuosikausia, ihan pienestä tytöstä aikuiseksi saakka. Jossain vaiheessa tein päätöksen etten enää oksenna. Siitä alkoi jojoilu. Ruualla ja etenkin makealla täytin kaiken sen ahdistuksen, pelon, epävarmuuden, rakkaudettomuuden tunteen, itseinhon... välillä tiedostin kyllä tämän, välillä en todellakaan. Olen koettanut rakastaa itseäni ruualla, olen hyvitellyt, tyynnytellyt, mutta olen suorastaan myös pahoinpidellyt itseäni syömällä. Olen syönyt niin, että en ole kyennyt kuin olemaan paikoillani ja tuntemaan fyysistä kärsimystä ähkystä. Olen rankaissut itseäni myös syömättömyydellä. Välillä kykenin vastustamaan sokerikoukkua, välillä olin oikea terveysterroristi itseäni kohtaan, välillä oli kausia, että söin mahdollisimman vähän laihtuakseni mahdollisimman paljon. Välillä annoin olla, löin lekkeriksi. Ihan sama paljonko painaisin (mikä ei kylläkään ihan oikeasti ollut totta, esitin vain koska en enää jaksanut.)
Nytkin minulle on toisaalta ihan sama paljonko painan. Vaa'an lukema on minulle nykyään paljon merkityksettömämpi. Kaikista merkityksellisintä on tunne siitä ettei ole enää pelkoa, pakkoa, ahdistusta. On paljon paljon iloa, valoa, jaksamista ja rakkautta. Eikä ne ole tulleet mistään ulkopuolelta vaan minusta. Mikään ulkopuolelta tullut hyväksyntä tai rakkaus ei tilannetta muuttanut, tilanteen muutti se, että kykenin itse itselleni tämän antamaan. Kykenin viimein hyväksymään ja rakastamaan itseäni ihmisenä.
Painoa merkityksellisempää on myös tunne omasta kehosta, että siinä oleminen tuntuu hyvältä. Jaksan ja pystyn tekemään asioita eikä peilistä katsoessa ahdista. Nukun hyvin, herään pirteänä ja yleensä vireystaso päivälläkin pysyy hyvänä aamusta iltaan. Olo on hyvä, puhdas, ajatustyö kulkee jouhevasti. Sinänsä paino on tässä merkityksellinen, en usko että tuntisin näin jos olisin painavampi.
Ruoka on ollut elämässä suuri rakkauteni ja myös pahin viholliseni. Rakastan hyvää ruokaa, rakastan laittaa ruokaa. En halua syödä ruokaa, joka on ihan ok tai mikä pahinta, pahaa. Minulle ruoka ei ole pelkkää polttoainetta, optimaalisia ravinnonlähteitä - ruoka on ennenkaikkea sen lisäksi nautinto.
En ole elämäni aikana osannut kuitenkaan juuri selviytyä tämän nautinnon kanssa. On ollut helpompaa joko syödä ihan miten sattuu tai seurata jotain tiettyä ruokavaliota. On ollut helppoa seurata listoja. Hyviä ruokia, pahoja ruokia, näitä saa syödä, näitä ei saa syödä, epäterveellisiä ruokia, terveellisiä ruokia ja niin edelleen. Tiedätte varmaan? Kaikista parasta on ollut kun on voinut seurata tarkkaan jotain ohjeistusta. Tätä sinun pitää syödä aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi jne. Ainoa ongelma niissä on kuitenkin ollut se, että ei kukaan pysty tällaisia ohjeistuksia toteuttamaan pidemmän päälle. Eikä loppujen lopuksi ole olemassa hyviä tai pahoja ruokia - kaikki riippuu vain tasapainosta.
Ketogeenisen ruokavalion olen kokenut elämässäni kaikista vapauttavammaksi ja eheyttävämmäksi ruokavalioksi. Se antoi viimeinkin minulle täyden vapauden sokerikoukusta. Keto oli minulle erittäin terapeuttinen tila, jonka luomassa turvassa kykenin käsittelemään paljon myös syömiseen liittyviä tunneasioita. Keto selkeästi myös täytti kehostani rasvan puutetta. Minä, joka atooppisen ihottuman vuoksi joutui rasvaamaan koko kehon joka päivä päästä varpaisiin... en ole tarvinnut esimerkiksi minkäänlaista perusvoidetta ikiaikoihin! Ketoillessa paino normaaliutui ihan huomaamatta. Söin aivan valtavan hyvänmakuista ruokaa eli ruoka täytti todellakin myös nautinnon tarpeen. Ruoka ei millään tavalla kuitenkaan ruokkinut emootioitani vääristyneellä tavalla, sillä tavalla mihin olin tottunut. Ketolla kykenin havainnoimaan kerrankin aikalailla puhtaasti sitä syönkö mielihaluun, nautintoon vai ihan oikeaan nälkään.
Tällä hetkellä en kuitenkaan ole ketoosissa. Miksi vaikka se oli minulle niin hyväksi?
Ketossa on nimittäin se sama yksi perustavanlaatuinen ongelma mikä löytyy varmaan kaikista ruokavalioista - rajoitukset. Ketogeeninen ruokavalio rajaa pois ruoka-aineita, joita haluan syödä, joita pidän terveellisenä, hyvänmakuisina ja joita ilman en halua elää. Tällaisia ovat esimerkiksi tietyt hedelmät, kasvikset ja etenkin marjat.
Ketolettuja ja vaan vähän vadelmia - juu tämä kun ei vaan mulle marjojen suhteen riitä!
