Näytetään tekstit, joissa on tunniste E4B. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste E4B. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Mitä luot omaan todellisuuteesi?

Kuinka voit?

Oletko voinut elää rauhassa ja vapaudessa?

Tämä aika haastaa meitä kyllä pysymään siellä meidän omassa rauhan tilassa, sillä joka puolelta tulee nyt pelkoon haastavaa informaatiota. Olen työskennellytkin tietoisesti sen suhteen, että en putoaisi pelkoon tai ahdistukseen. Ilahduttavaa on ollut huomata se, kuinka hyvin olen tässä onnistunut. Toivottavasti sinäkin olet löytänyt keinosi.

Meillä on ollut ehkäpä hieman helpompi viikko, sillä nykyiseen olotilaan etäopiskeluihin ja kotikouluun aletaan jo tottua. Olen jopa ylpeä siitä kuinka hyvin meillä onkaan kymppiveen kanssa mennyt. Välillä kumpikin kyllä kilahtaa, ei siinä, mutta noin niin kuin pääsääntöisesti ollaan voitu työskennellä rauhassa.

Kaiken etäkoulukoneilun vastapainoksi ollaan yritetty olla paljon ulkona. Siitä on ollut paljon apua. Kouluaamutkin ollaan aloitettu "koulumatkalla" vaikka oikeasti ei tietenkään tarvitsisi lähteä mihinkään.

Viikonloppu on sujunut hieman erilaisissa merkeissä kuin piti, sillä tänä viikonloppuna olisi ollut Käsityömessut Jyväskylässä, missä mun piti olla työharjoittelussa. No kaikki perinteiset messuthan on nyt tietysti peruttu tai siirretty (mutta saa nähdä messuillaanko kesälläkään...), mutta työt siirtyivätkin virtuaalisiksi!


On ollut mielenkiintoista ja opettavaista kuinka työskennellään Virtuaalisilla Kässämessuilla. Itselle konsepti oli onneksi menneisyyden ompeluajoilta tuttu mm. Kankaiden Yö-tapahtumasta, hommahan siis tapahtuu Facebook-ryhmässä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut asiakas vaan näytteilleasettajan oikea käsi. Tämän tiimoilta on viikkojen aikana kuvattu ja koostettu mainosmateriaalia aivan jäätävä määrä ja vielä eri kanaviin. Yksi postaus kun täytyy muuntaa neljään(!) eri muotoon, että se toimisi kaikilla sosiaalisen median kanavilla ja jotta näkyvyyttä saisi, on niitä postauksiakin ollut aikamoinen määrä. Noin karkeasti laskettuna, olen tehnyt valmisteluviikkojen aikana yli 100 eri somepostausta! Huh huh! Mutta onpa ainakin somehommat olleet keskittyneet näihin lankahommiin ❤️ ja sellaista todellisuutta haluan itseni ympärille lisätä. Hyviä asioita.


Omassa somessa olen pyrkinyt keskittymään, jakamaan ja seuraamaan mm. valokuvahaasteita ja kaikenmaailman muita juttuja. Nuoruuskuvahaaste oli ainakin ihana! Oli kiva katsoa ihmisten vanhoja kuvia ja viettää tovi kaivellen myös niitä omia. Oli itsellekin aika hyvä muistutus siitä, että se mun lihavan-identiteetti on kyllä ollut niin mun päässä eikä mun kehossa.

Eating 4 beauty-valmennuksessa meillä on ollut onneksi ns. "vapaa-viikko". Eli on testailtu mitä sinne ruokavalioon nyt jatkossa ottaisi takaisin? Onneksi siis siksi, että alkuviikosta kärsin vielä nielutulehduksesta ja loppuviikko on ollut todella hektistä. On tullut siis testailtua mm. miltä maistuu raakasuklaa - ja hyvältähän se maistuu...

Todellisuus on kuitenkin se, että jos nämä ylimääräiset lölleröt tuolta vyötäröstä ja reisistä haluaisi pois, niin täytyisi elellä pitkäjänteisesti terveellisesti. Itselleni nämä viikot E4Btä eivät ole vaikuttaneet vielä painoon, sillä kaikki on mennyt kehon eheytymiseen. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että tälle painollekin voisi tapahtua jotain... joten mielenkiinnolla odotan viimeisten viikkojen ohjeita ja sen jälkeen on jatkettava elämäntapana tätä juttua. Sinänsä vähän harmittaa, että mitään ei vieläkään tapahtunut, koska ajattelin, että nyt olisi voinut olla se hetki. Nyt ei vaan ollut. Tokikin asiaan vaikuttaa se, että esim. BMIn mukaan olen aivan normaalipainoinen, silti haluaisin saada kiinteytettyä pois ne ylimääräiset löllyrät. Ehdottomasti plussaa on ollut se, että olen saanut kuitenkin liikkumisesta kiinni tosi hyvin.


Tänään "vapaa-viikon" teemaisesti sitten testailin vielä kahvia mitä ei ole kyllä tullut juotua siis moneen viikkoon, jopa yli kuukauteen? Joka tapauksessa aikaa oli mennyt jo niin paljon, että olin kyllä kerennyt unohtaa kuinka sitä keitetään!!! Oli aika mielenkiintoista fiilistellä miten se kahvi itseen sitten vaikuttikaan!

Tänään päätin siis juoda sen mun vanhan (jätti)aamukupilliseni kahvia ja maistui kyllä ihanalta, oikeastaan aika taivaallisen täydelliseltä (olisi ollut kyllä helpompi jos olis maistunut pahalta...koska aion luopua kahvista kokonaan).

Tapahtui myös vähän ei-niin-kivoja juttuja kahvin juomisen jälkimainingeissa, sillä menin sellaisille kierroksille, että energiaa on ollut tänään kuin pienessä kylässä ja oon tehnyt vaikka mitä eli huomenna oon sit varmaan ihan sippi? Olo on ollut kyllä kiehtovan energinen, mutta ylisuorittaja perfektionistille tällainen olotila on aivan petollisen vaarallinen!!!

Myös nälän tunne katosi täysin! Söin yhden ketoleivän aamulla kahvin kanssa eikä klo 16:30 ollut vieläkään nälkä. En siis syönyt mitään tuossa välissä. Söin sitten vasta päivällistä kun piti perheelle tehdä ruokaa, mut nouppikset (eli smoothiet ja kaikki hyvä ja terveellinen) sit jäi kyllä tältä päivää...

Pidän kahvin mausta ja ei teestä (juon siis sellaisia yrttihaudukkeita kuten Yogi Tea) sille oikein korvaajaksi ole ollut aamuhetkiä kruunaamaan. Mutta selkeästi kahvittomuus on ollut mulle hyväksi. Unet on parantuneet dramaattisen paljon ja en ole yhtä ylisuorittaja kuin ennen, mikä on mulle todella hyvä juttu sillä oon vetänyt itseni burn outiin monta kertaa.

Tuntuu kuitenkin aika ahdistavaltakin ajatus etten enää aamukahveja kuitenkaan joisi... koska se vaan jotenkin ”kuuluu” aamuun! Vaikka hyvinhän tässä on selvitty, ei siinä... silti ahdistaa... joten taidan lakata vain ajattelemasta ja elää päivän kerrallaan... niin sitä on tähänkin asti selvitty ihan ongelmitta. Eli taas ollaan postauksen otsikon ytimessä!

Kaikkea hyvää teille ensi viikkoon ❤️
Luokaa todellisuuteenne jotain hyvää ❤️

Rakkaudella
iive

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Spessuviikko

Onpahan ollut viikko!

Niin kuin monella muullakin, on meilläkin arki mennyt aikalailla uusiksi. Tämä kieltämättä tuotti jonkin verran päänvaivaa ja kalenterien rukkaamista, mutta toi paljon! Ihan joidenkin mainostamaksi chillaukseksi en tätä viikkoa nyt ihan kutsuisi (sillä ainakin meillä kalenteri on ollut todella täysi), mutta aika erikoislaatuiseksi viikoksi kuitenkin.


Alkuviikon aloitin paastolla. Paastosin himpan yli 24h vesipaastoten ja sen jälkeen vielä 48h smoothiepaastolla. Paasto tuntui pitkästä aikaa tosi hyvältä, mutta unet se vei. Kahtena yönä valvoin monta tuntia keskellä yötä.

Paaston jälkeen on ollut jonkin verran provosoivia mielitekoja, onneksi kaiken tämän työskentelyn jälkeen olen osannut tiedostaa sen, että ne kumpuavat vain paaston aiheuttamasta energiavajeesta jota olen täyttänyt syömällä fiksusti (Niitä kahta palaa Foodinin Intense suklaata ei lasketa...). Olen päässyt nyt myös kahvittomuuden jälkeisen väsymyksen jälkeen taas kiinni omiin energiatasoihin ja liikkumiseen. Lisääntynyt liikunta lisää myös energiantarvetta tai ainakin sen tunnetta.

