Ei koskaan enää laihdutuskuureja

Tämä vuosi on ollut todella mielenkiintoinen. Alkuvuoden Eating 4 Beauty-valmennuksesta ajattelin, että jes! Siitähän tulee siis niin mun juttu ja olen sen jälkeen timmimpi kuin ikinä. Onhan se Elämänmuutosvalmennus, jonka jälkeen et tarvitse laihdutuskuureja. Ja kyllähän se tämän lupauksensa pitikin. Tosin hieman eri tavalla kuin ajattelin...

Vaikeudet kirjoittaa blogia ovat juontaneetkin oikeastaan tästä. Olen hävittänyt "blogi-identiteettini" vaikka loppujen lopuksi olen käynyt läpi sellaista matkaa, josta todellakin olisi ollut syytä kirjoittaa. Varmaan yhtenäkään vuonna en ole kirjoittanut niin vähän kuin nyt. Vaikka tapahtumia ja itsensä prosessoimista on ollut huimasti.

Tämä vuosi on ollut itsensä hyväksymisen vuosi. Jos kirjoittaisin kaikesta itsensä hyväksymisestä, tulisi siitä kokonainen kirja, mutta jos aloittaisi vaikka painosta?

Jos olet lukenut kirjoituksiani aiemmin, saatat ehkä muistaa, että minulla on ollut syömishäiriö ja kehonkuvahäiriö jo hyvin pienestä saakka. Ensimmäiset omat mielikuvani tiedostetusta syömishäiriökäyttäytymisestä on alle seitsemän vuotiaana. Sitä ennen minulla oli jo tyytymättömyyttä kehooni, joka oli "pulleampi" kuin muilla. En ollut myöskään liikunnallisesti lahjakas, minkä tunsin mm. lapsuuden liikuntakerhossa. Koko koulun ajan liikuntatunnit olivat tuskaa, koska en ole luontaisesti mikään joukkuepelaaja tai nopeustyyppi missään lajissa. Liikunnanopettajan sanat "pyöreät tytöt eivät voi saada koskaan 7 parempaa numeroa, vaikka olisivat kuinka hyviä" olivat pitkään iskostuneet päähäni. Enkä ollut edes mitenkään lihava oikeasti.

Tämä koko blogikin on syntynyt sen ajatuksen ympärille, että kunhan olen laiha = olen onnellinen.

Vuonna 2019 KETO toi minulle tavallaan sitä onnea, mutta se myöskin iskosti päähäni paljon uusia syömishäiriömalleja ja ajatuksia. Täysin turvallisista asioista tuli "vaarallisia" ja näitä malleja olen purkanut tänä vuonna. Syömishäiriömielen mielestä on vaarallista mm. syödä banaania, riisiä, marjoja ja vaikka porkkanoita. Kaikkien näiden ja monen, monen muun ruoka-aineksen kanssa minun on täytynyt käydä läpi aivan valtava prosessi, että niitä on ihan ok syödä!

Tänä vuonna olen fiilistellyt paljon onnellisuutta, eikä se edelleenkään riipu siitä paljonko painan tai minkä koon vaatteisiin mahdun. Olen oikeasti onnellinen. Olin onnellinen kun paino tippui ja olen edelleen onnellinen vaikka paino on noussut, vaikka olen käynyt läpi paljon kipeitä asioita, vaikka elämä haastaa meitä kaikkia koronan muodossa, niin silti perimmiltään olen onnellinen koska jotkin paljon tärkeämmät asiat ovat elämässäni muuttuneet ja muuttuvat yhä.

En väitä että olisi mitenkään helppoa olla välittämättä painosta, sillä viimeksi eilen mietin sitä, että nyt on kyllä otettava jokin ryhtiliike! Sitten katselin vähän puolialastomana peiliin ja kuuntelin vähän miestäni (jolle olen aina se maailman kaunein nainen ikinä) ja mietin, että v*tut! Ei minun tarvitse tehdä minkäänlaista ryhtiliikettä tai laihdutuskuuria. Minä olen onnellinen juuri nyt ja aivan yhtä kaunis kuin silloin reilut 5kg laihempanakin.

E4B avasi minulle fyysisen laihtumisen sijasta jotain pysyvämpää. Olen "joutunut" käsittelemään perinpohjaisesti itseäni ja taipumuksiani. Ensin kohtasin syvän uupumuksen. Kaikki ne vuodet kun olen rääkännyt kehoani laihduttamalla, kaikki ne vuodet kun olen tehnyt vuorotöitä epäsäännöllisessä rytmissä ja pitänyt itseni liikkeessä keinotekoisesti kofeiinin voimin. Tutustuin sanaan elvyttäminen ja sitä olen nyt tehnyt. Elvyttänyt, elvyttänyt ja elvyttänyt.

Ja työstänyt myös niitä asioita mitkä siellä uupumuksen taustalla erityisesti ovat. Ylisuorittaminen, perfektionismi, hylkäämisen pelko, turvattomuus... ne ajavat toimimaan sellaisilla malleilla joissa oma hyvinvointi jää aina toiselle sijalle ja syntyy suorittamisen noidankehä. Päivä päivältä löydän uusia asioita, uusia näkökulmia, uusia tapoja parantua ja päivä päivältä sisäinen onnellisuus ja hyvinvointi ovat hieman vahvempia. Ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Mutta jos koskaan ikinä enää alan houria laihdutuskuureista, niin hei tule nykäisemään mua hihasta ja sanomaan, että hei, nyt oot menossa sivuraiteille. Jookos?!

Rakkaudella
iive

 

Joko on hirmuinen kesäkilot veks buumi käynnissä?

Täällä arki menee kyllä aikamoista vauhtia! Huh huh! Täytyy oikein tarkkana olla, että ei lähde yli ja silti kyllä meinaa vähän lähteä... vaikkakin on ollut aivan superhienoa kuinka energinen fiilis viime viikot on olleet.

Sokeri-stoppi vei tosin unet hetkeksi, ennen kuin tajusin, että hiilarien puutteestahan ne unet huononivat. Nyt olenkin pitkästä aikaa syönyt mm. riisiä ja riisinuudeleita mitkä ketolla jäivät pois ruokavaliosta. Ketolla uniongelmia minulla ei ollut, toisaalta en sitä täysin voi tietää, koska nukuin vuorotyön vuoksi silloin ihan miten sattuu. Päätavoitteeni kun kuitenkin on ehdottomasti hyvät unet, hyvä palautuminen ja peruskunnon roima kohottaminen, niin jos se hiilareita tarvitsee niin sitten niitä syödään.

Huomaan kuitenkin, että ajatus laihduttamisesta houkuttelee. Kesäkilot veks ja silleen... jos nyt kuitenkin? Tavoitteeni ei kuitenkaan ole laihduttaminen vaan voimakas ja jaksava keho (ja mieli), silti siellä joku sipisee, että jos vähän nyt tästä nipistäisit ja onkohan se nyt ollenkaan ok syödä riisiä? Voi luoja! On tämä elämä tämän syömishäiriömielen kanssa kyllä melkoista aina (välillä).

Oikeastaan ainoa syy miksi kokisin, että minun täytyy laihduttaa on muutamat himpun verran naftiksi käyneet vaatteet ja niinpä päätin, että ei hitto! Jos se on ainoa syy, niin ostan uudet! Aivan sama jos ne kirppikseltä löydetyt 5e ulkohousut ei nyt mahdu ihan mukavasti jalkaan. Ostin Intersportista uudet, vähän isommat ja aika paljon paremmat ulkohousut. Halvallakin sain! Ha! Homma siis ratkaistu ❤️

Oikeasti, ei se syömishäiriömieli tuohon ratkaisuun tyydy, mutta onpahan ainakin yksi urputettava juttu sille vähemmän.

Aamu-arkirutiinit on pyörineet yllättävän hyvin. Aamulenkki on tehty joka arki-aamu niin kuin on ollut tavoitteena, samoin valmennuksen hengitysharjoitukset. Rasvakahvi on juotu, samoin smoothiet. Työtkin on tehty työpöydän ääressä tai työpaikalla eikä sohvalla. Ainoa mihin en ole päässyt kiinni on aamu-meditaatio. Ehkäpä se on ollut vaan liikaa tässä muutosten rytäkässä?

Erityisen tyytyväinen hyvinvointiin olen ollut tuosta aamulenkki + hengitysharjoitus-combosta. Muutamana aamuna olen lisännyt hommaan myös lantionnostot lattialla maaten. Sauvakävely avaa ja aktivoi kätevästi koko kroppaa ja muut harjoitukset vielä tehostavat perään. Ja mikä mukavampaa kuin se, että jo heti aamusta älykello kilkattaa päivän treeni-ympyrän olevan täynnä. Kaikki muu sen jälkeen on mukavaa ekstraa ja on sitä ekstraa sitten ollut mukava tehdäkin. Viikot on olleet täynnä hyviä treenejä niin lenkkipolulla kuin uimahallissakin.

