Kiinnostaako itsensä kehittäminen? - Temperamentit ja Enneagrammin viisaus

Olen aina lukenut paljon ja viime vuosien aikana olen lukenut erityisesti erilaisia itsensä kehittämisen kirjoja (ja dekkareita - koska tasapaino). Kun kirjastoon tuli syksyllä omatoimikirjaston laajennetut aukioloajat sekä automatisoitu lainauspalvelu ja etenkin ilmainen varaus/seutulainaus, on lukeminen innostanut vieläkin enemmän ja varauslistani onkin aikalailla jatkuvasti "täynnä". Myös tarjontaa kirjamarkkinoilla on kaikkiaan monipuolisemmin, etenkin Hidasta Elämää ja Viisas Elämä-kirjasarjat ovat olleet ahkerasti luvussa.

Vuoden alussa minua on innostaneet mm. temperamenttityypit kun luin ensin Idiootit ympärilläni (Tästä kirjasta en niin pitänyt, koska tyyli oli niin raflaava ja negatiivinen jo ihan nimestä lähtien. Kirja sai minut tuntemaan itseni lähinnä paskaksi ihmiseksi sen sijaan, että olisin kehittynyt mitenkään). Se sai kuitenkin minut tarttumaan temperamenttityyppeihin vielä lisää ja lainasin kirjastosta toisenkin aihetta käsittelevän kirjan Dunderfeltin Tunnista temperamentit. Tämä toi temperamentit jotenkin lempeämmin ja rakkaudellisemmin esille. Myös kirjan alussa oleva johdanto temperamenttiteoriaan(?) ja erilaisiin näkemyksiin, oli mielenkiintoinen. Siellä esiteltiin erilaisia näkemyksiä lähestyä persoonallisuuden rakenteita ja ulottuvuuksia mm. Yin ja Yang, Ayurveda järjestelmän 3-jako Vata, Pitta, Kapha, 4 temperamenttia (musta sappi - melankolinen, keltainen sappi - koleerinen, veri - sangviininen ja lima - flegmaattinen), Jungin 8 tyyppiä ja Enneagrammi.

Temperamentti kuvaa aivan perustasoa ihmisen persoonallisuudesta. Temperamentilla kuvataan reaktiotyyliä, joka vaikuttaa siinä rajapinnassa, jossa psyyke ja biologia kohtaavat. Se on siten luonteeltaan sanatonta, reaktionomaista ja hyvin alkukantaista psykologista toimintaa, jolla ihminen luo suhdetta havaittuihin ilmiöihin ja tapahtumiin. (Dunderfelt - Tunnista temperamentit s.31)

Minä löysin itseni oranssista temperamentista vaikkakin temperamentteja on siis pääasiallisesti neljä: Keltainen, Vihreä, Punainen ja Sininen. Minun temperamenttini jakautui puolet punaista, puolet keltaista = Oranssi.

Oranssissa reaktiotyylissä henkilö on ulospäin suuntautunut, persoonallisuudessa yhdistyvät tietty kiivaus ja impulsiivisuus sekä kiinnostus ihmisiin ja elämänläheisiin asioihin. Hän on mitä luultavimmin hyvin huumorintajuinen ja arvostaa mukavaa ja samalla reilua kanssakäymistä ihmisten kanssa. Tärkeää on että elämässä on vauhtia ja saa olla mukana toteuttamassa tärkeitä konkreettisia asioita.
Monessa mukana, mutta tapana kasata liika töitä itselleen, mutta kun maailmassa on niin paljon kiinnostavaa! Joten väsyminen, kiireessä puolitiehen jääneet asiat ja lähi-ihmissuhteiden hoitamattomuus ovat usein tällaisten ihmisten harmeina.

Edellä oleva mukaeltu lainaus kirjasta on todellakin minua. Huumoristakin nautin, mutta itse en ole kyllä järin humoristinen ja huumoriin on minun vaikea heittäytyä. Perus vitsit kun eivät oikein uppoa, tykkään älykkäästä huumorista ja myös elämän tahattomista humoristisista heitoista ja tapahtumista. Omien värieni suhteen keltainen temperamentti saa minut innostumaan elämästä, näkemään elämän innostavana haasteena, jolla on niin paljon tarjottavaa. Kiperissä tilanteissa reagoin kuin punainen ja en ehkä ymmärrä sanomani jyrkkyyttä. Molemmat värit ovat niitä, joiden suhteen voi miettiä paljonko tilaa vien suhteessa muihin ihmisiin. Nautinnollisinta keskustelua syntyy kun voi vaivatta virrata ja molemmat keskusteluun osallistujat ottavat tilansa temperamenttityypistä huolimatta. Hankalinta kanssakäymistä on silloin kun toinen ei pysty ottamaan omaa tilaansa ja itse yritän pidätellä itseäni (jos ymmärrän tehdä niin).

Temperamenttityylien tutkiminen auttoi kuitenkin ensisijaisesti ymmärtämään muita. Miksi tuo punainen ihminen sanoi nyt noin tai vaatii tuota? (koska se oli hänelle vain fakta - ei mitään henkilökohtaista) Miksi vihreä ei saa hommaansa tehtyä vieläkään? (Koska mihinkään ei ole mikään kiire ja punaisen mielestä homma olisi pitänyt olla hoidettuna jo 3 päivää sitten...) Miksi keltainen vain hosuu eikä homma etene tai tekee itseasiassa ihan jotain muuta kuin pitäisi? (Koska on niin monta hyvää juttua käynnissä) Sinisiä ihmisiä elämästäni ei sitten juuri löydykään, ehkä? Toki ketään ei voi ulkopuolisena luokitella täysin, sillä sisäisen maailmansa ihminen tuntee itse parhaiten, mutta jonkinlaista helpotusta se itselleni on tuonut muiden erilaisen tempperamenttityylin, näkemyksen tai reaktion ymmärtämiseen. Ensimmäisenä ei ole se syyttävä sormi pystyssä jonkun negatiivisvivahteisen kokemuksen vastaantullessa, vaan olen yrittänyt ajatella asiaa toisen näkökulmasta ja etenkin toisen tempperamenttisesta näkökulmasta. Samanlaista "synninpäästöä" toivon myös itselleni. Tiedän olevani tilaa vievä ihminen, jolla on voimakkaat mielipiteet ja reaktiot, mutta tiedän lähtökohtani kuitenkin olevan rakkaus ja hyväntahtoisuus, joten toivon ympäristöni ihmisiltä armeliasta suhtautumista voimakkaalle innostumiselleni, joka joskus kieltämättä saa aika moiset mittasuhteet 🔥 elämä kun on intohimoa 🔥

Jos et tiedä omaa temperamenttityyliäsi, niin voit testata sen täällä. Kiinnostaisi tietää muidenkin tuloksia ja että oletko tuloksesta samaa mieltä? "Löysitkö" itsesi? Vai oliko koko juttu jo ihan tuttua?

Temperamenttiteorian tutkimisen jälkeen, halusin sukeltaa syvemmälle persoonallisuusteorioihin, joten seuraavaksi lukuun lähti Enneagrammin viisaus. Netissä voit testata oman enneagrammityyppisi ja saat myös lyhyen kuvauksen tyypistäsi. Kirjan testi ja nettitesti tuottivat minulle saman tuloksen. Kolmas nettitesti antoikin sitten ihan eri tuloksen... hmm... Kirjaa lukiessa asiaan sai kuitenkin huimasti paljon enemmän tietoa ja variaatiopohjaa. Enneagrammi olikin etenkin tutkimusmatka itseeni (kun temperamentit olivat tutkimusmatka minun ja muiden välisiin suhteisiin) ja se on ollutkin aika huikea ja hieman surullinenkin matka. Kunpa vain olisin tiennyt nämä asiat silloin kun olin nuori...

Tiedät kyllä, kun olet löytänyt tyyppisi- Ylitsesi vyöryvät todennäköisesti helpotuksen ja häpeän, riemun ja surun aallot. Asiat, jotka olet aina alitajuntaisesti tiennyt itsestäsi, selkiytyvät äkkiä ja alat huomata elämänmittaisia ajatus- ja toimintamalleja. Voit olla varma siitä, että kun näin tapahtuu, olet tunnistanut persoonallisuustyyppisi oikein.

Enneagrammin viisaus alkaa hämmentävästi. Kirjan tarkoituksena on ymmärtää omaa persoonallisuustyyppiään, jonka jälkeen siitä pitäisi luopua. Ensimmäinen ajatukseni oli, mitä ihmettä? Eli ensin meille sanotaan ketä me ollaan ja sitten sitä ei ollakaan? Kuitenkin pidemmälle lukiessani ymmärsin tämän tarkoituksen.