Paaston jälkeinen aamupala maistui myös todella hyvältä. Paasto ja tää K keissi auttaa huomaamaan sen mitä elämässä arvostaa ❤️


Itselläni on ollut etäopiskeluiden parissa aika paljon töitä. Kun soppaan sekaan heitetään vieläpä kaksi etätyötä (harjoittelua), niin huh, huh... onneksi sain urakoitua yhtä verkkokurssia tällä viikolla niin pitkälle, että se antaa tuleviin viikkoihin hieman pelivaraa ja rentoutta enemmän. Enkä mä tietenkään yksin täällä kotona ole, sillä kotikoululainen on opiskellut koko viikon myös kotona ja hänestä mä olen kyllä ollut todella ylpeä! Kymppivee kun tuppaa olemaan aikamoisen huithapeli, mutta kouluhommat hän on hoitanut aivan mielettömän mallikkaasti tilanteen haastavuus huomioon ottaen!

On tämä lapsille hirveä asia kun ei ole kavereita kuin videopuheluiden ym. muodossa. Tätä surua me eilen kohdattiin. Just nyt ei ole helppoa olla ainut lapsi.

Hirveästi rakkautta ja valoa kaikille ❤️ ja järkeä päähän niiden ihmisten ilmoilla liikkumisten kanssa. Mitäänhän me ei nyt tälle voida, joten toivon, että sydämesi täyttyy ahdistuksen sijaan rauhasta ❤️ Pelko ja ahdistus huonontavat vain meidän vastustuskykyä ja vointia turhaan. Jos sydämessäsi asuu jompi kumpi tai molemmat näistä, niin suosittelen kuuntelemaan jonkun meditaation tai menemään metsään ja hengittämään rauhassa ❤️ ja älä lue uutisia! Facebook on tällä hetkellä myös aika K paikka, mut Instassa on meininki sen suhteen vähän vapaampi. Myös Pinterest, e-kirjasto tai e-lehtipalvelut on tosi hyviä.

Iloa, rakkautta, valoa
iive

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Pysytään Rauhassa ja Rakkaudessa

Kollektiivinen energia on kertakaikkiseen jännittynyt, Iltapäivälehtiä, Yleä tai Hesaria en enää viitsi edes lukea. Niiden lukeminen ei hyödytä yhtään. Facebookissakin on huomattavasti vaikeampi pysyä irti hysteriasta, mutta onneksi on Instagram niin ja se oma elämä.

Olen ollut yllättynyt ja onnellinen siitä, että kuinka entisenä ahdistushäiriöisenä olen pystynyt pitämään mm. ilmastoahdistuksen ja nyt tämän härdellin pois mun sydämestä. Toimin konkreettisesti kyllä asioiden eteen eli en kiellä niiden olemassa oloa, mutta kaikenmoinen hysterisointi ja vellominen - ei kiitos.


Tämä on ollut kyllä hieno tilaisuus tutkia omaa itseä ja sitä voimaa minkä sisällensä on saanut. Keskittyminen hyvään oloon ja etenkin Kiitollisuuteen ja Rakkauteen - uskon, että jo se itsessään auttaa pysymään terveenä, vaikka onhan mulla näiden lisäksi mun ruokavaliot ja vitamiiniarsenaalit totta kai koko ajan mukana arjessa. Reiki-itsehoito on ollut todella merkittävässä asemassa oman tasapainon synnyttämisessä ja pitämisessä. Olen yhdistänyt siihen vielä Maria Nordinin Eroon Oireista verkkokurssin harjoituksia ja joka ilta olen saanut nukahtaa syvään rauhalliseen uneen kiitollisuudessa ja rakkaudessa. Reiki-hoidon ja Eating For Beautyn ruokavalion (sekä myös meditaatioiden ym) ansiosta unen laatu on kyllä tosiaankin jotain aivan eri luokkaa kuin ennen! En voi oikein käsittääkään kuinka paljon parempaan se on muuttunut.


Tämä viikonloppu piti olla työviikonloppu Turussa Käsityömessuilla. No ne muuttuikin virtuaalisiksi messuiksi joita rakennettiin parisen päivää lähes aamusta iltaan. Nyt vaan peukkuja, että homma toimii ja pienyrittäjä saa leipänsä. Jos erityisen hyvät lankatarjoukset kiinnostaa niin käyppä kurkkaamassa Riikka-Piikan Ilmiömäisten Virtuaalilankamessujen tarjontaa KLIK! (En saa tästä rahallista hyötyä, toimin yrityksessä työharjoittelijana ja näen sydämen asiana sen, että juuri nyt tuemme suomalaisia pienyrittäjiä!) Ja mikäpä olisi nyt parempi aika tehdä käsitöitä ja keskittyä HYVÄÄN?

Koulussa on nyt siirrytty aiheeseen, mikä on mun sydäntä lähellä ja nyt en puhu Kaupan kannattavuuslaskennasta - vaikkakin olen huomannut, että fiilaan myös niitä tunteja ihan täysillä mikä on todella yllättävää! Jotenkin mun päättelykyky toimii näissä tosi hyvin ja laskenta on ollut helppoa ja selkeää. Mutta se mitä fiilaan eniten on Esillepanotyöskentely sekä Visuaalisuus tuloksen tekijänä kurssit. Näistä tunneista nautin todella paljon, joten on ollut ihan mielettömän kivaa koulussa nyt. Tulee kyllä harmittamaan todella paljon jos opetus siirtyy etäopetukseksi.

Sitten ei auta kuin keksiä kotona tällaisia hommia 😊

Sisätiloissa pysymisen sijaan pyrin vielä toistaiseksi suuntautumaan metsään. Luonto parantaa ja tarjoaa meille sisäistä rauhaa ja luonnon ihmeitä. Eilenkin kävelyllä lensi joutsenet suoraan ylitseni ja oli niin hieno näky!


Joki on tulvinut koko talven, että siellä vettä ainakin riittää. Saa nähdä riittääkö kesällä? Aikamoisen kuivaa oli kyllä kasvimaalla viime kesän ja kasvit kitui. Täytyy vieläkin enemmän panostaa kattamiseen, lannoittamiseen ja siihen kastelemiseen vaikka tuntui että se oli ihan yhtä tyhjän kanssa... muutoinkin tänä kesänä täytynee puolittaa oma viljelyala ja tiivistää ja tiivistää ja tiivistää. Ja mikä onkaan parempaa aikaa työstää kasvimaa-unelmia kuin nyt ❤️ Ensimmäiset siemenet ja multapussukat tuli kannettua kotiin ❤️ Näistä suurin osa tulee kyllä ihan vaan versotukseen. Tarkoitus on laittaa mm. herneenversoja, vehnänorasta, auringonkukan versoja, lehtikaalia ym. ym. tulemaan.

Viime viikonloppuna kerkesin saada huipun oivalluksen itsensä hellimisestä ja rentouttamisesta, sillä tajusin, että meillähän on koulun vieressä ihan huippu kylpylä! Kahdesti tuli nyt siellä viime viikon aikaan käytyä, mutta sen suhteen täytynee nyt pitää taukoa... onneksi sitä ajatusta ei tarvitse hylätä - asiat voi tehdä vaan vähän toisella tavalla. Voi käydä vaikka avannossa tai lenkillä metsässä, tehdä ihanan kasvonaamion ja hiusnaamion, saunoa (eteeristen öljyjen kanssa) ja homman viimeistelee hieronta ❤️ Siinäpä mun viikonlopun suunnitelmat ❤️


Pysykää ystävät rauhassa ja sielultanne kirkkaina, tehkää mukavia asioita ja keskittykää rakkauteen ❤️

Rakkaudella
iive

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Eating For Beauty - Se paras elämänmuutosvalmennus

Aivan paras valmennus ❤️ Kerrankin sellainen missä edetään sellaisella tahdilla, että sen elämänmuutoksen pystyy oikeasti tekemään ❤️ Sopii erinomaisesti myös kehon energia- ja ravinnetasojen parantamiseen vaikka ei olisi painonpudotustarvetta ❤️ Ihana itsensä rakastamisen elämänmuutos ❤️ jossa annetaan keholle hyvää - ei vain rajoiteta ❤️

 Teen työharjoittelua valmennusta järjestävälle yritykselle, mutta en saa valmennuksesta kertomisesta taloudellista hyötyä. Nämä ovat täysin omia kokemuksiani valmennuksesta, johon osallistun täysin samalla tavalla kuin muut osallistujat.

Valmennus ja työharjoittelu on vienyt mut lähes täydelliseen somehiljaisuuteen. Tuli suoritettua tässä nimittäin myös ammattitutkinnosta tuollainen 90 opintopisteen harjoittelukokonaisuus tässä muutaman kuukauden aikana, joten intentio on ollut pitkälti näissä kahdessa asiassa. Onnea oli se, että en edes jotenkin tajunnut kuinka isosta opintokokonaisuudesta on kyse! Olisin stressannut ainakin sata tai tuhatkertaisesti... ja lisäksi kun hoidat työharjoittelussa jatkuvasti somea, uutiskirjeitä, valokuvaat ym. ym. niin mitä tapahtuu omille somepäivityksille? Niitä ei enää jaksa tehdä!


Lähdin Eating For Beautyyn eli E4Bhen aika takki auki, ilman sen kummoisempia tavoitteita. Olisi voinut ajatella, että tämän vuoksi motivaationi osallistua, olisi ollut huono, mutta oikeastaan se on ollut päin vastoin! Asiat ovat menneet oikeasti tosi syvälle! Ja mistä sen huomaa? VASTUSTUKSESTA. Mä olen ensin sisäisesti vastustanut lähes kaikkea valmennuksessa ja sehän todellakin kertoo sitä, että aiheesta on jotain kaiveltavaa ja niin on ollutkin.