Erityisen ylpeä olen ollut siitä, että olen näitä rutiineja toteuttanut myös työreissulla ja sitä kautta huolehtinut omasta hyvinvoinnista myös muuallakin kuin kotona. Vaikkakin työreissuille-lähtöaamut tekee kyllä tiukkaa kun pitää herätä aiemmin ja lenkillekin täytyy siis suunnata aiemmin. Se on kieltämättä aika tuskaisaa, mutta toisaalta onpahan se reilun puolentoista tunnin ajo sujunut ihan eri tavalla energisesti kuin ennen. Olen yrittänyt pitää kiinni myös siitä, että muistan levätä työreissussa myös illalla, huolehtia itsestäni, sillä helposti reissussa hommat jäävät päälle ja sittenpä sitä tehdäänkin duunia ympäripyöreitä...

 

Viikonloppuna juhlittiin myös meidän 13 vuotis hääpäivää perinteisesti Tampereella. Hieman kyllä huvitti ajaa töistä perjantaina sieltä kotiin ja lauantaina miehen kanssa takaisin, mutta olihan se ihanaa olla pe-la yö ihan kotona ja sunnuntaina ajella (lue: mies ajoi ja minä sain relata vaan kyydissä...) yhdessä kotiin.

Ja vaikkakin oli aivan mielettömän ihana viikonloppu miehen kanssa kahdestaan, niin kotiin palatessa tuntui siltä, että just nyt ei jaksais mitään ja että olen aivan totaalisen poikki. Kolmena viikkona työreissussa ja kahtena viikonloppuna reissussa myös. Viikot täynnä hommia ja treeniä, joten tämä olotila on merkki mulle siitä, että nyt pitää relata ja vähentää vähän kaikesta. Innostus ja inspiraatio on tosi kiva juttu, mutta nyt ei anneta sen mennä överiksi.

Teinkin illalla kunnon kasvohoidon, laitoin öljynaamion hiuksiin yöksi, varasin tälle päivälle kampaajan ja nukuin pitkät yöunet! Siltikin kyllä aamulla olo oli aivan järkyttävän väsynyt, mutta suhteellisen rentoa linjaa olen osannut nyt tänään pitää. Huomenna täytyy extempore käydä pikana suhaamassa ja kuvaamassa Savossa, mutta sitten relaan vieläkin enemmän, että se into ja inspiraatio pysyykin elämässä eikä pala loppuun ❤️

Mites siellä? Onko laihdutus-buumi kesän rentoilujen jälkeen käynnissä?

Rakkaudella
iive

Harrastatko sinäkin "tappopyöräilyä"?

 Postasin IG:hen eilen fiiliksiä fillarilenkiltäni ja muutaman ajatuksen siitä, että opettelen pois "tappopyöräilystä". Sain monta viestiä siitä, että tämä onkin todella tuttu juttu monelle!

Kun minulle diagnosoitiin plantaarifaskiitti jalkaan, loppuivat juoksemiseni siihen. Ajattelin, että koska pidän spinning-tunneista niin paljon, niin alanpas pyöräillä juoksemisen sijaan! Lopputulos on ollut kuitenkin se, että pääasiallisesti olen fillaroinut töihin ja takaisin ja että fillarointi aiheuttaa lähinnä enemmänkin ahdistusta kuin iloa.

Meillä maasto on ylä ja alamäkeä lähes taukoamatta, sellaista mukavaa tasaista on aika vähän. Myöskin pyöräteitä pienellä paikkakunnalla on aika niukasti ja fillarointi pidemmälle tarkoittaa autotiellä ajamista mistä en pidä lainkaan. Jostain syystä myös sillä pyörällä on pakko ajaa niin, että tuntee kuolevansa koko ajan. Veri maistuu suussa, hiki valuu, hengitys vinkuu ja sykkeet paukkuu siellä maksimissa aivan koko ajan! Kunnon tappopyöräilyä siis! Maasto ei tietenkään auta asiassa kun ylämäessä olet aivan loppu ja alamäessäpä ei juuri tarvitse tehdä kuin lasketella ja sittenpä seuraakin jo seuraava ylämäki.

Oulussa on todella kiva fillaroida!

Kesällä lainasin useampaankin otteeseen hotellin Jopo-pyöriä ja ajelin pitkin poikin eri kaupungeissa, rentoa ja mukavaa ajanvietettä ja etenkin rentoa liikuntaa jota kaipaan elämääni! Miksi ihmeessä sillä maastopyörällä, joka lähinnä pölyttyy pyörävarastossa, ei voisi ajella yhtä mukavasti ja rennosti?

Otin haasteen vastaan ja kävinkin siis eilen pyöräilemässä. Löysin reitin, joka sisältää lähinnä vain pieniä ylämäkiä (ja vain yhden super-ison, jonka sitten talutin)  ja mahdollisimman paljon tasaista. Autotieosuus oli rauhallista pikkutietä, jossa ajetaan kaupunkinopeuksilla. Aivan täydellinen lenkki siis! Matkalla pysähdyin tauolle kauniiseen järvenrantaan ja muutenkin otin chillisti ja nautin pyöräilystä. Osasin asettaa päässäni jonkin suorittamisnappulan pois off-asentoon.

 

Tuo suorittamisnappula päässäni onkin se koko jutun oleellisin asia. Juttelin taannoin aika tärkeän keskustelun ystäväni kanssa siitä kuinka lähes jokaisessa asiassa minulla on tahtonut mennä niinsanotusti homma överiksi. Eli olen pahimman luokan suorittaja. Kaikki pitää tehdä täysillä tai ei ollenkaan! Kuntosalilla hommassa ei ollut mitään järkeä ja sairastuinkin vakavasti. Ryhmäliikuntatunnit olivat parhaimpia mitä enemmän siellä "hillui", mitä kipeämmäksi siellä tuli ja mitä enemmän kaloreita siellä kuluttikaan ja niin edelleen. Kaikki liikunta minkä oli tarkoitus olla minulle hyväksi olikin vain pelkkää suorittamista ja kehon rääkkäämistä. Eikä tämä liity pelkästään liikuntaan vain kaikkeen muuhunkin esimerkiksi siihen syömiseen.

Nyt olen opetellut vuosia liikkumaan hitaasti. Venyttelyä, kävelylenkkejä, uintia, joogaa... rennosti ja rauhallisesti. Liikun kyllä nykyään paljon, lähes joka päivä teen jotain, mutta yritän ottaa mahdollisimman rauhallisesti, suorittamatta. Tappopyöräilynkin aion selvittää ja jatkaa pyöräilyä yhtälailla rennosti ja rauhallisesti. Tuo löytämäni reilun 16km lenkki on siihen vallan sopiva, sen voi helposti pyöräillä töiden jälkeen ja pulahtaa lopuksi vielä järveen. Ja syyskuussa aion myös palata kuntosalille! Se hieman hirvittää, joten saa nykäistä hihasta jos meno alkaa näyttää rennon treenin sijasta suorittamiselta ❤️

Rakkaudella
iive

Syömishäiriömielen ajatuksia

Mun syömishäiriötaustan vuoksi ajatus terveellisestä ruokavaliosta on paljon muutakin kuin sitä mitä se ruoka konkreettisesti sisältää. Ruokaan liittyy paljon tunteita, totuttuja tapoja ja myös opittuja uskomuksia. En oikein edes usko, että on yhtä sellaista terveellistä ruokavaliota mikä sopisi kaikille koko ajan, vaan jokaisen omat kehon tarpeet määrittelevät paljon sitä mitä keho oikeasti pitää terveellisenä.

Etenkin näitä uskomuksia, tunteita ja tapoja on tullut mietittyä todella paljon viimeisen parin päivän aikana. Oli oikeastaan aika uskomatonta kuinka rennosti pystyin suhtautumaan ruokaan kesällä. Söin perushyvin ja herkuttelin tuntematta huonoa omaatuntoa mistään. Se oli aivan mielettömän upea saavutus, sillä aina ennen se herkuttelu on lähtenyt lapasesta ja sitä on tullut tehtyä kaksin käsin - ahmimishäiriötaustaa kun itselläni on. Siksi oikeastaan minulla on ollut aina kaksi moodia ahmimishäiriömoodi ja syön terveellisesti = ortoreksia moodi. Kumpikaan näistä moodeista ei ole hyväksi minulle eikä kenellekkään.

Tässä on gluteeniton pullavohveli. Täynnä hiilareita, sokeria, tärkkelyksiä. Hyvää muuten oli! Söin tämän Joensuussa 3.8.2020 hyvillä mielin. Syömishäiriömielen mielestä tämä oli jotain ihan järkyttävää!

 

Okei, eli kesällä onnistuin pitämään ahmimishäiriömoodin pois päältä ja myöskin nauttimaan herkkujen syömisestä aika vapautuneesti. Tästä annan itselleni täyden kympin, vaikka siitä fyysisiä seuraamuksia olikin, niin mun mielelle se oli todella vapauttavaa. Herkuttelu toki näkyy nyt etenkin keskivartalossa ja ihossa ja se ärsyttää. Huippua on se, että kasvojen (ja muutenkin) iho on reagoinut valtavan nopeasti ja parantunut ihan parissa päivässä. Keskivartalon handlaamiseen nyt meneekin sitten useampi tovi.

Nyt kun ortoreksia moodi on päällä, yrittää se muistella näitä herkkuhetkiä hieman erilaisella näkökannalla... se yrittää nimittäin syyllistää ja morkata - ihan vissiin vain huvikseen näin jälkikäteen. Kun mitäpä sitä tapahtuneelle enää voisi, mutta jos sillä nyt nykyhetkeä voisi hieman yrittää kurjallistaa / latistaa?