Itsensä tunnistaminen yhdeksi yhdeksästä persoonallisuustyypistä voi olla mullistava kokemus. Ensimmäistä kertaa elämässämme saatamme nähdä selkeästi yleiskuvan ja logiikan, jota olemme noudattaneet elämässämme ja käyttäytymisessämme. Jossain vaiheessa "tyypin tunnistaminen" kuitenkin muodostuu osaksi minäkäsitystämme ja saattaa jopa alkaa haitata kasvuamme.

Tyyppimme tunnistaminen ei ole lopullinen määränpäämme. Tämän työn tarkoituksena on tehdä loppu persoonallisuutemme automaattisista reaktoista tiedostamalla ne. Voimme herätä ainoastaan huomaamalla ja oivaltamalla selkeästi persoonallisuutemme toimintamekanismit. Mitä selkeämmin näemme persoonallisuutemme mekaaniset reaktiot, sitä vähemmän samaistumme niihin ja sitä vapaampia olemme. Siitä enneagrammissa on kysymys

Oma enneagrammityyppini on 7, innostuja. Well, nimi kertoo kyllä kaiken, niin hyvässä kuin pahassa. Lyhyesti kuvattuna innostuja on yleismies, moniosaaja, ihmelapsi, harrastelija, eri alojen asiantuntija, energiapakkaus. Aika hienoja ominaisuuksia, tosin jokaisella on se kääntöpuolensa. Innostuja uupuu, ei ehkä näe tämän hetken kauneutta, ajatukset (monkey mind) pyörittää elämää, intentio on niin monessa asiassa, että monta vakaampaa tyyppiä ihan hirvittää. Myös se, että osaa vähän kaikkea, no se tarkoittaa toisaalta sitä, että ei ehkä osaa mitään täydellisesti.

Mieheni on 8 eli haastaja (temperamentiltaan punainen) ja aika nappiin sekin kuvaus "hänestä".

Seitsikon pääpahe/kuolemansynti on ylensyönti, joka viittaa kyltymättömään haluun "ahmia itsensä täyteen" kokemuksia. Seitsikot yrittävät täyttää sisäisen tyhjyyden tunteensa tavoittelemalla erilaisia myönteisiä, innostavia ideoita ja virikkeellistä toimintaa, mutta heistä tuntuu aina, ettei heillä ole tarpeeksi.

Tuntuu aika hurjalta lukea itsestään negatiivisia juttuja. Tokihan siellä on myös niitä positiivisiakin ja paljon onkin, sillä enneagrammi perustuu rehellisyyteen molemmin puolin. Omat kokemukseni kirjaa lukiessa seilasivat rakkaudellisesta itseinhoon, surusta iloon, innostuksesta jopa vähän masentuneeseen. Mutta sitähän elämä on. Kukaan ei ole täydellinen ja hyveillä on yleensä varjopuolensa, kuten varjopuolilla hyveensä.

Enneagrammista on apua vain, jos olemme rehellisiä itsellemme. Niinpä enneagrammijärjestelmä soveltuu parhaiten itsetarkkailuun ja itsetutkiskeluun.

• Kunkin tyypin parantavat asenteet, lahjat ja tyyppikohtainen muutosprosessi.
• Ohjeet hankalien tapojen ja reaktioiden tarkkailemiseen ja niistä luopumiseen.
• Tietoa kunkin tyypin motivoimisesta.
• Tiedostamattomat lapsuuden viestit.
• Kullekin tyypille sopiva terapeuttinen lähestymistapa.
• Tietota kunkin tyypin henkisen kasvun käynnistämisestä, herätyssoitoista ja varoitusmerkeistä.
• Ohjeet tietoisuuden lisäämiseksi päivittäisessä elämässä.
• Harjoituksia sisäistä työskentelyä varten kullekin tyypille.
• Ohjeet järjestelmän käyttämiseksi jatkuvan henkisen kasvun tukena. 

 Avoimen sydämen ansiosta voimme olla täysin läsnä kokemuksissamme ja aidosti yhteydessä elämämme ihmisiin. Voimme "maistaa" kokemuksemme sydämestämme ja pystymme erottamaan, mikä on totta ja arvokasta. Tästä näkökulmasta katsottuna voisi sanoa, että sydän - ei mieli - tietää.

Kuitenkin siihen negatiiviseen tuntemukseen auttaa avoin sydän. Sydämeen on aina aivan parasta palata. Kun se levoton mieli ja ego ohjaa kohti kaikkea epäolennaista, se saa sinut hämääntymään, tuntemaan itsesi "aina oikeaksi tai väärän kohtelun saaneeksi" tai huijaa sinut keskittymään aivan johonkin jonninjoutavaan kuin siihen mikä on oikeasti tärkeää. Tämä hetki, läsnäolo, sydämen valo. Oma mieleni tekee tätä valtavasti. Se pyörittää jatkuvaa ajatusmyllyä päässäni, jolloin sydämeen keskittyminen on huikean haastavaa. Onneksi siinäkin voi kehittyä päivä päivältä. Jonain päivänä mieli hiljenee helpommin, jonain päivänä taas ei, sekin on hyväksyttävä. Mutta tietoisesti asian hahmottaminen on jo askel eteenpäin. Voi myös hyväksyä sen, että tänään siellä päässä pyörii kaikenlaista ja antaa pyöriä. Jonain hetkenä enemmän sinne sydämeen kuitenkin taas pääsee.

Koko kirjan lukeminen oli huikea syväluotaus omaan persoonallisuuten. Oli huikeaa nähdä myös kuinka on ihmisenä myös kehittynyt. Eniten surua herätti se, että tajusin nuoruuteni pahoinvoinnin johtuvan pitkälti siitä, etten ymmärtänyt lainkaan itseäni (eikä kyllä kukaan muukaan) ja että toimintani oli kaikin puolin epäterveellä tasolla.


Kirjan esittelemät tasot olivatkin ehkä koko kirjan annin suurin juttu, joiden avulla pystyi peilaamaan oman elämän kulkua tähän päivään asti. Millä tasolla on tullut oltua minäkin hetkenä? Sillä enneagrammin hienous oli mielestäni todellakin juuri tuossa. Meillä on persoonallisuustyyppi, mutta sen tyypin kulloinenkin taso vaihtelee, jopa päivittäin. Tasoja on 3, Terve, Keskitaso ja Epäterve taso.
Nuorena uin kaikkien kokemuksieni (ja kokemattomuuden) myötä todellakin epäterveellä tasolla, pitkään.
Minulla ei ollut minkäänlaisia kykyjä hallita tuntemaani ahdistusta (muutoin kuin pakenemalla). Nyt kuitenkin vasta ymmärrän miksi niin tapahtui! Sillä tosiaankin seilasin hysteerisen touhuamisen ja syvän masennuksen ja uupumisen kanssa. Minulla jopa epäiltiin maanis-depressiivistä mielialahäiriötä, joka onneksi osoittautui kohdallani vääräksi. Kun opin tuntemaan sekä kohtaamaan ahdistukseni ja selviämään siitä, aloin tasaantua. Jossain vaiheessa olin myös aivan alimmalla tasolla ja silloin ratkaisuni oli hyvin lähellä kuolemaa. Minun onneni oli kuitenkin se sisimmässäni asuva elämänkipinä ja ymmärrys siitä, että tästä voisi olla jokin muukin poispääsy. Minulla oli onni myös päästä turvaan (omasta toiveestani) itseltäni paikkaan, jossa en voinut toteuttaa ratkaisuani.

Epäterveen tason avainsanat: Maaninen/Depressiivinen, holtiton.

Seitsikot haluavat niin epätoivoisesti paeta ahdistustaan, että heistä tulee täysin holtittomia. He antavat kipunsa sanella käyttäytymisensä sen sijaan, että tuntisivat sen. Hysteerinen touhuaminen vuorottelee syvän masennuksen kanssa, ja seitsikoista utlee yhä epävakaampia ja arvaamattomampia. Turtina ja piittaamattomina he menevät äärimmäisyyksiin tukahduttaakseen kipunsa.