Koska E4B on prosessi, en halua juurikaan avata sitä mitä valmennus pitää sisällään, sillä se saattaisi herättää vääränlaisia mielikuvia ja turhaa vastustusta, sillä kun niitä valmennuksen perusteluja ei ole kuullut, on vaikeaa ymmärtää miksi jotain tehdään. Se on ollut aivan huikeaa, että valmennuksessa edetään rauhallisesti. Käsitellään yksi asia kerrallaan niin ruokavaliossa kuin siellä henkisellä puolella. Sillä me naiset tuppaamme aina syömään myös henkiselle puolelle. On aikaa ja tukea tehdä tuo yksi muutos kerrallan ja sitten siirtyä seuraavaan. Juuri tämän vuoksi valmennuksesta ei juuri kannata tietää mitään eteenpäin, jotta pystyy keskittymään juuri siihen hetkeen ja senhetkiseen aiheeseen.


Osa naisista on laihtunut aika paljon, itse en vielä juurikaan, sillä olenhan jo normaalipainoinen. Uskon, että teen tässä vieläkin hitaampaa muutosta ja oma E4Bni ei tule loppumaan valmennuksen päätyttyä (toki siitä huolehtii myös jatkoryhmä ❤️) Omat fyysiset muutokseni tarvitsevat runsaasti aikaa ja pitkäjänteistä työtä. Tiedättehän ne viimeiset löllöt joita olen kantanut kehossani mukana vuosikymmeniä. Ei ne hetkessä lähde ja tällä kertaa todellakin haluan niiden lähtevän lopullisesti!

Yhden fyysisen muutoksen huomaa jo nyt ja se on unen laadun huikea paraneminen! Seuraan unenlaatuani älykellon ja sovelluksen avulla ja valmennuksen aikana unen laadun käyrä on ollut suoranaisesti räjähtävän nousujohteinen. Syvän unen määrä on lisääntynyt, yöllinen korkea leposyke on mataloitunut ja tasoittunut, nukun rauhallisemmin ja herään aamulla pirteämpänä. Se on ollut aivan mielettömän upeaa!

Suurin muutos unessa, suorastaan massiivinen muutos, on tapahtunut sen jälkeen kun jätin KAIKKI kofeiinia sisältävät tuotteet pois. Eli Good Bye aamukahvi! En olisi voinut ikinä uskoakaan, että niillä mun todella pienillä kahvimäärillä olisi voinut olla näin iso vaikutus! Ensimmäiset kaksi viikkoa olin aivan jäätävän väsynyt kun kehon oma vireystila paljastui kofeiinin alta. Mielenkiintoista on ollut se, että join kahvia mielestäni makuun, siis siksi että kahvi on hyvää. Mutta eipä ole ollut kertaakaan ikävä kahvin makua, eikä miehen kahvinkeittohetket hetkauta mielitekoa päälle millään tavalla. Ihan niin kuin en olisi kahvista koskaan pitänytkään! Todella outoa!


Toinen fyysinen muutos on tapahtunut ihossa. Ketoillessa ihon kunto parani aivan mielettömästi ja sain sanoa hyvästit Atooppiselle ihottumalleni. E4Bn vaikutukset huomaan parhaiten kasvoissa, sillä ne on alkaneet puhdistua aivan mielettömän hyvin! On ihan hullun ihanaa, että akne on rauhoittunut todella paljon ja nyt on ollut jopa useita päiviä ja jopa viikko ettei yhtään tulehtunutta ihohuokosta eli finniä ole ollut! Se on minulle aivan mielettömän upea juttu ja toivon hartaasti, että tämä aknen paraneminen vaan jatkuu ja jatkuu ❤️ Ai että kun olisikin kaunis, puhdas iho ❤️


Tällä hetkellä meillä on menossa "Rasvanpolttoviikot" ja nyt itselläkin alkaa totisesti tuntua, että kehossa tapahtuu myös sillä tasolla jotain. Oma tavoite on kyllä selkeä ei enää painon nousuja ja jojoiluja. Ketoilulla saavutettu paino pysyikin hienosti kondiksessa ilman suurempia jojoiluja vaikka poistuin ketoosista ja palasin hieman hiilaripitoisempaan ruokavalioon, joten siitä oli tosi helppo lähteä tähän E4B prosessiin. Nyt tavoitteena on todellakin se "ei enää koskaan laihdutusta". Nyt mennään täysillä kohti tavoitetta ja jatketaan tällä elämäntavalla. Siitä uskon syntyvän lopullisen tuloksen - Kehoni on hyvinvoiva, terve ja elinvoimainen ❤️

Suosittelen testaamaan jos sulla on yhtään ongelmia tunnesyömisen, painon tai sokeririippuvuuden kanssa ❤️

Rakkaudella
iive

maanantai 3. helmikuuta 2020

Kenen silmin katsot - kenen suulla puhut?

Olen ymmärtänyt, että olen kovin onnekas sen suhteen että olen saanut elämässäni olla aikalailla vapaa arvostelulta. Mummi heitti joskus omia kommenttejaan, kai ne silloin satuttivat? Mutta jo kauan olen ymmärtänyt, että niiden taustalla on ollut hänen omat syömis ja kehonkuva ongelmansa, ei niinkään se mitä minä olen tai olen ollut.

En siis ole juurikaan saanut perheeltäni arvostelua valinnoistani tai siitä miltä näytän ja mitä olen. Kaipa äiti ja muu suku olivat sitten mummin arvosteluista saaneet niin tarpeekseen, että edes sen päättivät etteivät sitä rataa jatka.

Sen sijaan muut ovat kyllä kunnostautuneet mielipiteissään ja arvostelussaan. Olin aina "Too Much". Liian äänekäs, liian innokas, liian toimelias, liian taiteellinen, liian vähän taiteellinen (taidekoulussa), liian outo, liian kova (muurit) ja liian vaan kaikkea. En ulkoista omia syömisongelmiani muiden vastuulle, vaan kyllä se juurisyy oli minussa itsessäni ja kyvyttömyydessäni nähdä itseäni arvokkaana ja tärkeänä, siinä että ehkäpä uskoin sen mitä muut olivat minusta mieltä, sen sijaan, että olisin ymmärtänyt niiden mielipiteiden olevan aivan jostain muusta lähtöisin.

Tietenkin hiljaisemman, rauhallisemman ihmisen mielestä olin toki hänen energiaansa erilainen. Minä puhuin kovaan ääneen, häpeämättä, nauroinkin vielä. Totta kai se tuntui täysin erilaisen energian omaavalta ihmiseltä ehkäpä jopa ahdistavalta!

2014 - nyt voisin lisätä listaan, että myös kaunis ja just hyvä ❤️
 
Ihminen tekee myös paljon olettamuksia. Oman sisäisen puheen ja tunteen perusteella me ajattelemme toisen varmastikin ajattelevan meistä jotain ja teemme johtopäätöksiä tämän perusteella. Tämähän ei ole välttämättä lainkaan totta!

Meillä saattaa olla myös tapa arvostella ja luokitella toisia ihmisiä päässämme (emme välttämättä tokikaan sanoisi niitä ääneen - tosin jotkut kyllä todellakin siis myös sanovat...) Mitä sinä ajattelet kun näet ehkäpä jonkin poikkeavan persoonan vaikkapa kaupungilla? Tai ei tarvitse olla poikkeava. Mitä sinä näet toista ihmistä katsoessasi? Mitä ääni päässäsi silloin puhuu?

Useiden ääni rakastaa ehkä kaikista eniten meidän itsemme rääkkäämistä. Jos sillä äänellä puhuisi jollekin toiselle - ei meillä olisi yhtään ystävää! Miksi siis me puhumme sillä äänellä itsellemme?

Muutama vuosi sitten heräsin tiedostamaan sitä, että me voimme itse vaikuttaa siihen mitä ajattelemme, mitä sanomme ja mitä tunnemme. Emme ole tuuliajolla kaikkien näiden riepoteltavana.

Tiedättekö sen kun joku biisi alkaa vain rallaattaa päässä eikä tunnu loppuvan koskaan?

Tiesitkö ettei sitä tarvitse kuunnella jos ei halua? Sille voi sanoa yksinkertaisesti ettei halua kuunnella sitä enää. Joskus biisi on kieltämättä sinnikäs... mutta toistamalla - mahdollisesti myös ääneen - se loppuu kyllä.

Sama pätee kaikkiin muihinkin ajatuksiin itsestämme tai muista. Me voimme itse päättää.

Kuinka monta kertaa olen seissyt peilin edessä ja ruotinut virheitäni? Kuinka ruma olenkaan! Silloin olen 100% luonut todellisuutta itselleni jossa tosiaankin olen ruma. Niin ruma ja lihava!!!

Ei ihme ettei laihtuminen oikein onnistunut!


Olen alkanut puhua itselleni siis toisin. Kerron itselleni kuinka kaunis olenkaan! Kuinka kehoni on ihana ja paras keho minulle. Saatan oikein värittää itsepuhettani, sillä uskon sen muuttavan todellisuutta. Joka päivä minusta tuntuu pikkuriikkisen paremmalta, ihanammalta ja kauniimmalta. Sisäisesti ja ulkoisesti.