Eli mitä siis tapahtui kun päätin ottaa aikalisän sokerista?
No sehän oli kuin jotain katkaisinta olisi painettu mun päässä ja ortoreksia moodi asentui heti välittömästi päälle. Mun syömishäiriömieli alkoi puhumaan mun päässä kaikenlaista! Olen tehnyt siis yhden ainoan päätöksen ja se on, etten syö nyt hetkeen sokerisia herkkuja eli ei kakkuja, jäätelöä, karkkia ja alkoholia enkä myöskään sipsejä tms. Päätökseni rajoitus koskee ainoastaan vain näitä tuotteita eikä mitään muuta. Eikä tämän "rajoituksen" kanssa ole mitään ongelmaa. Kun päätän etten syö noita, niin eipä niitä edes tee mielikään.

Mutta mun syömishäiriömieli alkoi välittömästi piinaamaan mua kaikenlaisesta muusta. Jostain syystä, sen mielestä mun pitäisi samantien painua ketoosiin, lakata syömästä mm. marjoja tai hedelmiä. Joku maissikakku nyt on syömishäiriömielen mielestä jo ihan saatanasta. Iltapalankin tarpeellisuudesta ollaan syömishäiriömielen kanssa keskusteltu ja väännetty, koska pätkäpaasto. Syömishäiriömieli alkoi luetella myös maitotuotteiden osuudesta ruokavaliossa ja niin monesta muustakin asiasta. Ainoa vaan, että en enää koskaan halua syödä niin rajoittuneesti kuin mitä joskus on ollut pakko saadakseni sen jäätävän tulehduskierteen mun kehosta pois.

Voiko vihermehuun laittaa omenaa tai appelsiinia? No totta hemmetissä voi! Kannattaa laittaa muuten minttua ja kaikkee ihanaa myös. Tähän mehuun ei ollut laittaa hedelmiä, mutta tänään käyn niitä ostamassa.

 

Nyt me sitten täällä keskustellaan syömishäiriömieli ja minä. Voinko syödä marjoja? - Voin. Voinko syödä iltapalaa (etenkin kun olen liikkunut koko päivän)? - Voin. Voinko syödä maissikakun jos tekee mieli? - Voin. Onko pakko joka päivä saada aktiivisuusrannekkeen pylpyrät täyteen (etenkin kun palautumisen osio näyttää huonolta)? - Ei ole!

Voinko laittaa smoothieeni hedelmiä ja marjoja ja tehdä siitä herkullista niin kuin Jungle Juice Barissa? - Todellakin VOIN! Ihan sama vaikka se ei olekaan 100% optimaalista ja en saa silloin siihen tungettua kaikenmaailman vihermössöjäni ja superfoodejani - aina ei ole pakko olla 100% optimaalinen!

Tämän syömishäiriömielen hiljentäminen tulee olemaan iso juttu minulle. Sen puheet liittyvät vahvasti kontrolliin, suorittamiseen ja rajoittamiseen. Kaikki ne ovat asioita joita en enää elämääni halua.

Onko tuttuja puheita?

Rakkaudella
iive

Hyvinvoinnin Heinäkuu - kuinka toipua uupumisesta?

Kesätournee Suomessa on nyt ohitse ja nyt alkaa kotikesä ❤️ Reissaaminen on mukavaa, mutta välillä aika stressaavaakin toisaalta. Myös oma ruokavalio tuottaa aina haasteita vaikka siihen toki on tottunut jo vuosien aikana ja on oppinut löytämään ne omat täsmävinkit ja systeemit. Siltikin omaa keittiötä on jo ikävä!

Reissussa helposti myös antautuu sille muutamalle viinilasilliselle tai drinkille, niin tai jäätelölle, etenkin nyt kun oli näin hyvät säät. Toisaalta näin pitääkin olla, elämästä pitää nauttia myös näin, muttei joka päivä tai ainakaan mun hyvinvointi ei sitä kestä.

Toinen juttu oli myös kahvi. Kotonahan olen alkukevään myötä ollut täysin ilman kahvia ja kofeiinituotteita. Myöhemmin keväällä siirryin kofeiinittomaan kahviin, koska kaipasin kahvin makua. Olen huomannut kuinka suuren muutoksen se on saanut minussa aikaan! Aiemmin ajattelin ettei kahvi minuun vaikuta mitenkään, mutta nyt ilman kahvia olen vasta onnistunut tunnistamaan sen oman vireystilani, sen minun itseni. Se hyperaktiivinen menijä en ole minä.

Nyt reissussa ei huoltoasemilta tai hotellin aamupalalta ole saanut tietenkään kuin tavallista kahvia ja sitä olen muutaman kupin juonut sitten päivän aikana ja huh huh! Unisovellus näytti huonoa ja täytyy sanoa, että loppujen lopuksi tuntui olokin huonolta. Ensin ajattelin, että eihän tässä mitään! Kyllähän mä tän pari kuppia handlaan. Viime viikolla pidemmästä reissusta kotiutuneena kuitenkin totesin, että juu ei. Kun kotona en juonutkaan enää kofeiinia, niin se iski kuin leka. Olin niiiiiiiin väsynyt taas ja tunsin kuinka viikon rasitukset iskivät päälle kerta rysäyksellä. Ne iskivät, koska en ollut pystynyt kofeiinin takia lepäämään niitä rasituksia pois niin kuin normaalisti kuuluisi.

Kahvi se vaan tuntuu virittävän minut sen ihan pikkiriikkisen liian virkeäksi ja meneväksi. Kun reissussa autossa istuminen rasittaa jo itsessään ja paikan päällä haluaa tietenkin kokea ja nähdä KAIKEN, niin näiden rasitusten hoitamiseen ei vain yksinkertaisesti yhdet yöunet riitä. Ei vaikka kuinka olisi illalla kaikenmaailman tasoittavat yritit, melatoniinit ja univalmisteet käytössä. Tähän soppaan kun yhdistetään vielä ne pari kuohuviinilasillista tai drinkki, niin se oli siinä.

Vaikkakin unisovellukset antavat vain osviittaa siitä kuinka todellisuudessa nukut, niin ainakin Apple Watchiin saatava sovellus korreloi aikalailla yksiin omien fiilisten kanssa. Kahvin ja viinin näkee käyristä ja syvän unen määrästä aivan välittömästi.

Tälle viimeiselle reissulle otinkin nyt sitten oman kofeiinittoman pikakahvin mukaan. Myös Espresso House yllätti iloisesti, sillä kaikki espressopohjaiset kahvituotteet heiltä saa myös kofeiinittomaan kahviin eikä maksanut yhtään ekstraa. Suodatinkahvia ei saa, mutta sitäpä en olisi kaivannutkaan. Nyt tietää mihin suunnata kahvittelemaan kaupungilla jos sellainen tarve tulee ❤️

Tämän heinäkuun aionkin "pyhittää" hyvinvoinnille. Yritän löytää sellaista hyvää rauhallista oloa, niin että jaksan olla aktiivinen, liikkua ja kehittää kuntoa, mutta erityisesti palautua. Sen muutaman kilon kohonnut paino ahdistaa tietyllä tapaa edelleen, mutta laihduttaa en nyt yritä vaan panostan ennen kaikkea palautumiseen ja uupumisesta toipumiseen. Sillä lähes 14 vuoden vuorotyön, aivolisäkekasvainhommelin ja äitiyden jäljiltä voin sanoa, että niistä on toivuttavaa. Nyt vuosi vuorotyön loppumisen jälkeen voin jo hieman kokea todellista itseäni. Miltä elämä tuntuu kun rytmi ei pyöri jatkuvalla soitolla miten sattuu. Se on asia jota arvostan tässä elämässäni nyt ihan kaikista eniten. Kuinka erilaiselta aivan kaikki tuntuu kun ei ole sitä iltavuorosta aamuvuoroon ja sitten yövuoroon rumbaa koko ajan pyöritettävänä.

Olen kuunnellut viime päivinä äänikirjaa UUVUKSISSA - Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin. (Nyt sain tämän myös kirjastosta! Tällaiset tietotekstit kun tykkään enemmän lukea kuin kuunnella.) Toisaalta tuota, etenkin alkua on aivan mielettömän raskasta kuunnella, sillä niin lähellä on kuitenkin ne hetket kun olin aivan totaalisen uuvuksissa ja burn out. Vaikka silloin olin aika pitkään sairaslomalla, niin ei yli vuosikymmenen uupumista vaan kertakaikkiaan hoideta yhdellä sairaslomalla. Oikeastaan siitä hetkestä olen toipunut koko ajan. Välillä ottanut tietenkin myös takapakkia.

Muistan kuitenkin siis edelleen sen, miltä tuntuu kun uupuminen syö muistin, pelkäät tekeväsi kohtalokkaita virheitä (esim. lääkkeen annostelussa) tai unohtavasi jotain todella tärkeää. Muistan kuinka tuo pelko söi sisältä aivan mielettömästi, kuristi kurkkua ja rintaa, jyskytti takaraivossa. Toisaalla kyynisyys, joka on muuten aivan mielettömän ahdistava olotila, söi ilon ja toivon kaikesta. Kaikki näytti aivan toivottomalta ja paskalta, jopa oma itse. Oikeastaan nuo olivat jopa kamalampaa kuin se väsymys. Kuinka monia aamuja nukuinkaan siihen asti kun piti lähteä iltavuoroon ja kun palasin kotiin menin nukkumaan. Lähinnä siis kävin töissä ja nukuin tai torkuin tai vaan olin, koska mitään muuta ei jaksanut tehdä.