Alimman tason avainsanat: Uupunut, Lamaantunut

Oivallus siitä, että he ovat saattaneet pilata terveytensä, elämänsä ja kykynsä nauttia, on liikaa epäterveille seitsikoille. Heistä tuntuu, ettei heillä ole enää vaihtoehtoja tai ulospääsyä kivustaan. He ovat hätääntyneitä ja kokevat olevansa ansassa. Usein heidän holtittomuutensa on johtanut vakaviin taloudellisiin ja fyysisiin ongelmiin, jopa kroonisiin kipuihin.

Myös fibromyalgia heijastelee alimpia tasoja. Treenaamiseni ja syömishäiriöni ajoi minut täysin alimmalle tasolle. Minä kirjaimellisesti rikoin koko kehoni ja sairastuin. Nyt kun olen tajunnut sen mitä olen itselleni tehnyt... onneksi löysin tavan päästä sieltä pois. Onneksi elämääni astui rakkaus, armo, kauneus, meditaatio, läsnäolo, puhdas ruoka ja elintavat. Eikä oman uskonkaan löytäminen tosiaankaan ole ollut vähäpätöistä. Siihen on ollut aina hyvä turvata, oli itse uskosta kuka tahansa mitä mieltä tahansa.

Tällä hetkellä nautin pääsääntöisesti terveen tason elämänenergiasta. Olen odotuksen täyttämä, innostunut, välillä myös innostunut ja tyytyväinen. Olen tuottelias ja aikaansaava kaikenlaisen häsäämisen ja "sekoilun" sijaan.

Peruskaipaukseni on olla onnellinen, tyytyväinen ja löytää täyttymys. Sitä en saa mistään materialistisesta, en työpaikasta, en mistään käsinkosketeltavasta. Ne puhtaat onnen hetket ovat olleet täysin käsittämättömiä puhtaan rakkauden ja sydämen yhteyden hetkiä, yksin tai läheisten ihmisten jakamana.

Ajatukseni oli kirjoittaa jonkinlainen kuvaus kokemuksistani näiden kirjojen parissa. Ehkä kirjoitukseni ajautui syväluotaavimmille osille kuin oli tarkoituksena. En kertakaikkiaan vain pysty kirjoittamaan analyyttista yleismallista arviointia, se on sinisten heiniä. Kaikkia tuntemuksia, ajatuksia tai oivalluksia ei tähän myöskään pystynyt kirjoittamaan, sillä niitä tuli näistä kirjoista niin paljon! Tulisi ihan uusi kirja koko hommasta jos kaikkea yrittäsikään avata... no toivottavasti sinä pystyt näistä sanoista lukemaan sen vaikuttuvuuden ja myös rakkaudellisuuden ja armon, mitä olen tähän yrittänyt virtauttaa... On aika hienoa olla onnellinen, tyypillisesti olen myös odotuksen täyttämä, sillä näen elämän kuitenkin aina mahtavana tulevaisuutena, mutta ne onnellisuuden hetket syntyy juuri tämän hetken läsnäolosta, ei tulevaisuudesta.

Kiinnostaisi tietää mitä mieltä sinä olet ylipäätänsä itsensä kehittämisestä tai itsetutkiskelusta? Lähestymistapojahan on monia, kirjat, meditaatio, usko, kurssit... vai luotatko elämän virtaan? Oletko sattumalta lukenut samoja kirjoja? Tai olisko hyviä uusia lukuvinkkejä? Vai onko koko homma mielestäsi ihan huuhaata? Sana vapaa <3

Ihanaa loppuviikkoa

Rakkaudella

iive

Oranssit tekstit lainauksia kirjasta Tunnista temperamentit - Tony Dunderfelt

Siniset tekstit lainauksia kirjasta Enneagrammin viisaus - Don Richard Riso & Russ Hudson

Kuinka paransin itseni masennuksesta ja unettomuudesta

Haluan korostaa sitä, että tämä on minun tarinani, minun voimavaroillani ja tavallani. Tämä ei toimi kaikille, sillä syyt masennukseen voivat olla hyvin moninaiset ja erilaiset. Tämä ei ole siis ainoa oikea tie, tämä oli minun tieni.

Luin viime vuoden blogitekstejä läpi. Ensin ajattelin sen olevan tosi raadollista ja olisiko hyväksikään, mutta loppujen lopuksi ainakin omiin silmiin teksteistä heijastui kuitenkin sen tilanteen alta jonkinlainen ihana lempeys ja ymmärrys itseltä asiaa kohtaan. Masennus ei ollut viholliseni, masennus oli ystäväni joka pakotti minut pysähtymään elämäntilanteessa jonka toimintamallit eivät olleet enää minua varten.

Eräs fiksu ihminen netissä tuumasi masennuksesta näin: 
Masennus on kehon tapa kertoa, että jotain perustavan laatuista olisi elämässä muutettava. Kun henkilö on valmis kuuntelemaan tätä alitajuntansa lähettämää viestiä ja muuttamaan elämänsä suunnan vastaamaan sielun todellisia tarpeita, masennus häviää pikkuhiljaa.

Olen nyt kaksi kertaa parantunut masennuksesta. Ensin minut paransi 20-vuotiaana psykoterapia ja aikuistuminen. Masennus johtui pitkälti koulukiusaamisesta, voimakkaasta erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteista sekä lapsuudessa tapahtuneista seikoista. Tuolloin kokeilin erilaisia lääkityksiä, niistä en juuri apua kokenut olevan, pikemminkin kroppa ja mieli oli jatkuvista lääkemuutoksista aivan sekaisin. Myös ihan puhtaat elämäntaidot kuten syöminen, vuorokausirytmi, itsestä huolehtiminen olivat hukassa.
Lääkkeitä kokeiltiin kahden vuoden aikana yli kymmentä erilaista niin masennus, mieliala kuin ahdistusta helpottavaa lääkitystä. Kognitiivinen psykoterapia oli kyllä pelastukseni, samoin puolisoni, joka on seissyt rinnallani jo yli 12 vuotta. Psykoterapian myötä pystyin jättämään kaiken lääkityksen pois ja paranemisprosessi oli suht nopea (vuoden?). Valmistuin ammattiin ja astuin aikuisen elämään.

Näiden vuosien välillä sairastuin aivolisäkekasvaimeen (parantunut nyt) ja fibromyalgiaan. Olin myös raskaana ja sain lapsen. Kaikissa näissä elämäntilanteissa on riski sairastua myös masennukseen, niin kuin yleensäkin tällaisissa kuormittavissa tilanteissa. Kyky käsitellä asioita ja myös tietynlainen henkisyyden tuleminen elämänkuvioihin mukaan, auttoivat eikä masennusta tullut.

Vuonna 2017 iso osa sosiaalisista kontakteistani vaihtui työpaikkani kilpailutuksen myötä. Tutut työkaverit vaihtoivat työpaikkaa ja uudet tulivat tilalle. Läheisin ystäväni kuoli yllättäen. Huhtikuun aikoihin aloin miettiä, että työpaineet (uuteen työyhteisöön sopeutuminen ja perehdyttämisen tuoma kasvanut työtaakka) ja ystävän kuolema olivat nyt olleet liikaa jaksamiselleni. Aloin tutkailla itseäni ja totesin vanhan tutun masennuksen harmauden astuneen elämääni.

Kesä ja kesäloma helpotti hieman tilannetta, kunnes elokuussa alkoi kehoni reagoimaan todella vahvasti töihin paluun jälkeen. Ahdistus oli valtavaa ja ilmeni myös fyysisesti paniikkikohtauksilla sekä sydämen lisälyönneillä. Yöheräilyt ja valvomiset pahenivat ja pahenivat. Lopulta syksyn lopussa oli myönnettävä, että nyt ollaan jo pahassa pulassa.

Kieltäydyin masennuslääkkeistä menneisyyden kokemuksieni vuoksi. Varustin sen sijaan "lääkekorini" vitamiineilla ja hivenaineilla. Toki niitä käytin ennestäänkin fibron vuoksi, mutta nyt laitettiin lisäboostille koko homma. Erityisesti masennusta varten hankin 5htp valmisteen, jota käytin sairasloman ajan (huom! ei saa käyttää yhdessä masennuslääkkeiden kanssa --> serotoniinisyndroomavaara!)

Koska olin sairaslomalla jäi nyt sitä aiemmin töihin kulunutta energiaa itsensä hoitamiseen. Aloin taas mehustaa ja tehdä smoothieta joihin lisäsin myös erilaisia villiyrttejä (mm. nokkonen, poimulehti, siankärsämö ja kuusenkerkkä) ja adaptogeeneja (ruusunjuuri, ashwagandha).
Nukuin paljon ja luin. Luin hömppää ja paljon selfhelppiä. Yritin keskittää ne vähäiset voimavarat itseni hoitamiseen ja ilostuttaviin asioihin. Kävin hierojalla tai kylpylässä, ulkona edes sen 10min päivässä, joskus enemmmän, joskus vähemmän tai en ollenkaan.