Samaa teen myös muille. Itsepuhe päässäni etsii nykyään myös muista kaunista ja hyvää. Silmäni näkevät nykyään ennemmin ihmisten vahvuuksia ja erityislaatuisuutta virheiden sijaan. Sillä kaikissa meissä on virheitä, mutta myös ainutlaatuista upeutta. Uskon, että tämä eheyttää myös muita, sillä koen ainakin itse niin ystävieni seurassa. Vaikka itse saatamme nähdä joskus vain virheitämme, on eheyttävää kokea kuinka joku muu meidän kauneutemme näkee. Sisäisen ja ulkoisen. Oletko sinä sanonut ystävällesi kuinka kaunis ja ihana hän onkaan?

Me voimme muuttaa myös tunteitamme ja energiaamme. Me voimme kehittää itse itsellemme kiitollisuutta, rakkautta ja armoa. Väsyneenä tai matalissa energioissa musiikki on supernostattavaa tai vaikkapa hellivää! Tarvitsetko rentoutumista tai itsehellyyttä? Tarvitsetko puhtia ja energiaa? Musiikki rauhoittaa, rentouttaa, nostattaa energiaa, lohduttaa ja ilostuttaa. En oikein tiedä millaiseen olotilaan musiikista ei olisi apua! Sama on luonnossa oleskelun laita, ainakin itse tasoitun siellä superhelposti. Jos menen metsään ahdistuneena, en koskaan tule sieltä ahdistuneena pois. Mutta niin luonto kuin musiikkikin on vain apukeino, me emme tarvitse olotilan muuttamiseen mitään muuta kuin itsemme.


Yksi inhottavimpia asioita mitä ennen tiesin oli siivoaminen. Vihasin siivoamista ja aina siivotessani olin pahantuulinen. Toki välillä tulee siivottua myös tällaisessa olotilassa, enhän ole täydellinen todellakaan... mutta yhä useammin ajattelen siivoamista palveluksena.

Yhä useammin etenkin siivotessani kiitän siitä, että minulla on ihana koti mitä siivota, kauniita vaatteita mitä viikata, astioita jotka ovat likaisia koska minulla on ruokaa syötäväksi. Ja tiedättekö ne MUIDEN SOTKUT? Ne mitkä tosiaankin bongaa (koska omia sotkujansahan ei tietenkään näe samalla tavalla tai ainakaan minä en näe). Kiitän, että minulla on perhe ja kuinka ihanaa onkaan antaa heille kaunista ja hyvää siivoamalla myös heidän sotkujaan. Toki tämä on myös vastavuoroista ehkä se siksi on myös helppoa, toisin olisi jos yksin vastaisi kaikesta.

Siivoaminen on myös parhaimpia läsnäoloharjoituksia ikinä! Kun 100% keskittyy kiitollisuudella astianpesukoneen täyttämiseen, on se mitä parhainta läsnäoloa. Sillä liian usein meillä ajatukset vatvovat menneisyyttä tai tulevaa ja ainoa mikä oikeasti on olemassa, on tämä hetki.

Tällä viikolla Eating for Beautyssa käsitellään (taas) isoja juttuja. Teemme oikeastaan koko elämänmuutoksen perustavanlaatuista pohdintaa. Mietimme mitä oikeasti haluamme? Mihin haluamme sitoutua? Mitä haluamme saavuttaa? Ja etenkin MIKSI?

Siinäpä sitä on taas pohdittavaa... uskon tämän itselleni kolahtavan aika kovaa, sillä miksi haluaisin muutosta kun olen onnellinen itsessäni?

Rakkaudella
iive

tiistai 28. tammikuuta 2020

Sisäinen paha olo ei lähde syömällä

Otsikon lause on aika pysäyttävä. Tuon lauseen ilmoille lausui Tomi Kokko Terveyssummitissa, jonka puheenvuoro oli pitkästä aikaa pysäyttävin "terveys-skenessä".

Lähes koko ikäni olen pyrkinyt kontrolloimaan sisäistä pahaa oloani syömällä. Ennen käsittelin sitä syömällä sokeria ja herkkuja, yhdessä vaiheessa kontrolloin sitä syömällä mahdollisimman terveellisesti. Kun sairastuin fibroon, lakkasin syömästä lähes kokonaan. Se oli outoa jos mikä.

Sisäinen rakkaudettomuuden tunteeni, pelot, ahdistus, ihmissuhdeongelmat, elintapaongelmat... mikään näistä ei ratkennut syömällä yhtään minkään ruokavalion mukaan.


Sisäinen paha olo korjaantui kohtaamalla se olo, käsittelemällä sitä ja lopulta päästämällä irti. Vuosikausia pelkäsin sitä, väistin sitä, turrutin sen. Tein ihan mitä tahansa muuta ettei sitä olisi tarvinnut kohdata. Valvoin niin pitkään kunnes sammuin, koska en kyennyt kokemaan niitä tunteita itsessäni mitä yön pimeys ja hiljaisuus esille päästivät. Liian kamalia asioita.

Mukamas.

Se hetki kun aloin kohtaamaan tuon hetken. Sieluni äänen, pelot, möröt, ne kaikki ahdistuksen tunteet... eikä sitten tapahtunutkaan oikeastaan mitään.

Kyllä minä välillä itkin, välillä olin aivan täynnä sitä tuskaa, surua tai melankoliaa. Mutta se kesti aikansa ja loppui. Eikä tapahtunut loppujen lopuksi mitään. Se oli vain tunne, minkä koin ja päästin siitä irti.


Voisin kirjoittaa tähän kaiken sen paskan mitä olen elämässäni kokenut. En enää vain koe sille tarvetta. Olen käynyt ne läpi, ne eivät ole enää minua vaikka muiden tarinoita lukiessani tunnen hetken sen oman menneisyyteni itsessäni. Tänään kuuntelin Hanna Huttusen Terveyssummit-videota ulkona kävellessäni. Mietin Fibromyalgiaa ja kaikkea mitä koin sen kanssa. 2 vuotta ilman. 2 vuotta terveenä ilman kipua. Voi luoja että olen onnekas! Vai olenko? Vai oliko se onnekkuutta vai jotain muuta?

Fibroon palaan vieläkin toisinaan. Se on niin selkeä osoitus minulle siitä, miten itse voi vaikuttaa elämäänsä. Se on hyvä muistutus, jota muistellessani olen lähes tuskaisan kiitollinen.


Olen kirjaimellisesti aloittanut uuden elämän uutena ihmisenä. Elän sitä joka päivä. Uudessa elämässä olen kaunis, normaalipainoinen, terve ja rakastan itseäni. Minulla on ihana perhe, rakastava kumppani ja ystäviä. Päivät täyttyvät elämällä ja työllä joissa saan kokea elämäni merkitykselliseksi ja luovaksi.

En ole missi tai bikinimalli, reisissä on selluliittia koska olen unohtanut käyttää liukukuppejani, alavatsassa pömpöttää edelleen se sama löllö. Silti kun katson itseäni, olen kaunis. Olen kaunis koska olen minä. Koska jokainen meistä on kaunis. Minulla on itsessäni hyvä olla.


Viime viikolla olen testannut kaikenlaista. Miltä tuntuu syödä kakkua? Entäs banaani? Mistä ruuasta tulee hyvä olo ja mistä paha olo. Olen tehnyt tätä oikeastaan koko syksyn, ensin vähän varovaisesti keton jälkeen, nyt valmennuksen myötä hieman vain tietoisemmin. Kun ennen ajattelin olevani se tyyppi joka lihoo kilon vain katsomallakin suklaapatukkaa, niin nyt ei tapahdu mitään. Olen syönyt koko syksyn just niin kuin huvittaa ja painolle ei ole tapahtunut yhtään mitään.

Liika imellys maistuu suussa pahalle. Kuvan kakkupalan parasta antia olivat puolukat. Tätäkö tämä nyt oikeasti on? Toisaalta hieman hassukin tunne kun ne herkut mitkä ennen tyydyttivät sinut hurmioon... eivät nyt tunnu miltään. Eivät ne tunnu, koska sitä sisäistä hyvää oloa ne eivät oikeasti koskaan pysty ylittämään.

En ole ikinä kyennyt suhtautumaan herkkuihin välinpitämättömästi. On todella outoa tuumata, että ne eivät triggeröi minua enää. Ei ole herkkua, joka voittaisi sen tunnekokemuksen minkä olen itse itsessäni kyennyt saamaan.

Kahvi on oikeastaan tällä hetkellä ainoa herkkuni. Tovi sitten listaan kuului myös viini, mutta sain päin pläsiä ulkopuolelta sellaisen alkoholikokemuksen, että päätin senkin jutun olleen siinä. Ainakin isommissa määrin. Eilen Susanna pyysi valmennuksessa miettimään mistä meidän olisi vaikea luopua. Minulle se olisi ehdottomasti kahvi vaikka useita "kahvivalkaisuja" tehneenä tiedän pystyväni elämään ilman kahvia aivan mainiosti. Kysymys kuuluu haluanko minä? Vai haluanko pitää päivittäisessä elämässäni edes sen yhden ainoan ruokatriggerin, joka nostattaa minussa edes jonkinlaisia kiksejä? Vai pitäisikö meidän oikeasti pyrkiä neutraliuuteen tämänkin suhteen?