Heräsin uupumuksen läsnäoloon elämässäni oikeastaan Eating for beaty-valmennuksen myötä. Itseasiassa tähän heräsi aika moni valmennuksessa ollut. Meitä oli tietty ryhmä naisia joiden ongelma ei itseasiassa ollutkaan ylipaino tai huono syöminen vaan uupuminen. Tästä syntyi Uupuneen elvytys-paketti (ilmainen) mikä on aivan mielettömän hieno juttu! Meille uupuneille on myös oma Uupuneen elvytys Facebook-ryhmä missä asiaa käsitellä. Tosin täytyy sanoa, että olen ollut sittenkin kuitenkin niin uupunut, että olen itse vasta silmäillyt materiaalit läpi ja pystynyt tekemään pieniä korjauksia. Tämän heinäkuun aionkin pyhittää tämän asian käsittelylle yhdessä kehonkuvan käsittelyn kanssa ❤️

Niin kauan meille annetaan asioita käsiteltäväksi kunnes me ne opimme, näköjään tämä kehonkuvajuttu on uupumisen ja ylisuorittamisen lisäksi minulle se yksi opeteltava asia joka toistuu ja toistuu. Kehonkuvan käsittely on kuitenkin itselläni niin vääristynyttä, että siitä minulla ei oikein ole mitään sanottavaa vielä. Ei muuta kuin, että päänsisäisine ylimääräisine kiloineni kuljen edelleen shortseissa ja bikineissä ja vähät välitän miltä se näyttää kenenkään muun silmissä.

Tähän aiheeseen olen muuten bongannut parikin aivan loistavaa instagram-tiliä! Toinen näistä on itseasiassa suomalaisen Sami-Petterin tili @iamsamipetteri ja toinen @danaemercer.

Sami-Petteriä olen kyllä päätynyt seuraamaan ihan muusta syistä, mutta aika hieno aspekti tämä kehoasiakin on. En oikein osaa käyttää sanaa kehopositiivisuus, jotenkin sen ympärillä tapahtuva keskustelu on vaan mulle liikaa tai en osaa suhtautua siihen tai itseasiassa koen, että minulla ei ole oikeutta puhua kehopositiivisuudesta koska haluan laihtua. Hullua sinänsä koska en kuitenkaan välitä muiden kehoista sillä tavalla. Minulle on aivan sama miltä muut näyttävät tai mitä painavat. Minulle ihmiset ovat aina ihmisiä, omia persooniaan. Mutta Sami-Petteristä on siis juuri Ylellä kirjoitettu hyvä juttu otsikolla: Sami-Petteri Asikainen pilailee julkkisnaisten selfieillä, koska kaipaa puhetta myös mieskehoista – näin voit purkaa somen ulkonäköpaineita.

En ole itse edes ajatellut kuinka suppea somen mieskuva onkaan! Tosin enpä juuri seuraa somessa kovinkaan montaa miestä, muutamaa lähinnä heidän tekemänsä työn takia, mutta yksityishenkilöitä en juuri montaa ja vaikka Sami-Petteri on osittain työnsä takia somessa, koen vahvasti että hän on siellä aitona ihmisenä eikä vain julkisuuskuvana, siitä isot plussat!

Danae Mercerin tili taasen on huikea, jotenkin pysäyttävä, sillä jotenkin olen kuitenkin ajatellut, että sitten kun olen tietyn painoinen, niin tietyt asiat häviävät, että niitä ei enää kehossani enää ole - niiiin väärin. Olen saanut huomata, että ihan samalla lailla ne samat jutut tulevat hoikemmallakin, mutta kun niitähän ei somekuvissa yleensä näytetä. Näin ollen muuten varmaankin "muutamat" miehet myös kuvittelevat ettei niillä "täydellisillä" naisilla näitä juttuja myöskään ole. Ainakin näin voisi päätellä muutamista somekommenteista mitä olen päätynyt lukemaan erinäisistä paikoista, voi jessus mitä tekstiä naisten ulkonäöstä! Mutta eipä siitä sen enempää, parempi keskittyä ihan vaan siihen omaan tekemiseen ja oman pään sisäiseen juttuun ja hyvinvointiin, sillä niitä asioita saa muutettua omassa elämässä ❤️

Toivottavasti olet saanut nauttia kesästä!

Rakkaudella

iive

Mitä luot omaan todellisuuteesi?

Kuinka voit?

Oletko voinut elää rauhassa ja vapaudessa?

Tämä aika haastaa meitä kyllä pysymään siellä meidän omassa rauhan tilassa, sillä joka puolelta tulee nyt pelkoon haastavaa informaatiota. Olen työskennellytkin tietoisesti sen suhteen, että en putoaisi pelkoon tai ahdistukseen. Ilahduttavaa on ollut huomata se, kuinka hyvin olen tässä onnistunut. Toivottavasti sinäkin olet löytänyt keinosi.

Meillä on ollut ehkäpä hieman helpompi viikko, sillä nykyiseen olotilaan etäopiskeluihin ja kotikouluun aletaan jo tottua. Olen jopa ylpeä siitä kuinka hyvin meillä onkaan kymppiveen kanssa mennyt. Välillä kumpikin kyllä kilahtaa, ei siinä, mutta noin niin kuin pääsääntöisesti ollaan voitu työskennellä rauhassa.

Kaiken etäkoulukoneilun vastapainoksi ollaan yritetty olla paljon ulkona. Siitä on ollut paljon apua. Kouluaamutkin ollaan aloitettu "koulumatkalla" vaikka oikeasti ei tietenkään tarvitsisi lähteä mihinkään.

Viikonloppu on sujunut hieman erilaisissa merkeissä kuin piti, sillä tänä viikonloppuna olisi ollut Käsityömessut Jyväskylässä, missä mun piti olla työharjoittelussa. No kaikki perinteiset messuthan on nyt tietysti peruttu tai siirretty (mutta saa nähdä messuillaanko kesälläkään...), mutta työt siirtyivätkin virtuaalisiksi!

On ollut mielenkiintoista ja opettavaista kuinka työskennellään Virtuaalisilla Kässämessuilla. Itselle konsepti oli onneksi menneisyyden ompeluajoilta tuttu mm. Kankaiden Yö-tapahtumasta, hommahan siis tapahtuu Facebook-ryhmässä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut asiakas vaan näytteilleasettajan oikea käsi. Tämän tiimoilta on viikkojen aikana kuvattu ja koostettu mainosmateriaalia aivan jäätävä määrä ja vielä eri kanaviin. Yksi postaus kun täytyy muuntaa neljään(!) eri muotoon, että se toimisi kaikilla sosiaalisen median kanavilla ja jotta näkyvyyttä saisi, on niitä postauksiakin ollut aikamoinen määrä. Noin karkeasti laskettuna, olen tehnyt valmisteluviikkojen aikana yli 100 eri somepostausta! Huh huh! Mutta onpa ainakin somehommat olleet keskittyneet näihin lankahommiin ❤️ ja sellaista todellisuutta haluan itseni ympärille lisätä. Hyviä asioita.

Omassa somessa olen pyrkinyt keskittymään, jakamaan ja seuraamaan mm. valokuvahaasteita ja kaikenmaailman muita juttuja. Nuoruuskuvahaaste oli ainakin ihana! Oli kiva katsoa ihmisten vanhoja kuvia ja viettää tovi kaivellen myös niitä omia. Oli itsellekin aika hyvä muistutus siitä, että se mun lihavan-identiteetti on kyllä ollut niin mun päässä eikä mun kehossa.

Eating 4 beauty-valmennuksessa meillä on ollut onneksi ns. "vapaa-viikko". Eli on testailtu mitä sinne ruokavalioon nyt jatkossa ottaisi takaisin? Onneksi siis siksi, että alkuviikosta kärsin vielä nielutulehduksesta ja loppuviikko on ollut todella hektistä. On tullut siis testailtua mm. miltä maistuu raakasuklaa - ja hyvältähän se maistuu...

Todellisuus on kuitenkin se, että jos nämä ylimääräiset lölleröt tuolta vyötäröstä ja reisistä haluaisi pois, niin täytyisi elellä pitkäjänteisesti terveellisesti. Itselleni nämä viikot E4Btä eivät ole vaikuttaneet vielä painoon, sillä kaikki on mennyt kehon eheytymiseen. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että tälle painollekin voisi tapahtua jotain... joten mielenkiinnolla odotan viimeisten viikkojen ohjeita ja sen jälkeen on jatkettava elämäntapana tätä juttua. Sinänsä vähän harmittaa, että mitään ei vieläkään tapahtunut, koska ajattelin, että nyt olisi voinut olla se hetki. Nyt ei vaan ollut. Tokikin asiaan vaikuttaa se, että esim. BMIn mukaan olen aivan normaalipainoinen, silti haluaisin saada kiinteytettyä pois ne ylimääräiset löllyrät. Ehdottomasti plussaa on ollut se, että olen saanut kuitenkin liikkumisesta kiinni tosi hyvin.