Sain kritiikkiä siitä, etten voi olla masentunut kun jaksan kuitenkin tehdä kaikkea tuollaista. Usein kuitenkin se ilostuttava homma oli se ainoa asia koko päivänä jonka jaksoin tehdä. Olin myös jäänyt sairaslomalle ihan täydestä työrumbasta ja perhekin on tässä elämässä mukana koko ajan. Oli pakko jaksaa tiettyjä juttuja, joka oli lopulta hyvä asia, sillä ei voinut vajota katatoniseen melankoliaan. Olin vain ihan helvetin väsynyt koko ajan, teinpä jotain tai en, niin yhtä väsynyt olin. Minä myös päätin etten anna masennuksen viedä minua loputtomaksi ajaksi pohjattomaan kuiluunsa, minä päätin nousta sieltä ylös vieläkin parempaan ja omannäköisempään elämään.

Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys.

Masennukseni oli epätyypillistä, joten lääkäriä myöten minua kehoitettiin tekemään asioita joilla on myönteinen vaikutus. Yksi parhaimmista vaikuttajista oli Paranemisen Avain sekä Sydämen kuvaruutu-harjoitukset, joissa nimenomaan keskitytään tuomaan itseen positiivista energiaa. Teen näitä harjoituksia edelleen, sillä jo persoonaltani olen alakuloisuuteen/melankolisuuteen taipuvainen. Harjoitukset luovat minulle positiivista virettä elämääni ja opettavat rakastamaan elämää sellaisena kuin se on.

Pahimman masennuksen hälvettyä palasin töihin, mutta edelleenkin yöunet olivat katkonaisia ja heräilin sekä valvoin öisin. Voitte uskoa, että vuorotyöhön yhdistettynä se ei ollut kauhean hyvä juttu ja tätä oli jo kestänyt melkein vuoden ajan. Olin useaan otteeseen keskustellut mm. Freetoxaajissa unettomuuskeskusteluissa ja sieltä Sami Sundvik bongasi minut ja halusi antaa minulle kokeiltavaksi muutamaa Puhdas+ tuotetta, jotka voisivat minua auttaa.

Olin epätoivoinen ja kokeillut lähes kaiken. Totta kai otin vastaan ilmaiset tuotteet, sillä näihin vitamiineihin ja muihin vaihtoehtohoitoihin kun saa sijoitettua tuota rahaa aika kiitettävästi jos kaikkea mahdollista kokeilee. En olisi uskonut kuinka suuri vaikutus tällä olisi elämääni. Siitä yöstä alkaen kun aloin nauttimaan iltaisin l-teaniinia ja magnesiumsitraattia jauheena veteen sekoitettuna, olen nukkunut kuin tukki illasta aamuun asti. Jopa kuorsaava mieheni on voinut siirtyä samaan huoneeseen nukkumaan kanssani enkä herää edes hänen kuorsaukseensa.

Nyt minun ei tarvitse kuin parantua Fibromyalgiasta ja kaikki on hyvin. Olen kyllä lähestulkoon oireeton fibronkin suhteen, mutta koska haluan olla aktiivinen ja harrastaa mm. liikuntaa, on se fibrolle vähän liikaa, joka kostautuu sitten kipuina. Mutta jossain vaiheessa olen aktiivinen liikkuja ja kivuton, parantunut, siitä olen varma!

Minun parhaat tärpit masennukseen (ja vähän muuhunkin)

Vitamiini ja hivenainetasot kuntoon

Omega-3

D vitamiini

B12 vitamiini

Muut B vitamiinit

C vitamiini

Magnesium (etsi sopiva muoto)

Rauta (jos hb tai ferritiini alhainen, voi aiheuttaa väsymystä)

Suolisto kuntoon

Probiootit

Kuidut

Marjat, vihannekset ym.

Kehon tulehdustilan laskeminen

Edellä mainitut vitamiinit ja hivennäisaineet

Mahdollisesti maidoton ja gluteeniton ruokavalio 

Hyvät rasvat mm. oliiviöljy, ghee, pähkinärasvat

KURKUMA

Paljon kasviksia, etenkin lehtivihreää sisältäviä ja marjoja

Hifistelyt

Adaptogeenit ja superfoodit

Ruusunjuuri

Ashwagandha

Pakuri

Villivihannekset kuten nokkonen ja poimulehti

Tekeminen

Käy läpi tunnelukkoja tai muita seikkoja, jotka ovat voineet aiheuttaa masennuksen HUOM! mahdollisesti ammattilaisen kanssa

Meditaatio

Rentoutusharjoitukset

Lempeä liikunta

Avantouinti tai/ja sauna (infrapuna!)

Jooga

Paranemisen Avain ja Sydämen kuvaruutu-harjoitukset

PIIKKIMATTO

Itsensä hemmotteleminen ja ilostuttaminen

Eteeriset öljyt

 

Minun parhaat tärpit nukkumiseen

Puhdas, raikas, viileä makuuhuone

Hiljaisuus esim. ei älylaitteita tms. ääniä, kännykästä äänet pois

Sinisen valon välttäminen

Stressaavien ajatusten ylöskirjoittaminen tai niiden siirtäminen seuraavalle päivälle 

(Voit sanoa ahdistavalle ajatukselle ääneen tai päässäsi: 

Ajattelen tätä ajatusta X huomenna kun olen hereillä)

Anna itsellesi lupa myös valvoa eli ei hätää vaikka heräät kesken yön

Piikkimatto

Rentoutusharjoitukset

Meditaatio

Jooga

Melatoniini nukahtamiseen jos ei muuta keinoa

L-teaniini

Magnesium (itselle sopiva muoto, huom. tarvitsee B6 vitamiinia imeytymiseen)

Eteeriset öljyt

Luettavaa

Tara Lange - Tikapuut rakkauteen (huom. myös työkirja)

Katri Syvärinen - Löydä Elämän taika

Teemu Syrjänen - Elinvoimainen mies

Meri Mort - Lumoava nainen

Tsemppikalenteri

Aku Kopakkala - Masennus - suuri serotoniinihuijaus

Miia Huitti - Stressikupla

Eckhart Tolle - Läsnäolon voima

Kirsi Ranto - Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti / Ole se valo joka olet

Rakkaudella 

iive

Kaikki on juuri niin kuin on ja se on hyvä

Istun täällä kotona ja juon Blossa-glögiä ensimmäistä kertaa elämässä (on kyllä hyvää täytyy myöntää), katselin samalla joulukuvia ja fiilistelin niin kivaa joulua. Jotenkin ihanaa, että varsin rankalle vuodelle on kuitenkin muodostumassa näinkin hyväntuntuinen loppu. Toivon että se enteilisi ensi vuoden paremmuutta se.

Tänään töissä valmistauduin kehityskeskusteluun ja samalla mietin mitä ensi vuodelta oikein haluan. Ainakin haluan vain olla ja jotenkin irtipäästää tietyistä jutuista. Ensi vuonna haluaisin tosiaankin keskittyä todella paljon vähemmän työhön ja enemmän omaan elämään. Siihen mun elämään. Edelleen tuntuu, että tänä vuonna on töihin mennyt energiaa ainakin kolmen vuoden edestä. Joten sinne siis toivotaan tasaisuutta ja sellaista normaalia meininkiä ja sinne omaan elämään jotain kivaa menoa ja meininkiä.

Ja vaikka olisinkin jotenkin voinut jo ajatusasteella skipata joulun kokonaan ja siirtyä suoraan aurinkoiseen energiseen tammikuuhun, niin olishan se nyt ollut sääli jos niin olisi käynyt, sillä niin paljon hyvää olisi jäänyt välistä. Niin kuin vaikkapa tämä lumiukkonen, joka aaton aaton iltana saatiin yhdessä rakentaa kun koko päivän oli satanut lunta niin maan mahdottomasti.

Eilen palattiin miehen kanssa kotiin ja työn ääreen. Lintunen sai onneksi jäädä nauttimaan lomasta Mammalaan. Tosin joulunpyhät ja muut suovat itsellekin työn suhteen hieman extraa kun töissäkin on varsin paljon rennompi meininki.