Syvä totuus asiassahan on se, että eihän se itse kahvi minussa mitään kiksejä edes herätä. Kahvin juominen on tapa, johon olen yhdistänyt itseäni hellivää toimintaa. Kahvikupin kanssa istahdetaan alas ja nautiskellaan olosta ja kiireettömyydestä. Kahvin kanssa ollaan läsnä, pysähdytään.


Tänään istuin alas ja pysähdyin vihermehun kanssa. En edes muista milloin olen mehustanut viimeksi? Ketolla kun mehujen puristelu oikeastaan jäi olemattomiin. Kun maistoin eilen tytön omenamehua ja se irvistytti makeudellaan, tuumasin, että ehkäpä voisin tosiaan taas mehustaa. Ei sinne mehuun ole pakko laittaa mitään hedelmiä jos ei tahdo, varsinkin kun makukokemus ei enää sitä vaadi. Muutaman siivu greippiä mehuun kyllä meni. Kovin makeaksi tuota greippiä kun ei voi sanoa. Muutoin pelkkää vihreää ja niin hyvää oli! Yes!



On tää elämä aikamoista. Hassua ja ihanaa. Ei tartte olla mitään muuta kuin on ja luoda elämästä just sellaista kun tahtoo sen olevan.

iive

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Uskotko muutokseen?

Olen työstänyt aivan todella paljon ajatusta siitä kuinka paljon me voidaan oikeasti muuttaa meidän elämässä kaikenlaista.

Minun maailmankuvani tai mikä lie se nyt onkaan perustuu pitkälti siihen, että henkisellä työskentelyllä voidaan vaikuttaa todella pitkälti siihen mitä meissä ja meidän ympärillämme tapahtuu. Joku nimittää sitä vetovoiman laiksi ehkäpä? Minä nimitän sitä luomiseksi. Lisäksi uskon, että on olemassa tietty kohtalo tai elämänpolku mitä me täällä kuljemme, että tietyt asiat tapahtuvat meille koska niiden kuuluu tapahtua. Sinänsä ristiriitaista, että uskon meidän pystyvän luomaan elämäämme mitä tahansa ja toisaalta en - koska elämänpolku.

Olen aivan super-super onnellinen ja kiitollinen siitä, että kun sairastuin, niin sain herätyksen henkiseen työskentelyyn, sekä motivaation tutkia myös toisenlaista elämäntapaa. Tätä nimitän elämänpolun tapahtumaksi. Minun piti saada sairastumisen kokemus, jotta voisin parantua. Olisin voinut saada myös sairastumisen kokemuksen ja elää sen kanssa koko elämän parantumatta.

Tuleva Eating for Beauty valmennus (sain kuulkaa linkin valmennusalustalle juuri - hui kuinka jännää!) on saanut minua pohtimaan myös sitä kuinka tätä luomista voisi käyttää myös tällaisessa asiassa. En tiedä kuuluuko elämänpolkuuni unelmavartalon saavuttamisen kokemus, mutta ajattelinpa kokeilla!

Aloin siis pohtia sitä, että olenko aivan oikeasti koskaan uskonut täydellisesti saavuttavani unelmavartaloa? Olen toki sitä tavoitellut ja siitä haaveillut, mutta ihan oikeasti ikinä en uskonut täydellisesti sen saavuttamiseen. Eipä ihme etten ole sitä siis myöskään saavuttanut.

Minulla on ollut niin vahvasti pyöreän tytön identiteetti, etten oikein vieläkään pysty ymmärtämään tähänkään mennessä pienentynyttä olemustani vaikka se on aivan 100% todellisesti totta. Olen jo jonkin aikaa kylläkin purkanut tuota identiteettiäni vastaamaan realistisempaa tilannetta ja siksi kai olen ollut entistä tyytyväisempi kehossani vaikkei minkäänlaisia ulkoisia muutoksia ole tapahtunut lähes puoleen vuoteen.

Nyt olen alkanut työskentelemään myös unelmavartaloni eteen tekemällä erilaisia mielikuvaharjoituksia. Kuten jo aiemmin kirjoitin, en ole lainkaan epätyytyväinen kehooni vaan pidän tätä taas yhden sortin ihmiskokeena. Olisiko mahdollista, että todellakin voisin saavuttaa jotain tällaista näin?

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan E4Bn sisällöstä tätä kirjoittaessani, mutta kaiken sen sisältämän informaation lisäksi aion tässä ihmiskokeessa siis myös harjoitella erilaisin mielikuvin tavoitteeni saavuttamiseksi. Saattaahan olla että valmennuskin sisältää tällaista? Sen saan pian nähdä.

Sairaudesta parantumista harjoittelin käymällä läpi keholleni olevani terve. Tein siis meditaatio- ja kiitollisuusharjoituksia siten, että loin kehooni vahvan terveyden tunteen. Nyt aion tehdä samoja harjoituksia ja luoda kehooni terveyden lisäksi myös kauneutta ja tietynlaista ulkomuotoa. Käytännössä vakuutan itselleni, että olen jo tietyn näköinen ja kokoinen. Tietynlaisen ulkomuodon tavoitteleminen ei kuitenkaan koskaan tule ohittamaan sitä tosiasiaa, että haluan tuntea oloni myös hyväksi. Jos nämä asiat jollain lailla menisivät ristiin, olisi fakta se, että hyvinvointi jäisi ja ulkomuodon tavoittelu saisi jäädä. Piste.


Tunnen itseni terveeksi. Kehoni on jaksava ja elinvoimainen. Jaksan työskennellä ja liikkua. Kehoni palautuu päivän rasitteista, nukun öisin hyvää syvää unta ja herään aamuisin pirteänä. Olen kaunis ja hoikka. Lihakseni ovat voimakkaat ja joustavat. Rakastan kehoani ja sieluani. Minulla on hyvä, kaunis, hyvinvoiva olo.

Jotain tällaista olen fiilistellyt harjoitellessani. Välillä keskityn enemmän ulkonäköön, välillä vahvemmin terveyden ja jaksamisen fiiliksiin. Puhun itselleni niin, että nämä asiat ovat jo nyt totta, että ne ovat tosiasioita, että ne ovat tässä ja nyt eikä missään tulevaisuudessa. Ja jos mitään muuta ei tapahdu niin ainakin tästä tulee ihan hitsin hyvä olo henkisesti, että hukkaan ei mene missään tapauksessa.

Mitäpä luulette? Voisiko tällainen toimia vai onko tämä teistä ihan höpönlöpöä?
Uskotko, että voisit elämässäsi muuttaa mitä tahansa?

Rakkaudella 
iive

lauantai 4. tammikuuta 2020

Millaiseen ruokavalioon minä uskon? Mitä tapahtui Ketolle?

Olen muutamankin ystävän kanssa vaihtanut ajatuksia tulevasta Eating for Beauty valmennuksesta (En saa linkistä rahallista hyötyä, mutta olen harjoittelijana valmennusta järjestävässä yrityksessä.) Vaikka olenkin harjoittelijana Freetoxaajissa eli saatavillani olisi ollut sisäpiiritietoa, niin autenttisen kokemuksen saamiseksi olen halunnut pysytellä samalla viivalla kuin muutkin (muutamia työn ohessa tapahtuneita aika syvällisiäkin keskusteluja lukuunottamatta). Eli olen pysytellyt täysin ulapalla valmennuksen tulevasta sisällöstä. Kun valmennus alkaa, haluan aloittaa sen aivan yhtälailla kuin kuka tahansa enkä niin, että olisin yksin pohtinut ja käsitellyt asioita jo monta viikkoa etukäteen. Haluan olla samalla matkalla.

 Tämän vuosia vanhan kuvan asettama intentio on yksi parhaimmista ikinä. Tämän oivalluksen jälkeen kaikki alkoi parantumaan tavalla johon en silloin kyennyt edes uskomaan.

Ajattelin kirjoitella omia fiiliksiä syömisestä ja ravitsemuksesta ylös, missä mennään nyt, niin voi sitten valmennuksen jälkeen katsoa muuttuiko ajatukset? Sinänsä itse lähden ehkä tietyllä tapaa erilaisesta lähtökohdasta, koska minulla ei ole varsinaisesti mitään "ongelmaa". Siis tiedättekö sitä tyytymättömyyden lähtökohtaa, jonka vuoksi yleensä ihmiset tällaisiin valmennuksiin osallistuvat. Toki kroppa voisi kiinteytyä tästä ja hieman timmiytyä, eikä sellainen vähän freshimpi fiiliskään haitaksi olisi. Nämä on sellaisia voisi asioita - ei sellaisia, että minulla nytkään olisi mitenkään huono tai tyytymätön olla. Tämä voi toki tuoda myös haasteita valmennuksen suhteen. Onko minulla tarpeeksi motivaatiota? Mikä on se minun muutoksen tarpeeni, jotta valmennus tulee käytyä läpi? Toisaalta pelkkä osallistuminen, seuraaminen, ajatusmallien haastaminen, projekti... kaikki ne ovat hyviä syitä ja motivaation lähteitä yhtälailla.