Tänään "vapaa-viikon" teemaisesti sitten testailin vielä kahvia mitä ei ole kyllä tullut juotua siis moneen viikkoon, jopa yli kuukauteen? Joka tapauksessa aikaa oli mennyt jo niin paljon, että olin kyllä kerennyt unohtaa kuinka sitä keitetään!!! Oli aika mielenkiintoista fiilistellä miten se kahvi itseen sitten vaikuttikaan!

Tänään päätin siis juoda sen mun vanhan (jätti)aamukupilliseni kahvia ja maistui kyllä ihanalta, oikeastaan aika taivaallisen täydelliseltä (olisi ollut kyllä helpompi jos olis maistunut pahalta...koska aion luopua kahvista kokonaan).

Tapahtui myös vähän ei-niin-kivoja juttuja kahvin juomisen jälkimainingeissa, sillä menin sellaisille kierroksille, että energiaa on ollut tänään kuin pienessä kylässä ja oon tehnyt vaikka mitä eli huomenna oon sit varmaan ihan sippi? Olo on ollut kyllä kiehtovan energinen, mutta ylisuorittaja perfektionistille tällainen olotila on aivan petollisen vaarallinen!!!

Myös nälän tunne katosi täysin! Söin yhden ketoleivän aamulla kahvin kanssa eikä klo 16:30 ollut vieläkään nälkä. En siis syönyt mitään tuossa välissä. Söin sitten vasta päivällistä kun piti perheelle tehdä ruokaa, mut nouppikset (eli smoothiet ja kaikki hyvä ja terveellinen) sit jäi kyllä tältä päivää...

Pidän kahvin mausta ja ei teestä (juon siis sellaisia yrttihaudukkeita kuten Yogi Tea) sille oikein korvaajaksi ole ollut aamuhetkiä kruunaamaan. Mutta selkeästi kahvittomuus on ollut mulle hyväksi. Unet on parantuneet dramaattisen paljon ja en ole yhtä ylisuorittaja kuin ennen, mikä on mulle todella hyvä juttu sillä oon vetänyt itseni burn outiin monta kertaa.

Tuntuu kuitenkin aika ahdistavaltakin ajatus etten enää aamukahveja kuitenkaan joisi... koska se vaan jotenkin ”kuuluu” aamuun! Vaikka hyvinhän tässä on selvitty, ei siinä... silti ahdistaa... joten taidan lakata vain ajattelemasta ja elää päivän kerrallaan... niin sitä on tähänkin asti selvitty ihan ongelmitta. Eli taas ollaan postauksen otsikon ytimessä!

Kaikkea hyvää teille ensi viikkoon ❤️

Luokaa todellisuuteenne jotain hyvää ❤️

Rakkaudella

iive

Eating For Beauty - Se paras elämänmuutosvalmennus

Aivan paras valmennus ❤️ Kerrankin sellainen missä edetään sellaisella tahdilla, että sen elämänmuutoksen pystyy oikeasti tekemään ❤️ Sopii erinomaisesti myös kehon energia- ja ravinnetasojen parantamiseen vaikka ei olisi painonpudotustarvetta ❤️ Ihana itsensä rakastamisen elämänmuutos ❤️ jossa annetaan keholle hyvää - ei vain rajoiteta ❤️

 Eating For Beauty valmennus - seuraava startti 23.3.2020!

 Teen työharjoittelua valmennusta järjestävälle yritykselle, mutta en saa valmennuksesta kertomisesta taloudellista hyötyä. Nämä ovat täysin omia kokemuksiani valmennuksesta, johon osallistun täysin samalla tavalla kuin muut osallistujat.

Valmennus ja työharjoittelu on vienyt mut lähes täydelliseen somehiljaisuuteen. Tuli suoritettua tässä nimittäin myös ammattitutkinnosta tuollainen 90 opintopisteen harjoittelukokonaisuus tässä muutaman kuukauden aikana, joten intentio on ollut pitkälti näissä kahdessa asiassa. Onnea oli se, että en edes jotenkin tajunnut kuinka isosta opintokokonaisuudesta on kyse! Olisin stressannut ainakin sata tai tuhatkertaisesti... ja lisäksi kun hoidat työharjoittelussa jatkuvasti somea, uutiskirjeitä, valokuvaat ym. ym. niin mitä tapahtuu omille somepäivityksille? Niitä ei enää jaksa tehdä!

Lähdin Eating For Beautyyn eli E4Bhen aika takki auki, ilman sen kummoisempia tavoitteita. Olisi voinut ajatella, että tämän vuoksi motivaationi osallistua, olisi ollut huono, mutta oikeastaan se on ollut päin vastoin! Asiat ovat menneet oikeasti tosi syvälle! Ja mistä sen huomaa? VASTUSTUKSESTA. Mä olen ensin sisäisesti vastustanut lähes kaikkea valmennuksessa ja sehän todellakin kertoo sitä, että aiheesta on jotain kaiveltavaa ja niin on ollutkin.

Koska E4B on prosessi, en halua juurikaan avata sitä mitä valmennus pitää sisällään, sillä se saattaisi herättää vääränlaisia mielikuvia ja turhaa vastustusta, sillä kun niitä valmennuksen perusteluja ei ole kuullut, on vaikeaa ymmärtää miksi jotain tehdään. Se on ollut aivan huikeaa, että valmennuksessa edetään rauhallisesti. Käsitellään yksi asia kerrallaan niin ruokavaliossa kuin siellä henkisellä puolella. Sillä me naiset tuppaamme aina syömään myös henkiselle puolelle. On aikaa ja tukea tehdä tuo yksi muutos kerrallan ja sitten siirtyä seuraavaan. Juuri tämän vuoksi valmennuksesta ei juuri kannata tietää mitään eteenpäin, jotta pystyy keskittymään juuri siihen hetkeen ja senhetkiseen aiheeseen.

Osa naisista on laihtunut aika paljon, itse en vielä juurikaan, sillä olenhan jo normaalipainoinen. Uskon, että teen tässä vieläkin hitaampaa muutosta ja oma E4Bni ei tule loppumaan valmennuksen päätyttyä (toki siitä huolehtii myös jatkoryhmä ❤️) Omat fyysiset muutokseni tarvitsevat runsaasti aikaa ja pitkäjänteistä työtä. Tiedättehän ne viimeiset löllöt joita olen kantanut kehossani mukana vuosikymmeniä. Ei ne hetkessä lähde ja tällä kertaa todellakin haluan niiden lähtevän lopullisesti!

Yhden fyysisen muutoksen huomaa jo nyt ja se on unen laadun huikea paraneminen! Seuraan unenlaatuani älykellon ja sovelluksen avulla ja valmennuksen aikana unen laadun käyrä on ollut suoranaisesti räjähtävän nousujohteinen. Syvän unen määrä on lisääntynyt, yöllinen korkea leposyke on mataloitunut ja tasoittunut, nukun rauhallisemmin ja herään aamulla pirteämpänä. Se on ollut aivan mielettömän upeaa!

Suurin muutos unessa, suorastaan massiivinen muutos, on tapahtunut sen jälkeen kun jätin KAIKKI kofeiinia sisältävät tuotteet pois. Eli Good Bye aamukahvi! En olisi voinut ikinä uskoakaan, että niillä mun todella pienillä kahvimäärillä olisi voinut olla näin iso vaikutus! Ensimmäiset kaksi viikkoa olin aivan jäätävän väsynyt kun kehon oma vireystila paljastui kofeiinin alta. Mielenkiintoista on ollut se, että join kahvia mielestäni makuun, siis siksi että kahvi on hyvää. Mutta eipä ole ollut kertaakaan ikävä kahvin makua, eikä miehen kahvinkeittohetket hetkauta mielitekoa päälle millään tavalla. Ihan niin kuin en olisi kahvista koskaan pitänytkään! Todella outoa!

Toinen fyysinen muutos on tapahtunut ihossa. Ketoillessa ihon kunto parani aivan mielettömästi ja sain sanoa hyvästit Atooppiselle ihottumalleni. E4Bn vaikutukset huomaan parhaiten kasvoissa, sillä ne on alkaneet puhdistua aivan mielettömän hyvin! On ihan hullun ihanaa, että akne on rauhoittunut todella paljon ja nyt on ollut jopa useita päiviä ja jopa viikko ettei yhtään tulehtunutta ihohuokosta eli finniä ole ollut! Se on minulle aivan mielettömän upea juttu ja toivon hartaasti, että tämä aknen paraneminen vaan jatkuu ja jatkuu ❤️ Ai että kun olisikin kaunis, puhdas iho ❤️

Tällä hetkellä meillä on menossa "Rasvanpolttoviikot" ja nyt itselläkin alkaa totisesti tuntua, että kehossa tapahtuu myös sillä tasolla jotain. Oma tavoite on kyllä selkeä ei enää painon nousuja ja jojoiluja. Ketoilulla saavutettu paino pysyikin hienosti kondiksessa ilman suurempia jojoiluja vaikka poistuin ketoosista ja palasin hieman hiilaripitoisempaan ruokavalioon, joten siitä oli tosi helppo lähteä tähän E4B prosessiin. Nyt tavoitteena on todellakin se "ei enää koskaan laihdutusta". Nyt mennään täysillä kohti tavoitetta ja jatketaan tällä elämäntavalla. Siitä uskon syntyvän lopullisen tuloksen - Kehoni on hyvinvoiva, terve ja elinvoimainen ❤️

Suosittelen testaamaan jos sulla on yhtään ongelmia tunnesyömisen, painon tai sokeririippuvuuden kanssa ❤️

Rakkaudella

iive

Sisäinen paha olo ei lähde syömällä

Otsikon lause on aika pysäyttävä. Tuon lauseen ilmoille lausui Tomi Kokko Terveyssummitissa, jonka puheenvuoro oli pitkästä aikaa pysäyttävin "terveys-skenessä".

