tiistai 28. tammikuuta 2020

Sisäinen paha olo ei lähde syömällä

Otsikon lause on aika pysäyttävä. Tuon lauseen ilmoille lausui Tomi Kokko Terveyssummitissa, jonka puheenvuoro oli pitkästä aikaa pysäyttävin "terveys-skenessä".

Lähes koko ikäni olen pyrkinyt kontrolloimaan sisäistä pahaa oloani syömällä. Ennen käsittelin sitä syömällä sokeria ja herkkuja, yhdessä vaiheessa kontrolloin sitä syömällä mahdollisimman terveellisesti. Kun sairastuin fibroon, lakkasin syömästä lähes kokonaan. Se oli outoa jos mikä.

Sisäinen rakkaudettomuuden tunteeni, pelot, ahdistus, ihmissuhdeongelmat, elintapaongelmat... mikään näistä ei ratkennut syömällä yhtään minkään ruokavalion mukaan.


Sisäinen paha olo korjaantui kohtaamalla se olo, käsittelemällä sitä ja lopulta päästämällä irti. Vuosikausia pelkäsin sitä, väistin sitä, turrutin sen. Tein ihan mitä tahansa muuta ettei sitä olisi tarvinnut kohdata. Valvoin niin pitkään kunnes sammuin, koska en kyennyt kokemaan niitä tunteita itsessäni mitä yön pimeys ja hiljaisuus esille päästivät. Liian kamalia asioita.

Mukamas.

Se hetki kun aloin kohtaamaan tuon hetken. Sieluni äänen, pelot, möröt, ne kaikki ahdistuksen tunteet... eikä sitten tapahtunutkaan oikeastaan mitään.

Kyllä minä välillä itkin, välillä olin aivan täynnä sitä tuskaa, surua tai melankoliaa. Mutta se kesti aikansa ja loppui. Eikä tapahtunut loppujen lopuksi mitään. Se oli vain tunne, minkä koin ja päästin siitä irti.


Voisin kirjoittaa tähän kaiken sen paskan mitä olen elämässäni kokenut. En enää vain koe sille tarvetta. Olen käynyt ne läpi, ne eivät ole enää minua vaikka muiden tarinoita lukiessani tunnen hetken sen oman menneisyyteni itsessäni. Tänään kuuntelin Hanna Huttusen Terveyssummit-videota ulkona kävellessäni. Mietin Fibromyalgiaa ja kaikkea mitä koin sen kanssa. 2 vuotta ilman. 2 vuotta terveenä ilman kipua. Voi luoja että olen onnekas! Vai olenko? Vai oliko se onnekkuutta vai jotain muuta?

Fibroon palaan vieläkin toisinaan. Se on niin selkeä osoitus minulle siitä, miten itse voi vaikuttaa elämäänsä. Se on hyvä muistutus, jota muistellessani olen lähes tuskaisan kiitollinen.


Olen kirjaimellisesti aloittanut uuden elämän uutena ihmisenä. Elän sitä joka päivä. Uudessa elämässä olen kaunis, normaalipainoinen, terve ja rakastan itseäni. Minulla on ihana perhe, rakastava kumppani ja ystäviä. Päivät täyttyvät elämällä ja työllä joissa saan kokea elämäni merkitykselliseksi ja luovaksi.

En ole missi tai bikinimalli, reisissä on selluliittia koska olen unohtanut käyttää liukukuppejani, alavatsassa pömpöttää edelleen se sama löllö. Silti kun katson itseäni, olen kaunis. Olen kaunis koska olen minä. Koska jokainen meistä on kaunis. Minulla on itsessäni hyvä olla.


Viime viikolla olen testannut kaikenlaista. Miltä tuntuu syödä kakkua? Entäs banaani? Mistä ruuasta tulee hyvä olo ja mistä paha olo. Olen tehnyt tätä oikeastaan koko syksyn, ensin vähän varovaisesti keton jälkeen, nyt valmennuksen myötä hieman vain tietoisemmin. Kun ennen ajattelin olevani se tyyppi joka lihoo kilon vain katsomallakin suklaapatukkaa, niin nyt ei tapahdu mitään. Olen syönyt koko syksyn just niin kuin huvittaa ja painolle ei ole tapahtunut yhtään mitään.

Liika imellys maistuu suussa pahalle. Kuvan kakkupalan parasta antia olivat puolukat. Tätäkö tämä nyt oikeasti on? Toisaalta hieman hassukin tunne kun ne herkut mitkä ennen tyydyttivät sinut hurmioon... eivät nyt tunnu miltään. Eivät ne tunnu, koska sitä sisäistä hyvää oloa ne eivät oikeasti koskaan pysty ylittämään.

En ole ikinä kyennyt suhtautumaan herkkuihin välinpitämättömästi. On todella outoa tuumata, että ne eivät triggeröi minua enää. Ei ole herkkua, joka voittaisi sen tunnekokemuksen minkä olen itse itsessäni kyennyt saamaan.

Kahvi on oikeastaan tällä hetkellä ainoa herkkuni. Tovi sitten listaan kuului myös viini, mutta sain päin pläsiä ulkopuolelta sellaisen alkoholikokemuksen, että päätin senkin jutun olleen siinä. Ainakin isommissa määrin. Eilen Susanna pyysi valmennuksessa miettimään mistä meidän olisi vaikea luopua. Minulle se olisi ehdottomasti kahvi vaikka useita "kahvivalkaisuja" tehneenä tiedän pystyväni elämään ilman kahvia aivan mainiosti. Kysymys kuuluu haluanko minä? Vai haluanko pitää päivittäisessä elämässäni edes sen yhden ainoan ruokatriggerin, joka nostattaa minussa edes jonkinlaisia kiksejä? Vai pitäisikö meidän oikeasti pyrkiä neutraliuuteen tämänkin suhteen?

Syvä totuus asiassahan on se, että eihän se itse kahvi minussa mitään kiksejä edes herätä. Kahvin juominen on tapa, johon olen yhdistänyt itseäni hellivää toimintaa. Kahvikupin kanssa istahdetaan alas ja nautiskellaan olosta ja kiireettömyydestä. Kahvin kanssa ollaan läsnä, pysähdytään.


Tänään istuin alas ja pysähdyin vihermehun kanssa. En edes muista milloin olen mehustanut viimeksi? Ketolla kun mehujen puristelu oikeastaan jäi olemattomiin. Kun maistoin eilen tytön omenamehua ja se irvistytti makeudellaan, tuumasin, että ehkäpä voisin tosiaan taas mehustaa. Ei sinne mehuun ole pakko laittaa mitään hedelmiä jos ei tahdo, varsinkin kun makukokemus ei enää sitä vaadi. Muutaman siivu greippiä mehuun kyllä meni. Kovin makeaksi tuota greippiä kun ei voi sanoa. Muutoin pelkkää vihreää ja niin hyvää oli! Yes!



On tää elämä aikamoista. Hassua ja ihanaa. Ei tartte olla mitään muuta kuin on ja luoda elämästä just sellaista kun tahtoo sen olevan.

iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)