Tämä vuodenvaihde on ollut erityisesti siitä erilainen, ettei ole mitään ryhtiliikkeiden tarpeita, ei ole mitään muutettavaa tai tehtäviä uuden vuoden lupauksia. Kaikki on hyvin isompia linjauksia ajatellen. Ainahan on kyllä sitten pieniä asioita joihin muutosta voi hakea kuten olla vähemmän puhelimella ja enemmän läsnä, juoda enemmän vettä, liikkua enemmän ja syödä fiksummin jne.

Olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että minulla on yhteys kehooni ja syömiseeni. Intuitiivinen, luonnollinen syöminen on ensimmäistä kertaa ikinä mahdollista. Tätä ennen syömiseni on ollut pitkälti rajoituksia, häpeää, täysin kontrolloimatonta ja sitten vastapainona täydellisen kontrolloitua kaikenlaisine sääntöineen.
Muistan kun olin ehkä 14-vuotias. Istuin rappukäytävässä ja itkin. Olin niin monta kertaa ravannut nämä rappuset edes takaisin niin, että sydän jyskytti rinnassa ja hengitys vinkui, veren maku suussa. Minä en halunnut mennä ostamaan herkkuja vastapäisestä Siwasta - En halunnut! mutta tavallaan tiesin, että minun on pakko. Itkin, koska olin kuin alkoholisti, joka ei voinut olla ilman viinaa. Itkin, koska tiesin, että tätä taistelua en voita. Tiesin, että päädyn kauppaan, tiesin että ahmin herkut ja tiesin että tulisin oksentamaan kaiken myös pois.
Tällaista oli elämäni vuosikausia, ihan pienestä tytöstä aikuiseksi saakka. Jossain vaiheessa tein päätöksen etten enää oksenna. Siitä alkoi jojoilu. Ruualla ja etenkin makealla täytin kaiken sen ahdistuksen, pelon, epävarmuuden, rakkaudettomuuden tunteen, itseinhon... välillä tiedostin kyllä tämän, välillä en todellakaan. Olen koettanut rakastaa itseäni ruualla, olen hyvitellyt, tyynnytellyt, mutta olen suorastaan myös pahoinpidellyt itseäni syömällä. Olen syönyt niin, että en ole kyennyt kuin olemaan paikoillani ja tuntemaan fyysistä kärsimystä ähkystä. Olen rankaissut itseäni myös syömättömyydellä. Välillä kykenin vastustamaan sokerikoukkua, välillä olin oikea terveysterroristi itseäni kohtaan, välillä oli kausia, että söin mahdollisimman vähän laihtuakseni mahdollisimman paljon. Välillä annoin olla, löin lekkeriksi. Ihan sama paljonko painaisin (mikä ei kylläkään ihan oikeasti ollut totta, esitin vain koska en enää jaksanut.)

Nytkin minulle on toisaalta ihan sama paljonko painan. Vaa'an lukema on minulle nykyään paljon merkityksettömämpi. Kaikista merkityksellisintä on tunne siitä ettei ole enää pelkoa, pakkoa, ahdistusta. On paljon paljon iloa, valoa, jaksamista ja rakkautta. Eikä ne ole tulleet mistään ulkopuolelta vaan minusta. Mikään ulkopuolelta tullut hyväksyntä tai rakkaus ei tilannetta muuttanut, tilanteen muutti se, että kykenin itse itselleni tämän antamaan. Kykenin viimein hyväksymään ja rakastamaan itseäni ihmisenä.


Painoa merkityksellisempää on myös tunne omasta kehosta, että siinä oleminen tuntuu hyvältä. Jaksan ja pystyn tekemään asioita eikä peilistä katsoessa ahdista. Nukun hyvin, herään pirteänä ja yleensä vireystaso päivälläkin pysyy hyvänä aamusta iltaan. Olo on hyvä, puhdas, ajatustyö kulkee jouhevasti. Sinänsä paino on tässä merkityksellinen, en usko että tuntisin näin jos olisin painavampi.

Ruoka on ollut elämässä suuri rakkauteni ja myös pahin viholliseni. Rakastan hyvää ruokaa, rakastan laittaa ruokaa. En halua syödä ruokaa, joka on ihan ok tai mikä pahinta, pahaa. Minulle ruoka ei ole pelkkää polttoainetta, optimaalisia ravinnonlähteitä - ruoka on ennenkaikkea sen lisäksi nautinto.

En ole elämäni aikana osannut kuitenkaan juuri selviytyä tämän nautinnon kanssa. On ollut helpompaa joko syödä ihan miten sattuu tai seurata jotain tiettyä ruokavaliota. On ollut helppoa seurata listoja. Hyviä ruokia, pahoja ruokia, näitä saa syödä, näitä ei saa syödä, epäterveellisiä ruokia, terveellisiä ruokia ja niin edelleen. Tiedätte varmaan? Kaikista parasta on ollut kun on voinut seurata tarkkaan jotain ohjeistusta. Tätä sinun pitää syödä aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi jne. Ainoa ongelma niissä on kuitenkin ollut se, että ei kukaan pysty tällaisia ohjeistuksia toteuttamaan pidemmän päälle. Eikä loppujen lopuksi ole olemassa hyviä tai pahoja ruokia - kaikki riippuu vain tasapainosta.

idkuva

Ketogeenisen ruokavalion olen kokenut elämässäni kaikista vapauttavammaksi ja eheyttävämmäksi ruokavalioksi. Se antoi viimeinkin minulle täyden vapauden sokerikoukusta. Keto oli minulle erittäin terapeuttinen tila, jonka luomassa turvassa kykenin käsittelemään paljon myös syömiseen liittyviä tunneasioita. Keto selkeästi myös täytti kehostani rasvan puutetta. Minä, joka atooppisen ihottuman vuoksi joutui rasvaamaan koko kehon joka päivä päästä varpaisiin... en ole tarvinnut esimerkiksi minkäänlaista perusvoidetta ikiaikoihin! Ketoillessa paino normaaliutui ihan huomaamatta. Söin aivan valtavan hyvänmakuista ruokaa eli ruoka täytti todellakin myös nautinnon tarpeen. Ruoka ei millään tavalla kuitenkaan ruokkinut emootioitani vääristyneellä tavalla, sillä tavalla mihin olin tottunut. Ketolla kykenin havainnoimaan kerrankin aikalailla puhtaasti sitä syönkö mielihaluun, nautintoon vai ihan oikeaan nälkään.

Tällä hetkellä en kuitenkaan ole ketoosissa. Miksi vaikka se oli minulle niin hyväksi?

Ketossa on nimittäin se sama yksi perustavanlaatuinen ongelma mikä löytyy varmaan kaikista ruokavalioista - rajoitukset. Ketogeeninen ruokavalio rajaa pois ruoka-aineita, joita haluan syödä, joita pidän terveellisenä, hyvänmakuisina ja joita ilman en halua elää. Tällaisia ovat esimerkiksi tietyt hedelmät, kasvikset ja etenkin marjat.

Ketolettuja ja vaan vähän vadelmia - juu tämä kun ei vaan mulle marjojen suhteen riitä!

Olen nyt ketosta poissa ollessa myös testannut syömistäni nauttimalla myös sokerisia herkkuja ja muita hiilihydraattipitoisia herkkuja ranskalaisia, sushia jne. Mielenkiintoista on ollut se, että ne eivät tuottaneetkaan minulle kovin kummoista nautintoa vaikka kuinka halusin. Maku on valju eikä nautinnon tunnetta juurikaan tule. Joulun aikaan minulla oli enemmänkin suklaaherkkuja saatavilla ja huomasin kuitenkin napsivani niitä ohimennen, ihan vaan koska ne olivat siinä. Ei minun edes tehnyt niitä mieli, eikä niistä loppujen lopuksi tullut yhtään minkäänlainen fiilis vaikka olin herkuiksi valinnut 100% niitä ihan parhaimpia suklaaherkkuja.

Tuo tuotti minulle myös pettymystä. Mikä jatkossa siis tuottaisi minulle nautintoa jos nuo herkut eivät siihen pysty? Ehkä sen nautinnon ei täydy millään tavalla tulla enää ruuasta? Ehkä se voisi tulla jostain muualta? Tai ehkä se nautinto löytyy jostain muista herkuista kuin suklaaherkuista?

Millaiseen ruokavalioon nyt siis uskon? (Tämä onkin supermielenkiintoista, valaistunko tämän suhteen tulevina kuukausina?)

Uskon siihen, että syön juuri sitä mistä tulee hyvä olo. Tosin tämän havainnoiminen on tarvinnut sen, että kykenen erottelemaan fyysisen ja tunne-eron. Hyvä ruoka tai ateria on minulle sellaista, että sen jälkeen kehossa (ja myös kyllä mielessä) tuntuu hyvältä. Ruuan jälkeen olo on pirteä ja energisoitunut. Tyytyväinen. Ruokaa pitää olla etenkin myös tarpeeksi. Niin monta vuotta kituutin, näännytin itseäni energian, ravintoaineiden ja etenkin rasvan puutteeseen, joka tiettyyn pisteeseen päästyään ryöstäytyi aivan valtavaksi syömishimoksi jota ei täyttänyt mikään ruokamäärä. Tiedättekö sen kun voisi vaan syödä ja syödä ja syödä eikä se nälkä vaan lopu.