Lähes koko ikäni olen pyrkinyt kontrolloimaan sisäistä pahaa oloani syömällä. Ennen käsittelin sitä syömällä sokeria ja herkkuja, yhdessä vaiheessa kontrolloin sitä syömällä mahdollisimman terveellisesti. Kun sairastuin fibroon, lakkasin syömästä lähes kokonaan. Se oli outoa jos mikä.

Sisäinen rakkaudettomuuden tunteeni, pelot, ahdistus, ihmissuhdeongelmat, elintapaongelmat... mikään näistä ei ratkennut syömällä yhtään minkään ruokavalion mukaan.

Sisäinen paha olo korjaantui kohtaamalla se olo, käsittelemällä sitä ja lopulta päästämällä irti. Vuosikausia pelkäsin sitä, väistin sitä, turrutin sen. Tein ihan mitä tahansa muuta ettei sitä olisi tarvinnut kohdata. Valvoin niin pitkään kunnes sammuin, koska en kyennyt kokemaan niitä tunteita itsessäni mitä yön pimeys ja hiljaisuus esille päästivät. Liian kamalia asioita.

Mukamas.

Se hetki kun aloin kohtaamaan tuon hetken. Sieluni äänen, pelot, möröt, ne kaikki ahdistuksen tunteet... eikä sitten tapahtunutkaan oikeastaan mitään.

Kyllä minä välillä itkin, välillä olin aivan täynnä sitä tuskaa, surua tai melankoliaa. Mutta se kesti aikansa ja loppui. Eikä tapahtunut loppujen lopuksi mitään. Se oli vain tunne, minkä koin ja päästin siitä irti.

Voisin kirjoittaa tähän kaiken sen paskan mitä olen elämässäni kokenut. En enää vain koe sille tarvetta. Olen käynyt ne läpi, ne eivät ole enää minua vaikka muiden tarinoita lukiessani tunnen hetken sen oman menneisyyteni itsessäni. Tänään kuuntelin Hanna Huttusen Terveyssummit-videota ulkona kävellessäni. Mietin Fibromyalgiaa ja kaikkea mitä koin sen kanssa. 2 vuotta ilman. 2 vuotta terveenä ilman kipua. Voi luoja että olen onnekas! Vai olenko? Vai oliko se onnekkuutta vai jotain muuta?

Fibroon palaan vieläkin toisinaan. Se on niin selkeä osoitus minulle siitä, miten itse voi vaikuttaa elämäänsä. Se on hyvä muistutus, jota muistellessani olen lähes tuskaisan kiitollinen.

Olen kirjaimellisesti aloittanut uuden elämän uutena ihmisenä. Elän sitä joka päivä. Uudessa elämässä olen kaunis, normaalipainoinen, terve ja rakastan itseäni. Minulla on ihana perhe, rakastava kumppani ja ystäviä. Päivät täyttyvät elämällä ja työllä joissa saan kokea elämäni merkitykselliseksi ja luovaksi.

En ole missi tai bikinimalli, reisissä on selluliittia koska olen unohtanut käyttää liukukuppejani, alavatsassa pömpöttää edelleen se sama löllö. Silti kun katson itseäni, olen kaunis. Olen kaunis koska olen minä. Koska jokainen meistä on kaunis. Minulla on itsessäni hyvä olla.

Viime viikolla olen testannut kaikenlaista. Miltä tuntuu syödä kakkua? Entäs banaani? Mistä ruuasta tulee hyvä olo ja mistä paha olo. Olen tehnyt tätä oikeastaan koko syksyn, ensin vähän varovaisesti keton jälkeen, nyt valmennuksen myötä hieman vain tietoisemmin. Kun ennen ajattelin olevani se tyyppi joka lihoo kilon vain katsomallakin suklaapatukkaa, niin nyt ei tapahdu mitään. Olen syönyt koko syksyn just niin kuin huvittaa ja painolle ei ole tapahtunut yhtään mitään.

Liika imellys maistuu suussa pahalle. Kuvan kakkupalan parasta antia olivat puolukat. Tätäkö tämä nyt oikeasti on? Toisaalta hieman hassukin tunne kun ne herkut mitkä ennen tyydyttivät sinut hurmioon... eivät nyt tunnu miltään. Eivät ne tunnu, koska sitä sisäistä hyvää oloa ne eivät oikeasti koskaan pysty ylittämään.

En ole ikinä kyennyt suhtautumaan herkkuihin välinpitämättömästi. On todella outoa tuumata, että ne eivät triggeröi minua enää. Ei ole herkkua, joka voittaisi sen tunnekokemuksen minkä olen itse itsessäni kyennyt saamaan.

Kahvi on oikeastaan tällä hetkellä ainoa herkkuni. Tovi sitten listaan kuului myös viini, mutta sain päin pläsiä ulkopuolelta sellaisen alkoholikokemuksen, että päätin senkin jutun olleen siinä. Ainakin isommissa määrin. Eilen Susanna pyysi valmennuksessa miettimään mistä meidän olisi vaikea luopua. Minulle se olisi ehdottomasti kahvi vaikka useita "kahvivalkaisuja" tehneenä tiedän pystyväni elämään ilman kahvia aivan mainiosti. Kysymys kuuluu haluanko minä? Vai haluanko pitää päivittäisessä elämässäni edes sen yhden ainoan ruokatriggerin, joka nostattaa minussa edes jonkinlaisia kiksejä? Vai pitäisikö meidän oikeasti pyrkiä neutraliuuteen tämänkin suhteen?

Syvä totuus asiassahan on se, että eihän se itse kahvi minussa mitään kiksejä edes herätä. Kahvin juominen on tapa, johon olen yhdistänyt itseäni hellivää toimintaa. Kahvikupin kanssa istahdetaan alas ja nautiskellaan olosta ja kiireettömyydestä. Kahvin kanssa ollaan läsnä, pysähdytään.

Tänään istuin alas ja pysähdyin vihermehun kanssa. En edes muista milloin olen mehustanut viimeksi? Ketolla kun mehujen puristelu oikeastaan jäi olemattomiin. Kun maistoin eilen tytön omenamehua ja se irvistytti makeudellaan, tuumasin, että ehkäpä voisin tosiaan taas mehustaa. Ei sinne mehuun ole pakko laittaa mitään hedelmiä jos ei tahdo, varsinkin kun makukokemus ei enää sitä vaadi. Muutaman siivu greippiä mehuun kyllä meni. Kovin makeaksi tuota greippiä kun ei voi sanoa. Muutoin pelkkää vihreää ja niin hyvää oli! Yes!

On tää elämä aikamoista. Hassua ja ihanaa. Ei tartte olla mitään muuta kuin on ja luoda elämästä just sellaista kun tahtoo sen olevan.

iive

Uskotko muutokseen?

Olen työstänyt aivan todella paljon ajatusta siitä kuinka paljon me voidaan oikeasti muuttaa meidän elämässä kaikenlaista.

Minun maailmankuvani tai mikä lie se nyt onkaan perustuu pitkälti siihen, että henkisellä työskentelyllä voidaan vaikuttaa todella pitkälti siihen mitä meissä ja meidän ympärillämme tapahtuu. Joku nimittää sitä vetovoiman laiksi ehkäpä? Minä nimitän sitä luomiseksi. Lisäksi uskon, että on olemassa tietty kohtalo tai elämänpolku mitä me täällä kuljemme, että tietyt asiat tapahtuvat meille koska niiden kuuluu tapahtua. Sinänsä ristiriitaista, että uskon meidän pystyvän luomaan elämäämme mitä tahansa ja toisaalta en - koska elämänpolku.

Olen aivan super-super onnellinen ja kiitollinen siitä, että kun sairastuin, niin sain herätyksen henkiseen työskentelyyn, sekä motivaation tutkia myös toisenlaista elämäntapaa. Tätä nimitän elämänpolun tapahtumaksi. Minun piti saada sairastumisen kokemus, jotta voisin parantua. Olisin voinut saada myös sairastumisen kokemuksen ja elää sen kanssa koko elämän parantumatta.

Tuleva Eating for Beauty valmennus (sain kuulkaa linkin valmennusalustalle juuri - hui kuinka jännää!) on saanut minua pohtimaan myös sitä kuinka tätä luomista voisi käyttää myös tällaisessa asiassa. En tiedä kuuluuko elämänpolkuuni unelmavartalon saavuttamisen kokemus, mutta ajattelinpa kokeilla!

Aloin siis pohtia sitä, että olenko aivan oikeasti koskaan uskonut täydellisesti saavuttavani unelmavartaloa? Olen toki sitä tavoitellut ja siitä haaveillut, mutta ihan oikeasti ikinä en uskonut täydellisesti sen saavuttamiseen. Eipä ihme etten ole sitä siis myöskään saavuttanut.