Jokin ihme innostuspiikki sai vieläpä vääntäytymään ylös reilusti ennen iltavuoroa ja nauttimaan luontopolun maisemista. Koko syksynä en ole juurikaan metsässä käynyt, ei ole vain jaksanut. Tänään sitten sen oikein tunsikin, että voi tänne on ollut niin ikävä ja täällä on ihana olla. Ja olihan se aikamoinen talven ihmemaa vaikkei aurinko paksun pilvikerroksen läpi paistanutkaan. Mutta olihan siellä lumi, puut ja joki. Ja linnut, miten ihmeessä niitä olikin niin mahdottomasti?

Jotenkin ajattelin, että tässä vaan vähän tsippailen ja ehkä vähän tulee jopa kylmäkin. No ei tullut kylmä enkä tsippaillut kun melkoista lumessakävelyähän tuo oli, mutta sekin tuntui vaan hyvältä, kivalta ja virkistävältä. Tuntui, että olisi oikeasti ihan elossa, täällä metsässä.

Olo on jotenkin seesteinen ja hyvä. Tässä on hyvä olla nyt ja huomennakin on hyvä olla.

Kaikki on juuri niin kuin on ja se on hyvä.

iive

On se masennus aikamoinen vääristelijä

Vuosi sitten olin jotenkin todella elossa ja onnellinen. Elelin sellaisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki oli hyvin eikä oikein tiedossa olevat tulevaisuuden mullistuksetkaan tuntuneet missään. Kai sitä olotilaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi flowksi, josta rymähdinkin sitten alas ihan todella. Silti kun katson kuvia tältä vuodelta, löytyy sieltä valtavasti ihania asioita ja iloisia hymyjä, kaikki ei todellakaan ole ollut niin huonosti kuin masennuksen harmaus antoi ymmärtää. Nyt kun olen tämän harmauden saanut suurimmaksi osaksi karistettua pois itsestäni, näen ne kuvat, värit, ilon, kirkkauden ja onnellisuuden. On se masennus aikamoinen vääristelijä.
Toisaalta toinen totuus on myös se, että siitä ahdistuksesta tai ankeudesta harvemmin kuvaa ottaa. Tai jotkut voivat tietenkin näinkin toimia, mutta itsestäni on mukavampaa kuvata kauniita kuin ankeita asioita.

Vuosi sitten fyysinen kunto oli taas nousemassa. Tästä vuoden takaisesta kuvasta voin niin konkreettisesti muistaa sen tunteen kun pystyi taas liikkumaan ja nauttimaan liikkeestä ja elämästä. Henkisesti kaikki oli myös hyvin. Rakastan tätä kuvaa ja sitä fiilistä mitä se minussa herättää.

Nyt tänä vuonna fyysinen kunto ei todellakaan toimi. Olen siitä asiasta kyllä kovin surullinen. Paino on noussut ja treenit ei kulje. Tai no uintitreenit kyllä kulkee, muttei siellä altaassa voi joka päivä olla. Henkisesti olen käynyt hyvin pohjalla, mutta silti voisin väittää, että henkisesti olen paljon, paljon vahvempi edellisvuoteen verrattuna.

Olen joutunut tai saanut käsittelemään elämäni asioita uudelleen ja uudelleen. Sellaisetkin asiat, jotka jo luulin käyneeni läpi, ovat nousseet pintaan vaatimaan uudelleen tsekkausta. Eikä se ole ollut lainkaan mukavaa. Vaihtoehtona kuitenkin kun on ollut käydä asiat läpi tai lakaista ne maton alle ja sitten käydä ne asiat läpi luultavasti vieläkin rankemmin. En voi vielä sanoa, että kaikki olisi valmista, mutta varovasti voisin tuumata, että olen enemmän lopussa kuin aivan alussa.

Onnekseni tukenani on ollut työterveyden psykologi. Lisäksi olen lukenut paljon ja käynyt asioita omatoimisesti läpi. Jos Rakkauden tikapuut oli lempeää tarttumista oman elämän kipupisteisiin, on Murra tunnelukkosi sitten sen hard core versio. Huh huh mitä sieltä löytyykään... mutta viisas elämä on nämäkin oikeassa aikataulussa järjestänyt. Kirjat ovat olleet kirjastosta varauksessa ja yksi kerrallaan olen niitä saanut lainattavaksi lempeämmästä järeämpään.

Tänään psykologin viimeisellä käynnillä saatoin sanoa, että olen todellakin jo hyvällä puolella. Ja siellä onnellisuuskuplassakin olen saanut taas vierailla. Toiveita olisi myös bloginkin piristymiselle. Sillä onni potkaisi ja minulla oli mahdollisuus hankkia vanhan rämän tietokoneen tilalle uusi toimiva tietokone, vieläpä minulle sopivaan hintaan. Tai annetaan kunnia sille jolle se kuuluukin eli aviomiehelle joka laitteen bongasi, maksoi ja minulle asensi <3 Nyt on vain tätä Macbookkia opeteltava käyttämään! Vaikka yllättävän hyvin tämä sujuu, outoudesta huolimatta paremmin kuin vanhalla raaskulla joka hurisi ja surisi ja jumitti ja latasi ja latasi ja latasi... uuden koneen paras puoli onkin se, että se ei päästä inahdustakaan! Se on aivan hipihipihiljaa. Tästä ääniherkkä kiittää, sillä tietokoneen hurinaääni on yksi inhokkejani.

Olen saanut palata myös töihin ja ehkä yksi ihanampia oivalluksia tänä vuonna on ollut se, että olen siellä taas kuin ennenkin. Tunnen kuuluvani taas sinne. Minun ei tarvitse lähteä eikä etsiä pakoreittiä. Minä voin jäädä ja olla onnellinen.

Viime sunnuntaina tapasin ensimmäistä kertaa vuoteen vanhoja työkavereita, niitä niin rakkkaita ja ihania ihmisiä. Oli aivan huikeaa nähdä ja tuntea se energia minkä me aina yhdessä loimme.
Mutta oli myös aivan huikea huomata, että myös niitä "uusia" työkavereita oli ollut sairaslomalla ikävä ja että ei oikeastaan ollut enää mitään "uusia" työkavereita. Oli vaan työkavereita ja se sama fiilis heidän kanssa kuin mitä vanhojen entistenkin työkavereidenkin kanssa oli ollut. Ehkäpä siis melkein kokonainen vuosi on tehnyt tehtävänsä ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on muodostunut. Ehkä olen asioita käsitellessäni päässyt perille myös koko elämääni varjostaneesta ulkopuolisuuden tunteestani, siitä että en oikein missään kuulu joukkoon. Nyt olen ymmärtänyt, että aika moni loppujen lopuksi kokee samoin ja että se on asia joka on minussa itsessäni, ei muissa. Minä itse muodostan sen ulkopuolisuuden tunteen itseeni syystä tai toisesta. Se mikä asiassa on hyvää on se, että lopulta se on vain minusta kiinni, joten minä voin myös asialle jotain tehdä. Se on hyvä alkupiste asian muuttamiselle.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vuosi 2018 tulee olemaan elämäni paras vuosi. Tämä vuosi näytti todellakin minulle sen mikä on elämässä tärkeää ja mitä kohti suunnata. Nyt vain pyydän, että saan kulkea sitä polkua ja vähän väsähtäneenä toivon, että tällä kertaa juuri nyt tässä se polku olisi enemmän suora kuin mutkikas. Mutta se asiahan selviää sitten vuoden päästä :)

Ihanaa loppuvuotta ja valoa pimeisiin päiviin toivottelee

iive

En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.

Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.

Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.

Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa

Kaikki on hyvin

Olet rakastettu

Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.

Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive

Paranemisen Avain

Aloitin tämän viikon psykiatrin luona vieraillen. Hän oli onneksi samalla kannalla kuin työterveyslääkärini. Ei lääkkeitä vaan rakkautta itselle, lepoa, aikaa eheytyä. Hän näki tilanteeni enemmän Burn Out tyyppisenä kuin klassisena masennuksena.

Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...

Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.

Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.

Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.

Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.

Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.

Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.

Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.

Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.

Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.

Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.

Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3

Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.

Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.

Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.

Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.

iive

Tikapuut rakkauteen - kun elämä on hullunmyllyä!

Toisin kuin olisi voinut luulla, oli keskiviikkona sairaslomatodistuksen käteen saaminen aivan järkyttävä pettymys. Istuin ja itkin kuullessani sen pituuden. Kolmekymmentä päivää. Se on aivan valtavan pitkä aika.
Valtava pettymys ja epäonnistumisen tunne kuristi ja tukehdutti.