Syön nyt intuitiivisesti niin, että se täyttää täysin energiantarpeeni. Joskus kun olen super-innostunut jostain, voi olla että syön aika vähän, mutta yleensä seuraavina päivinä tilanne kyllä tasoittuu. Olen viimeinkin nimittäin oppinut miltä nälkä tuntuu. Syön etenkin jos on nälkä, jos ei ole nälkä en välttämättä sitten syö.

Syön edelleen myös ihan puhtaasta nautinnosta. Perjantai-ilta, tapaksia, raakasuklaata ja vaikka vähän viiniä. Se on nautinto, ainakin tällä hetkellä. Ei minulla silloin välttämättä mitenkään nälkä ole, silloin syön koska ihan vaan haluan. Haluan nautiskella ja rentoutua.

Edelleenkin noudatan kuitenkin tietynlaisia turvatoimenpiteitä kotona. Kotiin en osta vierasvaroja eikä meillä niitä raakasuklaaherkkujakaan säilötä ylimääräisiä. Jos herkkuja haluaa niin niitä ostetaan sen verran kun niitä syödään, eikä enempää. Kaikki mitä kodin kaapeista löytyy on 100% turvallista syötävää, koska miksi kiusata ja haastaa itseä turhanpäiväisesti? Sitä haastetta tulee kyllä ympäristöstä kuitenkin ihan yllin kyllin.

Vielä tovi sitten en uskonut, että suhteeni ruokaan ja kehooni voisi olla tällainen. Vielä tovi sitten uskoin, että tämä suhde tulee aina olemaan haaste elämässäni, terveyskuplasta suklaakuplaan ja takaisin. Ylös ja alas... nyt tämä fiilis tässä kaiken pohdinnan jälkeen on itseasiassa aika hämmentynyt. Voiko todellakin olla, että asiat ovat näin? Aika huikeeta!

Toivottavasti kirjoitukseni antaa sinulle toivoa jos kamppailet samanlaisten asioiden parissa. Toivottavasti voisit kokea, että myös sinulle tämä on mahdollista. Etenkin toivon, että tämän lukisi myös ne kumppanit. Jos tiedät puolisosi kamppailevan vastaavien asioiden kanssa, niin toivoisin että tämä avaisi hieman myös ymmärrystä häntä ja hänen mahdollisia kokemuksiaan kohtaan. Sillä yksi pahimmista esteistä eheytymisen tiellä on myös ympäristömme. Sokerikoukussa tai syömisen kanssa haasteita olevan elämässä kun niitä haasteita on jo aivan tarpeeksi, siihen viereen ei tarvita ihmistä joka mussuttaa sohvalla sipsejä tai irtokarkkeja kun toinen yrittää päästä niiden koukusta irti. Sitä soisin monen miettivän. Eikä tämä koske pelkästään puolisoita vaan myös työyhteisöjä, ystäviä, kaikkia kenen kanssa olemme. Se, että oman herkuttelunsa hyväksytyttää sillä, että saa toisenkin syömään, tätä kyllä miettisin.

Ihan vaan rakkaudella
iive

Tärkeintä ei ole se, mitä lautaselta löytyy. 
Tärkeintä on se, mitä tapahtuu päässäsi ja sydämessäsi. 
Se on tie vapauteen ♡

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Usko unelmiisi - loppu jojoilulle ja sokerikoukulle

En oikeastaan edes tajunnut ennen eilistä, että nyt vaihtuu vuosikymmen. Kauheasti ihmiset jakoivat somessa vuosikymmenpäivityksiä joita oli kyllä hauska katsella. Aloin itsekin miettiä vähän pidemmälle. Mitä viime vuosikymmen elämääni toi?

Blogi on nyt 9 vuotias. Projekti Voimaa iive! on sen sijaan tasan 10 vuotias. 2009 elokuussa syntyi ihana tytär ja kevät-talvella 2010 tajusin, että en halua siirtää omia syömisongelmiani saati muuta lapselleni. Tosin tässä en ehkä onnistunut, mutta kaikkeni olen yrittänyt kuitenkin ja eihän tämä ole mitenkään loppunut, elämää eletään koko ajan eteenpäin. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

Viimeiset 10 vuotta on eletty vauva-arkea, taapero-arkea, päiväkotiarkea ja lopulta meidän perheessämme olikin jo aika itsenäinen koululainen 10vee. Tästä huomaa parhaiten ajan kulumisen.

Minussa on myös tapahtunut isoja, isoja asioita.

Se entinen minä eli todella epäterveellisesti. Pepsi Maxia, tupakkaa, roskaruokaa jne. Ahmimishäiriö, sokeririippuvuus, itseinho ja ahdistuneisuus hallitsivat elämää hyvin pitkälle. Viime vuosikymmen on ollut parantumista, kuntoutumista, repsahduksia ja taas tsemppaamista. Parantumista ahmimishäiriöstä, aivolisäkekasvaimesta, masennuksesta, burn outista ja fibromyalgiasta...


2010 Wakey, wakey up! Pitäiskö tehdä jotain? Liian monta Pepsi Maxia, liian paljon Fazerin Sinistä.


Pikkuhiljaa vaunulenkkien, terveellisemmän ruuan ja sokerista irrottautumisen myötä aloin päästä jyvälle asioista. Yksi isoimmista asioista on ollut oppia nauttimaan liikunnasta. Liikunta voi olla mukavaa, siinä ei tarvitse kilpailla ketään vastaan jotta se olisi liikuntaa. Liikkua voi metsässä, salilla, uimassa, kotona, oikeastaan ihan missä vain ja lähestulkoon kaikenlainen liikkuminen on vaan hyvästä. Kun sen tekee "järki päässä". Minulla sitä järkeä ei sitten aina ollut.


Eikä aikaakaan kun ne raskauden jälkeiset +30kg oli pudotettu, mutta sitten taas lihottu, laihduttu, lihottu, laihduttu, lihottu ja laihduttu. Ehkä hieman normeista poiketen erona on ollut onneksi kuitenkin se, että joka kerta olen lihonut vähän vähemmän kuin aiemmin. Rasitteena oli kyllä myös yksi kappale aivolisäkekasvain, joka aiheutti kehoon vaihdevuodet, stoppaamalla lähes täysin estrogeenin tuotannon sekä vaikuttaen myös muutoin koko kehon hormonitasapainoon.


Olen laihduttanut Kiloklubissa, painonvartioissa, Jutan superdieetissä, vai mikähän se ihan ensimmäinen olikaan??? Muistatteko? Olen ollut kaalisoppadieetillä, sairaaladieetillä, Nutrilet-kuurilla... ja sitten lopulta neljän vuoden salitreenien jälkeen päädyin 2014 Fitfarmin Bikini Challengeen. Ikinä en ole ollut niin hyvässä ja lopulta niin paskassa kunnossa. Tuossa valmennuksessa kiteytyi lähes kaikki ongelmani. Perfektionismi, syömishäiriö, armottomuus sekä kykenettömyys rakastaa itseään yhdistettynä tiukkoihin treeneihin ja todella tiukkaan ruokavalioon...

Fibromyalgia


Fibromyalgian myötä jouduin kohtaamaan jo toisen kerran ajatukset vakavasta sairastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta. Kun olin nuori aikuinen, elin vuosia keskellä masennusta, ahdistusta ja epätoivoa. Silloin halusin vain kuolla, päästä pois kaikesta, nyt en halunnut mitään muuta niin paljon kuin elää. Edellisen kerran olin kokenut kaiken pari vuotta aiemmin kun aivolisäkekasvainta tutkittiin. Kummassakin tapauksessa diagnoosi oli lopulta helpotus. Molemmat olisivat voineet olla jotain ihan muuta, jotain täysin parantumatonta.

Nyt ajattelen etenkin fibromyalgiaa universumin lekana. Se pysäytti minut totaalisesti ja avasi elämääni sellaisen oven, jonka olin kieltänyt. Fibromyalgian kohdatessani löysin paljon apua uskosta ja henkisyydestä. Kaipa minua voi jonkinnäköiseksi luonnonusko-new age-hörhöksikin nykyään kutsua, tämän määritteleminen on niin vaikeaa, mutta tämä on kuitenkin antanut elämääni niin paljon. Oikeastaan tämän jälkeen kaikki oli lopulta toisin. Paljon, paljon paremmin. Pimeyden ja ahdistuksen sijaan elämääni alkoi johdattamaan rakkaus ja valo.


Fibromyalgian myötä tiukat treenit loppuivat. Alkoivat loputtomat kävelyt metsässä ja rauhallisuus. Tutustuminen itseensä ja ympäröivään maailmaan. Tärkeintä ei ollut enää se miltä näyttää vaan miltä tuntuu.

Vuodet ovat olleet täynnä kuntoutumista. Lapsiperhe-arki, kolmivuorotyö ja siihen perään kaikki vapaa-aika kuntouttamista. Pääsin melko pian ihan viimeisille Kelan järjestämälle Fibromyalgian sopeutumisvalmennus-kurssille ja siellä heräsi tietynlainen taistelutahto. En koskaan ole ollut niin kipeä ja huonovointinen kuin silloin. Löysin vaihtoehtoiset hoitomuodot, koska joka ikinen lääkäri nosti kohdallani kädet pystyyn. Ei heillä ollut lääkettä kipuuni. Minun piti siis valita sopeutua kipuuni tai yrittää edes tehdä jotain. Seistä vaikka tunti päivässä päällään jos se auttaisi. Päätin kokeilla ihan kaiken.