Minulla on ollut niin vahvasti pyöreän tytön identiteetti, etten oikein vieläkään pysty ymmärtämään tähänkään mennessä pienentynyttä olemustani vaikka se on aivan 100% todellisesti totta. Olen jo jonkin aikaa kylläkin purkanut tuota identiteettiäni vastaamaan realistisempaa tilannetta ja siksi kai olen ollut entistä tyytyväisempi kehossani vaikkei minkäänlaisia ulkoisia muutoksia ole tapahtunut lähes puoleen vuoteen.

Nyt olen alkanut työskentelemään myös unelmavartaloni eteen tekemällä erilaisia mielikuvaharjoituksia. Kuten jo aiemmin kirjoitin, en ole lainkaan epätyytyväinen kehooni vaan pidän tätä taas yhden sortin ihmiskokeena. Olisiko mahdollista, että todellakin voisin saavuttaa jotain tällaista näin?

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan E4Bn sisällöstä tätä kirjoittaessani, mutta kaiken sen sisältämän informaation lisäksi aion tässä ihmiskokeessa siis myös harjoitella erilaisin mielikuvin tavoitteeni saavuttamiseksi. Saattaahan olla että valmennuskin sisältää tällaista? Sen saan pian nähdä.

Sairaudesta parantumista harjoittelin käymällä läpi keholleni olevani terve. Tein siis meditaatio- ja kiitollisuusharjoituksia siten, että loin kehooni vahvan terveyden tunteen. Nyt aion tehdä samoja harjoituksia ja luoda kehooni terveyden lisäksi myös kauneutta ja tietynlaista ulkomuotoa. Käytännössä vakuutan itselleni, että olen jo tietyn näköinen ja kokoinen. Tietynlaisen ulkomuodon tavoitteleminen ei kuitenkaan koskaan tule ohittamaan sitä tosiasiaa, että haluan tuntea oloni myös hyväksi. Jos nämä asiat jollain lailla menisivät ristiin, olisi fakta se, että hyvinvointi jäisi ja ulkomuodon tavoittelu saisi jäädä. Piste.

Tunnen itseni terveeksi. Kehoni on jaksava ja elinvoimainen. Jaksan työskennellä ja liikkua. Kehoni palautuu päivän rasitteista, nukun öisin hyvää syvää unta ja herään aamuisin pirteänä. Olen kaunis ja hoikka. Lihakseni ovat voimakkaat ja joustavat. Rakastan kehoani ja sieluani. Minulla on hyvä, kaunis, hyvinvoiva olo.

Jotain tällaista olen fiilistellyt harjoitellessani. Välillä keskityn enemmän ulkonäköön, välillä vahvemmin terveyden ja jaksamisen fiiliksiin. Puhun itselleni niin, että nämä asiat ovat jo nyt totta, että ne ovat tosiasioita, että ne ovat tässä ja nyt eikä missään tulevaisuudessa. Ja jos mitään muuta ei tapahdu niin ainakin tästä tulee ihan hitsin hyvä olo henkisesti, että hukkaan ei mene missään tapauksessa.

Mitäpä luulette? Voisiko tällainen toimia vai onko tämä teistä ihan höpönlöpöä?

Uskotko, että voisit elämässäsi muuttaa mitä tahansa?

Rakkaudella 

iive

Usko unelmiisi - loppu jojoilulle ja sokerikoukulle

En oikeastaan edes tajunnut ennen eilistä, että nyt vaihtuu vuosikymmen. Kauheasti ihmiset jakoivat somessa vuosikymmenpäivityksiä joita oli kyllä hauska katsella. Aloin itsekin miettiä vähän pidemmälle. Mitä viime vuosikymmen elämääni toi?

Blogi on nyt 9 vuotias. Projekti Voimaa iive! on sen sijaan tasan 10 vuotias. 2009 elokuussa syntyi ihana tytär ja kevät-talvella 2010 tajusin, että en halua siirtää omia syömisongelmiani saati muuta lapselleni. Tosin tässä en ehkä onnistunut, mutta kaikkeni olen yrittänyt kuitenkin ja eihän tämä ole mitenkään loppunut, elämää eletään koko ajan eteenpäin. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

Viimeiset 10 vuotta on eletty vauva-arkea, taapero-arkea, päiväkotiarkea ja lopulta meidän perheessämme olikin jo aika itsenäinen koululainen 10vee. Tästä huomaa parhaiten ajan kulumisen.

Minussa on myös tapahtunut isoja, isoja asioita.

Se entinen minä eli todella epäterveellisesti. Pepsi Maxia, tupakkaa, roskaruokaa jne. Ahmimishäiriö, sokeririippuvuus, itseinho ja ahdistuneisuus hallitsivat elämää hyvin pitkälle. Viime vuosikymmen on ollut parantumista, kuntoutumista, repsahduksia ja taas tsemppaamista. Parantumista ahmimishäiriöstä, aivolisäkekasvaimesta, masennuksesta, burn outista ja fibromyalgiasta...

2010 Wakey, wakey up! Pitäiskö tehdä jotain? Liian monta Pepsi Maxia, liian paljon Fazerin Sinistä.

Pikkuhiljaa vaunulenkkien, terveellisemmän ruuan ja sokerista irrottautumisen myötä aloin päästä jyvälle asioista. Yksi isoimmista asioista on ollut oppia nauttimaan liikunnasta. Liikunta voi olla mukavaa, siinä ei tarvitse kilpailla ketään vastaan jotta se olisi liikuntaa. Liikkua voi metsässä, salilla, uimassa, kotona, oikeastaan ihan missä vain ja lähestulkoon kaikenlainen liikkuminen on vaan hyvästä. Kun sen tekee "järki päässä". Minulla sitä järkeä ei sitten aina ollut.

Eikä aikaakaan kun ne raskauden jälkeiset +30kg oli pudotettu, mutta sitten taas lihottu, laihduttu, lihottu, laihduttu, lihottu ja laihduttu. Ehkä hieman normeista poiketen erona on ollut onneksi kuitenkin se, että joka kerta olen lihonut vähän vähemmän kuin aiemmin. Rasitteena oli kyllä myös yksi kappale aivolisäkekasvain, joka aiheutti kehoon vaihdevuodet, stoppaamalla lähes täysin estrogeenin tuotannon sekä vaikuttaen myös muutoin koko kehon hormonitasapainoon.

Olen laihduttanut Kiloklubissa, painonvartioissa, Jutan superdieetissä, vai mikähän se ihan ensimmäinen olikaan??? Muistatteko? Olen ollut kaalisoppadieetillä, sairaaladieetillä, Nutrilet-kuurilla... ja sitten lopulta neljän vuoden salitreenien jälkeen päädyin 2014 Fitfarmin Bikini Challengeen. Ikinä en ole ollut niin hyvässä ja lopulta niin paskassa kunnossa. Tuossa valmennuksessa kiteytyi lähes kaikki ongelmani. Perfektionismi, syömishäiriö, armottomuus sekä kykenettömyys rakastaa itseään yhdistettynä tiukkoihin treeneihin ja todella tiukkaan ruokavalioon...

Fibromyalgia

Fibromyalgian myötä jouduin kohtaamaan jo toisen kerran ajatukset vakavasta sairastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta. Kun olin nuori aikuinen, elin vuosia keskellä masennusta, ahdistusta ja epätoivoa. Silloin halusin vain kuolla, päästä pois kaikesta, nyt en halunnut mitään muuta niin paljon kuin elää. Edellisen kerran olin kokenut kaiken pari vuotta aiemmin kun aivolisäkekasvainta tutkittiin. Kummassakin tapauksessa diagnoosi oli lopulta helpotus. Molemmat olisivat voineet olla jotain ihan muuta, jotain täysin parantumatonta.

Nyt ajattelen etenkin fibromyalgiaa universumin lekana. Se pysäytti minut totaalisesti ja avasi elämääni sellaisen oven, jonka olin kieltänyt. Fibromyalgian kohdatessani löysin paljon apua uskosta ja henkisyydestä. Kaipa minua voi jonkinnäköiseksi luonnonusko-new age-hörhöksikin nykyään kutsua, tämän määritteleminen on niin vaikeaa, mutta tämä on kuitenkin antanut elämääni niin paljon. Oikeastaan tämän jälkeen kaikki oli lopulta toisin. Paljon, paljon paremmin. Pimeyden ja ahdistuksen sijaan elämääni alkoi johdattamaan rakkaus ja valo.

Fibromyalgian myötä tiukat treenit loppuivat. Alkoivat loputtomat kävelyt metsässä ja rauhallisuus. Tutustuminen itseensä ja ympäröivään maailmaan. Tärkeintä ei ollut enää se miltä näyttää vaan miltä tuntuu.

Vuodet ovat olleet täynnä kuntoutumista. Lapsiperhe-arki, kolmivuorotyö ja siihen perään kaikki vapaa-aika kuntouttamista. Pääsin melko pian ihan viimeisille Kelan järjestämälle Fibromyalgian sopeutumisvalmennus-kurssille ja siellä heräsi tietynlainen taistelutahto. En koskaan ole ollut niin kipeä ja huonovointinen kuin silloin. Löysin vaihtoehtoiset hoitomuodot, koska joka ikinen lääkäri nosti kohdallani kädet pystyyn. Ei heillä ollut lääkettä kipuuni. Minun piti siis valita sopeutua kipuuni tai yrittää edes tehdä jotain. Seistä vaikka tunti päivässä päällään jos se auttaisi. Päätin kokeilla ihan kaiken.