Seuraavana aamuna oli onneksi pitkä psykologin aika, jossa pääsin tunnetta purkamaan. Siellä olo helpotti jonkin verran ja sain edes jollain tavalla ymmärrettyä sen etten ole epäonnistunut kun olen tässä tilanteessa nyt. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa tästä asiasta. Kuten sitä, että kilpailutukset ovat nykypäivää ja jos haluaa tällä alalla olla, niin niitä nyt vaan on kestettävä. Onko? Onko ihmiset oikeasti tarkoitettu tällaiseen hullunmyllyyn? Suorittaja, miellyttäjä, se kaikesta selviävä itsenäinen tomera minä on totta kai pettynyt kun en sitä myllyä päässyt läpi. Minun olisi kuulunut selviytyä hymyillen voittajana! Se toinen, ehkä lempeämpi minä, joka siellä jossain kyllä on, tietää kyllä, että se on hullunmyllyä eikä se ole kenellekkään tarkoituksellista.

Tara Langen kirjaa olen työstänyt hieman, sillä vahva intuitio on, että siinä on minulle paljon avattavaksi. Jo ensimmäiset kappaleet tuntuvat aivan valtavan raastavilta käydä läpi. Mieli sanoo, että minähän olen jo kertaalleen nämä työstänyt. Olen ymmärryksen tasolla ymmärtänyt ja antanut asioille ja ihmisille anteeksi silloin edellisen kerran kun olin masentunut. Tietoinen mieleni tietää kyllä ne realiteetit mitkä ovat tuolloin vallinneet. Mikään ei ole kenenkään vika. Kukaan ei ole tahallaan ketään satuttanut, ilkeyttään, vaan toiminut omana keskeneräisenä ja vaillinnaisena itsenään. Asiat menivät nyt vain niin ja lapsena olosuhteeni olivat mitä olivat, sinänsä ihan hyvät, koska oli vaatetta ja ruokaa ja katto pään päällä ja aina joku aikuinen huolehtimassa. Se aikuinen ei vain välttämättä ollut se oma vanhempi tai läsnä.

Kannan kuitenkin edelleen niitä tunteita mukanani. Järki ei voi siloitella niitä tunteita pois. Vain tunne voi niin tehdä, ehkä. Ja siksi minun pitää taas kerran veivata koko tämä setti läpi ja kuoria itsestäni ne armottoman pärjääjän, suorittajan, kontrollifriikin kerrokset itsestäni pois. Tai siis ne syyt, miksi minusta tuli sellainen.

Ne tunteet ja toimintamallit, jotka syntyivät koulukiusaamisesta ja reaktioni niihin ovat sitten toinen asia. Toisaalta ymmärtäjä minussa ymmärtää myös sen. Nuorten ihmisten tahattoman julmuuden ja ymmärtämättömyyden kuinka toista voidaankin satuttaa. Jos annan aikuisillekin anteeksi, niin miksi en antaisi anteeksi sille keskenkasvuiselle kiusaajallenikin? Ymmärtämättömyydessä toimineet yhtälailla. Se kuinka tämä toteutetaan. No se kai on tämä tarina tässä nyt kulkemassa eteenpäin.

Kirjassa katsotaan itseä 12 eri tunteen kautta. Kun mietin perustunnettani, eli sitä miten ensimmäisenä useimmiten reagoin kun putoan omasta voimastani tai kohtaan haasteita. Tunsin sen voimakkaasti olevan häpeä ja syyllisyys. Tämä vuosi on tipauttanut minut suoraan noihin kahteen tunteeseen. Tosin on se vihakin tullut tutuksi. Viha sitä kohtaan kun tuntuu siltä ettei voi vaikuttaa siihen mitä elämässäni tapahtuu.

Häpeässä tunnet olosi epävarmaksi, uutta opettelevaksi, turvattomaksi ja pieneksi, aivan kuten vauvana. Pelkosi on, että kukaan ei rakasta sinua, sinut hylätään, etkä ole elämän arvoinen. Haluat, että sinut nähdään ja sinulle osoitetaan, että olet tärkeä ja rakkauden arvoinen. Tarvitset siis kaikkia niitä asioita mitä vauvakin tarvitsee. Olet häpeässä herkkä ja pehmeä, joten sinua pitää suojella kaikelta siltä, miltä vauvaakin suojellaan. Ei suuria ja nopeita muutoksia, ei kovia ääniä eikä kylmiä ihmisiä. Pysy poissa somesta, laita puhelin kiinni. Ole kotona, rakastavien ihmisten parissa, lepää ja vain ole ja nuku. Saat turvaa maadoittavista asioista: luonnossa olosta, rutiineista, ravitsevasta kotiruoasta, hieronnasta ja kosketuksesta.

EGO SANOO:

Olet viallinen, et sovi tähän maailmaan, sinulla ei ole mitään annettavaa eikä arvoa. Pysy näkymättömänä ja pienenä, muuten kaikki tuijottavat sinua. 

Syyllisyydessä kompuroit lapsenkengissä, ja olet ehkä aikka armoton itsellesi. Voit pitää itseäsi tyhmänä ja huonona ja luulet, ettet ikinä opi mitään. Syyllisyyden pisto vie ilon elämästä. Pelkosin on, ettei sinua rakasteta jos et ole täydellinen. Haluat, että sinut nähdään ja kuullaan ja sinulle osoitetaan, miten tärkeä ja rakkauden arvoinen olet, vaikka vielä opettelet. (Lainaukset: Tara Lange - Tikapuut rakkauteen)

Nuo kaksi tunnetta ovat tikapuiden pohjalla. Siellä huipulla on se hyväksyminen ja rakkaus. Aika on pitkä matka. Toki ne välipuutkin siellä ovat tuttuja ja se rakkauskin jollain tavalla. Kyllä minäkin jossain herkässä hetkessä pystyn tuntemaan sen tunteen, että minä riitän, minä olen hyvä ihminen ihan sellaisena kuin olen, että olen mitä olen ja se on ihan hyvä niin.

Psykologikin puhui minulle sisäisestä lapsesta. Hän kehoitti minua etsimään itsestäni kuvan, jossa en ole vielä se tomera pärjääjä vaan herkkä lapsi josta muut huolehtivat. Joka kerran kun minulle tulisi ajatuksia joissa rääkkään ja suomin itseäni ja vaadin itseltäni mahdottomia fyysisiä ja emotionaalisia suorituksia, minun tulisi katsoa kuvaa ja miettiä puhuisinko minä näin tälle lapselle tässä?

Latasin kuvan kännykkäni taustakuvaksi jotta voin oikeasti katsoa kuvaa kun sitä tarvitsen.
Olen katsonut kuvaa torstain jälkeen aika monta kertaa.

Olen onnellinen siitä, että minut herätettiin tähän asiaan nyt. Sillä jo jonkun aikaa olen tuskaillut sen kanssa miksei minun lapseni jo pärjää? Hän kun ei siis esimerkiksi vielä toisella luokallakaan selviä kouluaamusta yksin. Tajusin, että minun olettamukseni ovat aivan vääristyneitä ja yritän puskea lastani (joka on ihana maailmaa rakastava haihattelija) samanlaiseksi pärjääjäksi kuin itse olen jo hyvin pienestä asti ollut.
Tajusin ettei ole ollut normaalia pärjätä lapsena sellaisissa asioissa kuin olen pärjännyt. Lapsen ei olisi pitänyt huolehtia itsestään tai asioistaan niissä määrin kuin olen tehnyt. Minussa itsessäni on ollut jokin klikki tai koodi, joka tälläisen toimintamallin on käynnistänyt lapsuuteni olosuhteissa. Mutta koska minun lapsellani ei sellaista ole näkyvissä, niin miksi ihmeessä minä väen väkisin sen haluaisin käynnistää?

Etenkin nyt kun istun tässä. Kolmenkymmenen päivän sairaslomalla.
Ja voin todeta, että nyt en pärjää.
En ennen kuin kaikki tämä sotku on selvitetty.

Kiitollinen olen siitä, että ympärillä on perhe ja ystävät ja muut läheiset, jotka ovat oikeasti tässä läsnä. Eivätkä hylkää minua sinne häpeään.

Katson sohvalta tätä maisemaa ja toisaalta nautin siitä mitä näen. Ulos katson hieman haikaillen, sillä sinne ei jaksamiseni niin usein päästä kuin mitä sisimpäni haluaisi. Psykologi oli viisas ja pyysi katsomaan toisella tavalla. Sen sijaan että suomisin itseäni saamattomuudesta ja välittäisin vain siitä, etten sinne metsään pääse, sen sijaan katsoisin maisemaa kuin taulua ja nauttisin siitä.