Olen nyt ketosta poissa ollessa myös testannut syömistäni nauttimalla myös sokerisia herkkuja ja muita hiilihydraattipitoisia herkkuja ranskalaisia, sushia jne. Mielenkiintoista on ollut se, että ne eivät tuottaneetkaan minulle kovin kummoista nautintoa vaikka kuinka halusin. Maku on valju eikä nautinnon tunnetta juurikaan tule. Joulun aikaan minulla oli enemmänkin suklaaherkkuja saatavilla ja huomasin kuitenkin napsivani niitä ohimennen, ihan vaan koska ne olivat siinä. Ei minun edes tehnyt niitä mieli, eikä niistä loppujen lopuksi tullut yhtään minkäänlainen fiilis vaikka olin herkuiksi valinnut 100% niitä ihan parhaimpia suklaaherkkuja.
Tuo tuotti minulle myös pettymystä. Mikä jatkossa siis tuottaisi minulle nautintoa jos nuo herkut eivät siihen pysty? Ehkä sen nautinnon ei täydy millään tavalla tulla enää ruuasta? Ehkä se voisi tulla jostain muualta? Tai ehkä se nautinto löytyy jostain muista herkuista kuin suklaaherkuista?
Millaiseen ruokavalioon nyt siis uskon? (Tämä onkin supermielenkiintoista, valaistunko tämän suhteen tulevina kuukausina?)
Uskon siihen, että syön juuri sitä mistä tulee hyvä olo. Tosin tämän havainnoiminen on tarvinnut sen, että kykenen erottelemaan fyysisen ja tunne-eron. Hyvä ruoka tai ateria on minulle sellaista, että sen jälkeen kehossa (ja myös kyllä mielessä) tuntuu hyvältä. Ruuan jälkeen olo on pirteä ja energisoitunut. Tyytyväinen. Ruokaa pitää olla etenkin myös tarpeeksi. Niin monta vuotta kituutin, näännytin itseäni energian, ravintoaineiden ja etenkin rasvan puutteeseen, joka tiettyyn pisteeseen päästyään ryöstäytyi aivan valtavaksi syömishimoksi jota ei täyttänyt mikään ruokamäärä. Tiedättekö sen kun voisi vaan syödä ja syödä ja syödä eikä se nälkä vaan lopu.
Syön nyt intuitiivisesti niin, että se täyttää täysin energiantarpeeni. Joskus kun olen super-innostunut jostain, voi olla että syön aika vähän, mutta yleensä seuraavina päivinä tilanne kyllä tasoittuu. Olen viimeinkin nimittäin oppinut miltä nälkä tuntuu. Syön etenkin jos on nälkä, jos ei ole nälkä en välttämättä sitten syö.
Syön edelleen myös ihan puhtaasta nautinnosta. Perjantai-ilta, tapaksia, raakasuklaata ja vaikka vähän viiniä. Se on nautinto, ainakin tällä hetkellä. Ei minulla silloin välttämättä mitenkään nälkä ole, silloin syön koska ihan vaan haluan. Haluan nautiskella ja rentoutua.
Edelleenkin noudatan kuitenkin tietynlaisia turvatoimenpiteitä kotona. Kotiin en osta vierasvaroja eikä meillä niitä raakasuklaaherkkujakaan säilötä ylimääräisiä. Jos herkkuja haluaa niin niitä ostetaan sen verran kun niitä syödään, eikä enempää. Kaikki mitä kodin kaapeista löytyy on 100% turvallista syötävää, koska miksi kiusata ja haastaa itseä turhanpäiväisesti? Sitä haastetta tulee kyllä ympäristöstä kuitenkin ihan yllin kyllin.
Vielä tovi sitten en uskonut, että suhteeni ruokaan ja kehooni voisi olla tällainen. Vielä tovi sitten uskoin, että tämä suhde tulee aina olemaan haaste elämässäni, terveyskuplasta suklaakuplaan ja takaisin. Ylös ja alas... nyt tämä fiilis tässä kaiken pohdinnan jälkeen on itseasiassa aika hämmentynyt. Voiko todellakin olla, että asiat ovat näin? Aika huikeeta!
Toivottavasti kirjoitukseni antaa sinulle toivoa jos kamppailet samanlaisten asioiden parissa. Toivottavasti voisit kokea, että myös sinulle tämä on mahdollista. Etenkin toivon, että tämän lukisi myös ne kumppanit. Jos tiedät puolisosi kamppailevan vastaavien asioiden kanssa, niin toivoisin että tämä avaisi hieman myös ymmärrystä häntä ja hänen mahdollisia kokemuksiaan kohtaan. Sillä yksi pahimmista esteistä eheytymisen tiellä on myös ympäristömme. Sokerikoukussa tai syömisen kanssa haasteita olevan elämässä kun niitä haasteita on jo aivan tarpeeksi, siihen viereen ei tarvita ihmistä joka mussuttaa sohvalla sipsejä tai irtokarkkeja kun toinen yrittää päästä niiden koukusta irti. Sitä soisin monen miettivän. Eikä tämä koske pelkästään puolisoita vaan myös työyhteisöjä, ystäviä, kaikkia kenen kanssa olemme. Se, että oman herkuttelunsa hyväksytyttää sillä, että saa toisenkin syömään, tätä kyllä miettisin.
Ihan vaan rakkaudella
iive
Tärkeintä ei ole se, mitä lautaselta löytyy.
Tärkeintä on se, mitä tapahtuu päässäsi ja sydämessäsi.
Se on tie vapauteen ♡