Oikeastaan yllättävän pian kipu heltisi. En oikeastaan voinut uskoa sitä. Lopulta palasin salillekin ja treeneihin, iloitsin niistä reilun puoli vuotta kunnes tajusin että ei. En saanut nautintoa enää treenaamisesta eikä kehoni ollut vieläkään siinä kunnossa että se olisi ollut keholleni eheyttävää toimintaa. Salitreenit veivät parantumistani takapakkia.

Ne mitkä veivät parantumistani eteenpäin oli puhdas ja ravinteikas ruokavalio sekä henkiset asiat. Freetoxaajista löysin muita samanhenkisiä terveydestä kiinnostuneita ihmisiä ja lähipiiriin alkoi ilmestyä henkisyydestä kiinnostuneita. Minulla yksinäisellä alkoi olla ystäviä niin netissä kuin oikeassakin elämässä. Sellaisia ihmisiä, jotka jakoivat samanlaisen sielunmaiseman ja elämäntyylin, jotka ymmärsivät minua, joille ei tarvinnut selitellä, joille minä kelpasin minuna. En ollut heille liikaa. Se on ollut huiman eheyttävää kaikkien kiusaamisvuosien jälkeen.

Vuosikymmenen yksi isoimmista jutuista oli myös työ. Löysin unelmien työpaikan kehitysvammaisten ohjaajana, sain nauttia siitä monta vuotta aivan huipussa tiimissä ja lopulta menetin sen. Kilpailuttamisen jälkeen jäin yksin uuteen tiimiin, johon en koskaan sopeutunut. Sain burn outin ja sairastuin vakava-asteiseen epätyypilliseen masennukseen.

Kolilla 2017 tajusin, että tämän on myös muututtava. Minä en voi tehdä asioita vastoin omia arvojani. Se söi minua sisältä niin pahasti. Eikä se ollut pelkästään työyksikköni ongelma. Tajusin, että virallisterveellisessä työympäristössä työskentely ei ollut enää minun juttuni. En voinut olla siellä enää se kuka oikeasti olen. En voinut työskennellä siellä enää täydestä rakkaudesta. Tiesin voivani tehdä niin paljon enemmän, mutta en voinut.

Kesällä 2018 päädyin sattumalta mukaan avustajaksi Ravintoremontti-kiertueelle. Päädyin myös LIFW valmennukseen. Valmennus ei sinänsä tuonut elämään uutta tietoa. Aikalailla ravintoasiat olivat jo valmennuksen mukaisessa kondiksessa. Ajattelin, että viimeinkin olisi aika aloittaa treenit, mutta valmennuksesta tulikin treenaamisen sijaan todella iso henkinen matka.

Valmennuksen Facebook-ryhmässä sain viimein myös muille näytettyä oman sisäisen varmuuteni. Sanani tulivat näppäimistöltä ulos rakkaudella. Osasin tsempata ja lohduttaa ihmisiä niin, että vasta aivan juuri minulle kerrottiin, että minut muistetaan ryhmästä vieläkin. Sain tsempparipalkinnon ja se tuntui aivan mielettömän hyvältä. Ei itse palkinnon vuoksi vaan siksi, että olin viimein alkanut löytää omaa ääntäni. Muut alkoivat nähdä minut sellaisena kuin koin olevani sisäisesti. Ne muita torjuvat muurit olivat alkaneet murtua. Olen uskaltanut viimein paljastaa itseni sieltä muurien takaa. Muurit suojelivat minua kauan, mutta ne myös vääristivät kaiken.

2018 vuosi oli myös ensimmäinen täysi vuosi ilman Fibromyalgiakipua. Oivallukseni siitä, että koska kukaan ei tiedä mistä Fibromyalgia johtuu, ei kukaan voi myöskään 100% sanoa etteikö siitä voisi parantua.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos palaisin vanhoihin toimintatapoihini - Armottomuuteen, rakkaudettomuuteen, itsensä ruoskimiseen, perfektionismiin, itsensä ja kehonsa kuuntelemattomuuteen... kaikki tämä yhdistettynä huonoon ruokavalioon. Aivan taatusti Fibromyalgia palaisi.

2018 syksyllä päädyin I Love Me-messuille. Tapasin ensimmäistä kertaa oikeasti ihanan Freetoxaajien Susannan, joka oli ollut koko vuoden iso inspiraation lähteeni tai oikeastaan Freetoxaajat ovat kulkeneet mukanani sen alkamisesta asti v.2016. Noilla messuilla ymmärsin viimeistään sen, että minä haluan myös työkseni tehdä jotain muuta. Luonnollinen terveys ja kauneus, se voisi olla minun juttuni.

Päädyin myös Ilkka Koppelomäen Saa Mitä Haluat luennolle ja kirjan ostamisen jälkeen myös verkkokurssille. Nuo messut olivat minulle se iso POW - tätä minä haluan saada ja minähän aioin todellakin Saada mitä haluan.

2019 on ollut huima matka. 2019 on ollut yksi elämäni parhaita vuosia. Taas yksi vuosi ilman kipua. Asiat ovat entisestään hioutuneet. Työpaikasta luopuminen oli iso juttu vaikka se oli tasan sitä mitä halusin, teetti se runsaasti työtä henkisesti. Olisin itse toivonut vaan vaihtavani työpaikkaa, mutta tämä reitti minun täytyi kulkea toivomusteni "vastaisesti". Minut irtisanottiin terveydellisin perustein eikä todellakaan mitenkään "rakkaudella". Toisaalta se oli vain viimeinen silaus sille, että paluuta vanhaan ei todellakaan ole. Tämä toisaalta mahdollisti sen, että pääsin opiskelemaan uutta ammattia rahallisesti turvattuna, joten olihan se nyt sen henkisen "kärsimyksen" väärti sitten kuitenkin.

2019 oli myös pitkälti Ketoa. Ketopowerilla terveyteni meni huimasti parempaan suuntaan. En oikeastaan tehnyt muuta kuin söin hurjan hyvin. Olen koko vuoden saanut kokemuksia kuinka jaksan taas. Asiat joita luulin etten enää kykenisi niihin. Niitä ei ole enää olemassa.

Tietenkin nautin paljon siitä miltä aloin näyttämään myös ulkoisesti, mutta kaikista eniten olen nauttinut siitä miltä minusta tuntuu sisäisesti. Sisälläni on viimein ollut rauhaa, rakkautta ja hyväksyntää. Asiat eivät enää ahdista niin kuin ennen. Olen katsonut elämän myötä syvälle sisäiseen pimeyteeni, kohdannut kuoleman, kohdannut varjot. Ei siellä ole mitään enää mitä minun pitäisi paeta tai lakaista maton alle. Voin elää rauhassa ja rakkaudella.

Vuosi niistä herättävistä I Love Me-messuista ja vuonna 2019 minä olin töissä niillä messuilla! Ihan uskomatonta! Siis minä! Kaikki toiveeni olivat toteutuneet. Minä olin terve ja jaksoin sekä pystyin taas tekemään asioita, minulla on upea ja rakas perhe ja intohimoinen suhde puolisoon. Minun puolisoni, rakkaimpani odotti 15 vuotta, että voisi rakastaa minua, uskoi ja näki minut kauniina, sellaisena kuin olen ja vasta nyt minä pystyin ottamaan kaiken sen vastaan...

Minulla on myös paljon uskomattoman ihania ystäviä, minä saan tehdä luovia asioita, saan tehdä työkseni sellaista mihin itse 100% uskon ja ennen kaikkea minä saan olla sitä mitä olen.

Joten vuosikymmen 2020 odotan sinua siis ilolla ja innostuksella.

Sisälläni asuu sellainen vapaus ja rakkaus mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.

En ole enää minkään vanki tai pakotettavissa. Ei tarvitse pelätä, ahdistua tai juosta karkuun.

Toki elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista tai oikeastaan se on juurikin sitä, sillä ruusuissa on ne piikit, mutta paeta, piiloutua muurien taakse. Sitä ei enää tarvitse tehdä.

2020 tuo ensimmäisenä mukanaan uuden Eating for Beauty valmennuksen. (En saa linkistä rahallista hyötyä, mutta olen harjoittelijana valmennusta järjestävässä yrityksessä.) Minulla ei ole sinänsä mitään "syytä" miksi minun pitäisi osallistua valmennukseen. Minussa ei ole mitään vikaa mitä minä haluaisin korjata. Olen täysin tyytyväinen siihen millainen kehoni on vaikka minulla tosiaankin voisi olla se "viimeiset 5kg pudotettavana" ne lähtevät jos lähtevät. Tiedän kuitenkin, että terveyteni voisi toimia vieläkin hitusen paremmin ja siihen uskon tästä olevan hyötyä. Erityisesti uskon, että E4B on etenkin henkinen matka taas hieman pidemmälle. Hieman enemmän taas sitä valoa ja rakkautta.

Sitä samaa toivon myös sinulle

Rakkaudella iive ♡