Ja onhan tämä sohvamaisemani aika Zen <3 Niin sisältä kuin ulkoa <3

iive

Kuinka löytää itsensä?

Sairasloma on jo yli puolen välin. Huomenna pääsen taas lääkärin arvioitavaksi jatkuuko se vai eikö. Itse olen varovaisen jatkuu, kannalla, ihan vain siksi, että en ole edennyt aivan niin hyvin kuin etukäteen arvelin.

Itselläni oli sairaslomaa kohtaan sellainen olettamus, että kun vain saan levättyä tarpeeksi, niin jo se itsestään auttaa todella paljon masennuksen kanssa. No, nyt olen levännyt 2 viikkoa ja voin todeta, että väsymys on ihan pikkuriikkisen helpottanut, mutta masennus ei niinkään. Toki olen tehnyt mielestäni töitä myös masennuksen eteen aika paljon ja se on itsessään jo aika väsyttävää. Olen kirjoittanut, tehnyt kehittäviä tehtäviä ja meditoinut. Myös pientä fyysistä aktiviteettia olen yrittänyt pitää yllä, joskin se puoli on väsymyksen voimakkuuden vuoksi jäänyt aika vähäiseksi muutamaa uintikertaa ja kävelyä lukuunottamatta.

Kun olen kuunnellut omaa mieltä ja kehoa, on se selkeästi antanut suuntaviivoja sille mitä asioita minun pitää vielä itsessäni käsitellä päästäkseni eteenpäin. Teemat Kontrollista luopuminen, Suorittamisen lopettaminen ja Sisäisen lapsen löytäminen ja hoitaminen, ovat olleet päällimmäisenä esillä. Näiden suhteen olen aikamoisen hukassa enkä oikein tiedä kuinka asian kanssa lähtisin etenemään. Toisaalta ne nivoutuvat yhteen, sillä aikamoisen vahva tunne on siitä, että olen kehittänyt tuon valtavan kontrollin tarpeen suojelemaan sisäistä lastani ja minua edelleen nyt tässä tilanteessa. Minä olen ollut aina se joka pärjää ja pitää (kuvittelee pitävänsä) lankoja käsissään. Pärjäsin siten lapsena ja nuorena, kehenkään muuhun kuin itseensä ei ollut luottaminen, jos itse pystyit niin olit turvassa, muiden apu oli aina epämääräistä ja epäluotettavaa ja sitten romahdin. Uusi pärjäämisen aikakausi alkoi masennuksesta parannuttuani. Silloinhan olin tosiaankin osoittanut, että minä kyllä pärjään ja pystyn. Pystyn selviämään ylös kuoleman porteilta. Eikä sen jälkeen tuntunut olevan asiaa mitä en osaisi tai ainakin oppisi jos se on tarpeen ja se, että minä pärjään vaikka mitä eteen tulisi. Kuitenkin tuo valtava uppoavassa laivassa olemisen tunne tänä vuonna on ollut se tilanne ja ne kontrollin nyörit ovat niin kireällä, että ne veivät minutkin mukanaan.

Nyt suoritan tätä sairaslomaa ja masennustani, senhän voi lukea jo tuosta edeltävästä tekstistä. Masennus, sen käsitteleminen ja siitä parantuminen on taas yksi suoritus elämässä joka täytyy kohdata ja voittaa, mahdollisimman nopeasti kiitos!

Ehkä jollain tasolla voisin sanoa, ettei minun tarvitse pärjätä (yksin) eikä suorittaa sitä niin valtavasti. Se joku taso on kuitenkin hyvin ehkä tasolla ja oikeasti vielä täysin tavon saavuttamattomissa. Kun olen pohtinut asioita on ollut järkyttävän vaikeaa ajatella, että etenkin töissä tekisin jotain vaikkapa seiskan arvoisesti. Ei se tulee tehdä vähintään 10 ja plus, että olisit hyvä ihminen sitten.

Totuushan on, että ei sitä oikeasti jaksa ja tämän kun jotenkin ymmärtäisi, tajuaisi ja pystyisi toteuttamaan.
Niin ovat jääneet täysin ne omat tarpeet ja asiat kun eihän kaikkeen oikeasti pysty. Niitä ei enää olekaan ollut mahdollista tehdä edes hyvän arvoisesti. Ja se kyllä tuntuu myös ihan fyysisesti. Kävin juuri hierojalla ja kaikki se kireys, pärjääminen, väsymys ja stressi, ne kaikki ovat koteloituneena kehon lihaksissa ja hermoissa ja joka paikassa. Torstaille varasin ajan Neurosonic-hoitoon psykologin tapaamisen jälkeen. Toivon, että se olisi myös tapa saada kehosta irti näitä kovettuneita ja hautautuneita tunteita, jotka aiheuttavat sen että olen kipeä, jäykkä, väsynyt ja vetämätön.

Liikunta ja itsestä huolehtiminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä ja silti ajatukset rummuttavat aina samaa rataa. Jos haluat parantua niin pitää liikkua, pohtia, kehittää itseä, etsiä niitä vikoja, syitä ja ties mitä JA SITTEN parantua kun olet liikkunut, hoitanut ja kehittänyt itseäsi tarpeeksi. Huh!

Minut pitäisi varmaan laittaa jonnekin keskelle erämaata, ilman nettiä, somea, kännykkää, telkkaria, ilman ketään, olemaan yksin vaan siellä. Ehkä silloin tämä loppumaton juoksu voisi katketa.

Olen ollut todella pettynyt itseeni myös painon suhteen, tietysti, koska eihän se ole ikinä ollut oikea oli se mitä tahansa. Vaa'alla en ole suostunut käymään. En tahdo nähdä sitä lukua mikä siellä odottaa, tiedän muutenkin ettei se lukema ole "hyvä". Katsoin eilen Jenny+ ohjelman ja "päätin", että nyt on se käännekohta kun lähden pyrkimään laihduttamisen lopettamista kohti. Mutta kuinka tehdä se? Miksi ihminen tajuaa tällaisia asioita kun katsoo toisen tuskaa? Miksi sitä omaa tuskaa ei hyväksy, ei näe eikä koe?

Olen laihduttanut varmaan ala-asteelta asti, se on yli 20 vuotta elämästäni ja nyt se saisi loppua. Kuinka lopettaa jotain jota on tehnyt koko ikänsä? Sitkeässä on se ajatusmalli siitä, että kehoni on aina väärä. Toisaalta onhan minulla myös mielessäni tunne siitä, että olen kaikin puolin aina liian erilainen, vääränlainen, olin millainen tahansa niin mikään ei ole minulle riittävä. En tiedä mistä tuo erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne kumpuaa ja mistä se kertoo. Ehkä se on tämän vuoden aivan perimmäisin oppiläksyni, syy siihen miksi olen tässä tilanteessa nyt. Ehkä minun pitää löytää itseni.

iive

Irtipäästäminen

Minulla on aika ajoin tapana käydä lukemassa adonai.fi sivustolta erilaisia kanavointeja. Suuri osa niistä on vallan korkealentoisia ja toisaalta jopa niin ympäripyöreitäkin ettei asia ainakaan minulle aukene, mutta jotkut aina kolahtavat. Lähes aina siellä on joku teksti, joka inspiroi tai saa miettimään jotain eri tavalla. Joskus sieltä saa myös vahvistusta, että hei juuri noin olenkin asiaa ajatellut.

Tänään Jenny Schiltzin Energiapäivitys - Kaikesta irtipäästäminen sai minut tuntemaan juurikin tuota viimeistä. Se puki pitkälti konkreettisiksi sanoiksi sen mitä olen mielessäni pyöritellyt, mutten ihan vielä siitä ole saanut kiinni. Laitan tähän muutaman lainauksen, kokonaisen tekstin voit lukea adonai.fi/schlitz

Alan ymmärtää, että meidän täytyy kunnioittaa tarinoitamme, mutta antaa niiden tunteiden mennä, jotka sitovat meidät niihin. Tarinamme, historiamme, se mitä meille on tapahtunut, on muokannut meidät sellaiseksi, kuka olemme nyt. Usein kasvamme eniten vaikeiden elämänkokemusten kautta. Meitä on taottu, puhdistettu ja vahvistettu tulessa.