Oikeastaan yllättävän pian kipu heltisi. En oikeastaan voinut uskoa sitä. Lopulta palasin salillekin ja treeneihin, iloitsin niistä reilun puoli vuotta kunnes tajusin että ei. En saanut nautintoa enää treenaamisesta eikä kehoni ollut vieläkään siinä kunnossa että se olisi ollut keholleni eheyttävää toimintaa. Salitreenit veivät parantumistani takapakkia.



Ne mitkä veivät parantumistani eteenpäin oli puhdas ja ravinteikas ruokavalio sekä henkiset asiat. Freetoxaajista löysin muita samanhenkisiä terveydestä kiinnostuneita ihmisiä ja lähipiiriin alkoi ilmestyä henkisyydestä kiinnostuneita. Minulla yksinäisellä alkoi olla ystäviä niin netissä kuin oikeassakin elämässä. Sellaisia ihmisiä, jotka jakoivat samanlaisen sielunmaiseman ja elämäntyylin, jotka ymmärsivät minua, joille ei tarvinnut selitellä, joille minä kelpasin minuna. En ollut heille liikaa. Se on ollut huiman eheyttävää kaikkien kiusaamisvuosien jälkeen.

Vuosikymmenen yksi isoimmista jutuista oli myös työ. Löysin unelmien työpaikan kehitysvammaisten ohjaajana, sain nauttia siitä monta vuotta aivan huipussa tiimissä ja lopulta menetin sen. Kilpailuttamisen jälkeen jäin yksin uuteen tiimiin, johon en koskaan sopeutunut. Sain burn outin ja sairastuin vakava-asteiseen epätyypilliseen masennukseen.


Kolilla 2017 tajusin, että tämän on myös muututtava. Minä en voi tehdä asioita vastoin omia arvojani. Se söi minua sisältä niin pahasti. Eikä se ollut pelkästään työyksikköni ongelma. Tajusin, että virallisterveellisessä työympäristössä työskentely ei ollut enää minun juttuni. En voinut olla siellä enää se kuka oikeasti olen. En voinut työskennellä siellä enää täydestä rakkaudesta. Tiesin voivani tehdä niin paljon enemmän, mutta en voinut.


Kesällä 2018 päädyin sattumalta mukaan avustajaksi Ravintoremontti-kiertueelle. Päädyin myös LIFW valmennukseen. Valmennus ei sinänsä tuonut elämään uutta tietoa. Aikalailla ravintoasiat olivat jo valmennuksen mukaisessa kondiksessa. Ajattelin, että viimeinkin olisi aika aloittaa treenit, mutta valmennuksesta tulikin treenaamisen sijaan todella iso henkinen matka.

Valmennuksen Facebook-ryhmässä sain viimein myös muille näytettyä oman sisäisen varmuuteni. Sanani tulivat näppäimistöltä ulos rakkaudella. Osasin tsempata ja lohduttaa ihmisiä niin, että vasta aivan juuri minulle kerrottiin, että minut muistetaan ryhmästä vieläkin. Sain tsempparipalkinnon ja se tuntui aivan mielettömän hyvältä. Ei itse palkinnon vuoksi vaan siksi, että olin viimein alkanut löytää omaa ääntäni. Muut alkoivat nähdä minut sellaisena kuin koin olevani sisäisesti. Ne muita torjuvat muurit olivat alkaneet murtua. Olen uskaltanut viimein paljastaa itseni sieltä muurien takaa. Muurit suojelivat minua kauan, mutta ne myös vääristivät kaiken.



2018 vuosi oli myös ensimmäinen täysi vuosi ilman Fibromyalgiakipua. Oivallukseni siitä, että koska kukaan ei tiedä mistä Fibromyalgia johtuu, ei kukaan voi myöskään 100% sanoa etteikö siitä voisi parantua.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos palaisin vanhoihin toimintatapoihini - Armottomuuteen, rakkaudettomuuteen, itsensä ruoskimiseen, perfektionismiin, itsensä ja kehonsa kuuntelemattomuuteen... kaikki tämä yhdistettynä huonoon ruokavalioon. Aivan taatusti Fibromyalgia palaisi.


2018 syksyllä päädyin I Love Me-messuille. Tapasin ensimmäistä kertaa oikeasti ihanan Freetoxaajien Susannan, joka oli ollut koko vuoden iso inspiraation lähteeni tai oikeastaan Freetoxaajat ovat kulkeneet mukanani sen alkamisesta asti v.2016. Noilla messuilla ymmärsin viimeistään sen, että minä haluan myös työkseni tehdä jotain muuta. Luonnollinen terveys ja kauneus, se voisi olla minun juttuni.

Päädyin myös Ilkka Koppelomäen Saa Mitä Haluat luennolle ja kirjan ostamisen jälkeen myös verkkokurssille. Nuo messut olivat minulle se iso POW - tätä minä haluan saada ja minähän aioin todellakin Saada mitä haluan.


2019 on ollut huima matka. 2019 on ollut yksi elämäni parhaita vuosia. Taas yksi vuosi ilman kipua. Asiat ovat entisestään hioutuneet. Työpaikasta luopuminen oli iso juttu vaikka se oli tasan sitä mitä halusin, teetti se runsaasti työtä henkisesti. Olisin itse toivonut vaan vaihtavani työpaikkaa, mutta tämä reitti minun täytyi kulkea toivomusteni "vastaisesti". Minut irtisanottiin terveydellisin perustein eikä todellakaan mitenkään "rakkaudella". Toisaalta se oli vain viimeinen silaus sille, että paluuta vanhaan ei todellakaan ole. Tämä toisaalta mahdollisti sen, että pääsin opiskelemaan uutta ammattia rahallisesti turvattuna, joten olihan se nyt sen henkisen "kärsimyksen" väärti sitten kuitenkin.

2019 oli myös pitkälti Ketoa. Ketopowerilla terveyteni meni huimasti parempaan suuntaan. En oikeastaan tehnyt muuta kuin söin hurjan hyvin. Olen koko vuoden saanut kokemuksia kuinka jaksan taas. Asiat joita luulin etten enää kykenisi niihin. Niitä ei ole enää olemassa.


Tietenkin nautin paljon siitä miltä aloin näyttämään myös ulkoisesti, mutta kaikista eniten olen nauttinut siitä miltä minusta tuntuu sisäisesti. Sisälläni on viimein ollut rauhaa, rakkautta ja hyväksyntää. Asiat eivät enää ahdista niin kuin ennen. Olen katsonut elämän myötä syvälle sisäiseen pimeyteeni, kohdannut kuoleman, kohdannut varjot. Ei siellä ole mitään enää mitä minun pitäisi paeta tai lakaista maton alle. Voin elää rauhassa ja rakkaudella.


Vuosi niistä herättävistä I Love Me-messuista ja vuonna 2019 minä olin töissä niillä messuilla! Ihan uskomatonta! Siis minä! Kaikki toiveeni olivat toteutuneet. Minä olin terve ja jaksoin sekä pystyin taas tekemään asioita, minulla on upea ja rakas perhe ja intohimoinen suhde puolisoon. Minun puolisoni, rakkaimpani odotti 15 vuotta, että voisi rakastaa minua, uskoi ja näki minut kauniina, sellaisena kuin olen ja vasta nyt minä pystyin ottamaan kaiken sen vastaan...
Minulla on myös paljon uskomattoman ihania ystäviä, minä saan tehdä luovia asioita, saan tehdä työkseni sellaista mihin itse 100% uskon ja ennen kaikkea minä saan olla sitä mitä olen.


Joten vuosikymmen 2020 odotan sinua siis ilolla ja innostuksella.
Sisälläni asuu sellainen vapaus ja rakkaus mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
En ole enää minkään vanki tai pakotettavissa. Ei tarvitse pelätä, ahdistua tai juosta karkuun.
Toki elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista tai oikeastaan se on juurikin sitä, sillä ruusuissa on ne piikit, mutta paeta, piiloutua muurien taakse. Sitä ei enää tarvitse tehdä.


2020 tuo ensimmäisenä mukanaan uuden Eating for Beauty valmennuksen. (En saa linkistä rahallista hyötyä, mutta olen harjoittelijana valmennusta järjestävässä yrityksessä.) Minulla ei ole sinänsä mitään "syytä" miksi minun pitäisi osallistua valmennukseen. Minussa ei ole mitään vikaa mitä minä haluaisin korjata. Olen täysin tyytyväinen siihen millainen kehoni on vaikka minulla tosiaankin voisi olla se "viimeiset 5kg pudotettavana" ne lähtevät jos lähtevät. Tiedän kuitenkin, että terveyteni voisi toimia vieläkin hitusen paremmin ja siihen uskon tästä olevan hyötyä. Erityisesti uskon, että E4B on etenkin henkinen matka taas hieman pidemmälle. Hieman enemmän taas sitä valoa ja rakkautta.

Sitä samaa toivon myös sinulle
Rakkaudella iive ♡