Kyse on sen ymmärtämisestä, että voit kunnioittaa tarinoitasi, niiden rajoittamatta havaintoasi kaikesta, mitä olet. Silloin kun olemme kyvytön päästämään irti niistä tunteista, jotka kiinnitämme elämäntapahtumiin, niistä voi tulla osa identiteettiämme ja ne lukitsevat meidät todellisuuteen, jossa emme halua olla.

Näistä tunteista irtipäästäminen voi muistuttaa kovasti surun viittä vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Paitsi että on kriittistä lisätä tähän anteeksianto ja siitä tuomitsemisesta irtipäästäminen, jota meillä on itseä ja toisia kohtaan. Emme voi toivoa positiivisuudella, rakkaudella ja valolla pois kokemustemme takana olevaa totuutta. Meidän täytyy tuntea se, omistaa se ja sitten – ja vasta sitten – voimme päästää irti siitä.

Tilanteeni jossa nyt olen, on pitkälti seurausta siitä, että koin elämässäni yhtä aikaa kaksi suurta mullistusta aikamoisella epäreiluuden tunteella höystettynä.
Päivittäinen sosiaalinen elämäni rakentuu pitkälti työpaikan varaan. Siellä töissä ovat ne "muut" aikuiset joita tapaan päivittäin perheen lisäksi. Toki pidän yhteyttä ystäviini vapaa-ajalla, mutta kaikkien vuorotöiden yhteensovittaminen, no se nyt on vaan aina sellaista. Sitten kun yhtälöön lisätään vielä lapset ja lapsien harrastukset... jokainen perheellinen ihminen varmaankin tietää kuvion, että kuinka usein ystäviä sitten pystyykään tapaamaan. Liian harvoin voisin minä todeta.

Vuoden alusta lähes kaikki työkaverini vaihtuivat (ja nyt syksyllä viimeisetkin "vanhat" lähtivät). Olin saanut näiden työkavereiden kanssa jotenkin hyvän kontaktin. Minun ei tarvinnut enää niin pelätä väärinymmärryksiä eikä muutenkaan ollut sosiaalista pelkoa, sain olla puhtaasti minä. Koulukiusaamisen jälkeen minulla on ollut suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että elämääni tulevat uudet ihmiset satuttavat minua tai eivät ymmärrä minua.

Jouduin siis sinänsä sosiaaliseen tyhjiöön kun kaikki läheiset työtoverini katosivat elämästäni eikä se ollut oma valintani, vaan kilpailutuksen myötä tilanne oli aikalailla pakkorako. Menetin siis ympäriltäni ne ihmiset joiden kanssa minulla oli hyvä ja helppo olla.
Lisäksi keväällä läheisin ystäväni kuoli, joten siellä omassa elämässäkin oli yksi tärkeä ystävä vähemmän.

Uusien työkavereiden myötä aktivoitui pelko ja epävarmuuden kierre, joka on käynnissä edelleen. Pelkään taas onko joukossa joku, jonka mielestä olen taas LIIAN. Liian erikoinen, äänekäs, kärkäs, ihan mitä vaan. Ymmärrän nyt sen, että mitä enemmän pelkään, niin sitä enemmän olen taatusti juuri sitä LIIAN. Pelko ja epävarmuus kuormittaa minut ja saa minut olemaan sitä mitä en oikeasti ole.

Vaihdoin lapsena ja nuorena paljon koulua muuttamisien takia. Se oli minulle ihan ok ja sainkin jotenkin aina solahdettua luokkaan sisään. Sitten 9 luokalla en enää solahtanutkaan vaan päädyin luokan silmätikuksi ja siitä lähti minun urakkani masennuksen kanssa. En voinut ymmärtää mitä pahaa olin tälle ihmiselle tehnyt olemalla vain minä. Minuuteni sai suuren kolauksen, enkö ollutkaan hyvä ihminen näin? Mikä teki minusta sellaisen, että minua haluttiin kiusata? Miksi?
Nyt kesällä lähestyinkin kiusaajaani ja kerroin ja kysyin tiesikö hän mitä hän on tehnyt? Ei hänellä ollut selitystä asialle, nyt aikuisena hän kuitenkin osasi olla pahoillaan. Eikä minulla enää ole häntä syytä vihata, minun vain pitää päästä eroon siitä epäluuloisuuden ja epävarmuuden koodista minkä tuo tilanne minuun loi.

Koin kiusaamista vielä lukiossa ja silloin se oli ehkäpä se viimeinen niitti. Silloin masennuin niin pahasti vuosiksi, että olin hyvin lähellä kuolemaa. Onnea oli kun tapasin mieheni, joka kyllä psykoterapeutin lisäksi oli suuri voima minulle tiellä parantumiseen.

 "Teillä kaikilla on pelastusliivit, lakatkaa vastustamasta ja sallikaa niiden auttaa itseänne."

Sielun luontainen taipumus on aina nousta valoon – se on pelastusliivimme. Tunne pelastusliivisi ja tiedä, että vaikka sinusta saattaa tuntua siltä, että sinut imetään pinnan alle, nouset taas. Sielusi ei tiedä muuta tapaa.

Nyt käsitän, että masennukseni syy on pitkälti taas sama ja että koen jotenkin toisintoa siitä mitä olen aiemmin kokenut. Oma epävarmuuteni ihmisenä ja sen luoma pelko on johtanut siihen, että olen taas sairas.

Mutta ehkä tästä oivalluksesta on hyvä jatkaa. Sillä vaikka ulkoiset tekijät ovatkin tilanteen muodostaneet on sen reaktion syy minussa, minun sisälläni ja minun on se sieltä ratkaistava pois. Ei kenenkään muun.

Olen viime päivinä ollut todella kiitollinen siitä ajasta minkä olen saanut toipumista varten. Olen iloinnut niinkin yksinkertaisista asioista kuin kaupassa käymisestä tai siitä, että vihdoin olen saanut tehtyä taas aamusmoothieitani. Nämä smoothiet kun eivät ole vain ruokaa, ne ovat lääkettä. Ne auttavat jaksamaan, kunhan vain minä saan ensin voimaa tehdä niitä.

Etenkin aamut ovat minulle vaikeita. Herään useimmiten niin, että olo tuntuu sellaiselta kuin ei olisi nukkunutkaan. Siinä tilanteessa n.15 ainesosan sekoittaminen blenderiin tuntuu ylivoimaiselta.

Niinpä useimmiten käy näin, mutta ei siis enää :)

Illan virkku aina aamuksi lupaa, että huomenna teen heti aamulla itselleni smoothien. Aamun torkku se kaivaa gluteenittoman pakastesämpylän ja mussuttaa sitä kahvin kanssa, koska ei vaan jaksa rueta mittailemaan smoothieen sitä tätä ja tuota. No nyt on parin aamun mealprepping tehty ja jauheet purkissa ja marjat sulamassa. Jospa huomenna sit sitä smoothieta aamupalaksi #tyrnirouhe #kurkuma #mustapippuri #luomuhera #ruusunjuuri #viherjauhe #nokkosensiemen #ashwagandha

Enää ei tarvitse lisätä kuin marjat, banaani ja oliivi, mct öljyt sekä kapryylihappo ja kookosmanna.

Samantien tein saman vitamiineile ja muille pillereille jotka nyt on testissä. Sillä jo aamupillereiden kasaaminen vaatii 10 purkin avaamista. Itseasiassa yksikään näistä pillereistä ei ole lääke, että älkää vain säikähtäkö mitä ihmettä se muitsu vetää :D
Dosetista löytyy eri vitamiineja ja hivenaineita, omega3, kollageenia, probioottia ja suolahappotabletteja.

Onneksi vuosien lääkkeenjako töissä on tuonut hyvän rutiinin ja yhden dosetin täyttämiseen menee sama aika kuin mitä ottaisi yhden annoksen noista purkeista ja purnukoista.

Eilen satoi lunta, joten tämän päivän haaste on päätyä jossain vaiheessa päivää ulos koska ulkona on mielettömän kauniin näköistä! Kovin pieniä ovat olleet nämä minun ulkoilut tähän asti. Eilen kirjastossa käynnin yhteydessä kävin pienen pätkän luontopolulla, muuten olen ulkoillut lähinnä autoon-kauppaan-autoon-kotiin. Onhan sieltä parkkipaikalta nyt edes se 100m käveltävä kotiovelle...

Tosiasia kun kuitenkin on, että se liikunta ja liike pitää saada käyntiin suht piakkoin, sillä se jos mikä on hyvä lääke. Eikä tuo painon nouseminenkaan yhtään pirteämmäksi ihmistä saa.

iive