On se masennus aikamoinen vääristelijä

Vuosi sitten olin jotenkin todella elossa ja onnellinen. Elelin sellaisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki oli hyvin eikä oikein tiedossa olevat tulevaisuuden mullistuksetkaan tuntuneet missään. Kai sitä olotilaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi flowksi, josta rymähdinkin sitten alas ihan todella. Silti kun katson kuvia tältä vuodelta, löytyy sieltä valtavasti ihania asioita ja iloisia hymyjä, kaikki ei todellakaan ole ollut niin huonosti kuin masennuksen harmaus antoi ymmärtää. Nyt kun olen tämän harmauden saanut suurimmaksi osaksi karistettua pois itsestäni, näen ne kuvat, värit, ilon, kirkkauden ja onnellisuuden. On se masennus aikamoinen vääristelijä.
Toisaalta toinen totuus on myös se, että siitä ahdistuksesta tai ankeudesta harvemmin kuvaa ottaa. Tai jotkut voivat tietenkin näinkin toimia, mutta itsestäni on mukavampaa kuvata kauniita kuin ankeita asioita.

Vuosi sitten fyysinen kunto oli taas nousemassa. Tästä vuoden takaisesta kuvasta voin niin konkreettisesti muistaa sen tunteen kun pystyi taas liikkumaan ja nauttimaan liikkeestä ja elämästä. Henkisesti kaikki oli myös hyvin. Rakastan tätä kuvaa ja sitä fiilistä mitä se minussa herättää.

Nyt tänä vuonna fyysinen kunto ei todellakaan toimi. Olen siitä asiasta kyllä kovin surullinen. Paino on noussut ja treenit ei kulje. Tai no uintitreenit kyllä kulkee, muttei siellä altaassa voi joka päivä olla. Henkisesti olen käynyt hyvin pohjalla, mutta silti voisin väittää, että henkisesti olen paljon, paljon vahvempi edellisvuoteen verrattuna.

Olen joutunut tai saanut käsittelemään elämäni asioita uudelleen ja uudelleen. Sellaisetkin asiat, jotka jo luulin käyneeni läpi, ovat nousseet pintaan vaatimaan uudelleen tsekkausta. Eikä se ole ollut lainkaan mukavaa. Vaihtoehtona kuitenkin kun on ollut käydä asiat läpi tai lakaista ne maton alle ja sitten käydä ne asiat läpi luultavasti vieläkin rankemmin. En voi vielä sanoa, että kaikki olisi valmista, mutta varovasti voisin tuumata, että olen enemmän lopussa kuin aivan alussa.

Onnekseni tukenani on ollut työterveyden psykologi. Lisäksi olen lukenut paljon ja käynyt asioita omatoimisesti läpi. Jos Rakkauden tikapuut oli lempeää tarttumista oman elämän kipupisteisiin, on Murra tunnelukkosi sitten sen hard core versio. Huh huh mitä sieltä löytyykään... mutta viisas elämä on nämäkin oikeassa aikataulussa järjestänyt. Kirjat ovat olleet kirjastosta varauksessa ja yksi kerrallaan olen niitä saanut lainattavaksi lempeämmästä järeämpään.

Tänään psykologin viimeisellä käynnillä saatoin sanoa, että olen todellakin jo hyvällä puolella. Ja siellä onnellisuuskuplassakin olen saanut taas vierailla. Toiveita olisi myös bloginkin piristymiselle. Sillä onni potkaisi ja minulla oli mahdollisuus hankkia vanhan rämän tietokoneen tilalle uusi toimiva tietokone, vieläpä minulle sopivaan hintaan. Tai annetaan kunnia sille jolle se kuuluukin eli aviomiehelle joka laitteen bongasi, maksoi ja minulle asensi <3 Nyt on vain tätä Macbookkia opeteltava käyttämään! Vaikka yllättävän hyvin tämä sujuu, outoudesta huolimatta paremmin kuin vanhalla raaskulla joka hurisi ja surisi ja jumitti ja latasi ja latasi ja latasi... uuden koneen paras puoli onkin se, että se ei päästä inahdustakaan! Se on aivan hipihipihiljaa. Tästä ääniherkkä kiittää, sillä tietokoneen hurinaääni on yksi inhokkejani.

Olen saanut palata myös töihin ja ehkä yksi ihanampia oivalluksia tänä vuonna on ollut se, että olen siellä taas kuin ennenkin. Tunnen kuuluvani taas sinne. Minun ei tarvitse lähteä eikä etsiä pakoreittiä. Minä voin jäädä ja olla onnellinen.

Viime sunnuntaina tapasin ensimmäistä kertaa vuoteen vanhoja työkavereita, niitä niin rakkkaita ja ihania ihmisiä. Oli aivan huikeaa nähdä ja tuntea se energia minkä me aina yhdessä loimme.
Mutta oli myös aivan huikea huomata, että myös niitä "uusia" työkavereita oli ollut sairaslomalla ikävä ja että ei oikeastaan ollut enää mitään "uusia" työkavereita. Oli vaan työkavereita ja se sama fiilis heidän kanssa kuin mitä vanhojen entistenkin työkavereidenkin kanssa oli ollut. Ehkäpä siis melkein kokonainen vuosi on tehnyt tehtävänsä ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on muodostunut. Ehkä olen asioita käsitellessäni päässyt perille myös koko elämääni varjostaneesta ulkopuolisuuden tunteestani, siitä että en oikein missään kuulu joukkoon. Nyt olen ymmärtänyt, että aika moni loppujen lopuksi kokee samoin ja että se on asia joka on minussa itsessäni, ei muissa. Minä itse muodostan sen ulkopuolisuuden tunteen itseeni syystä tai toisesta. Se mikä asiassa on hyvää on se, että lopulta se on vain minusta kiinni, joten minä voin myös asialle jotain tehdä. Se on hyvä alkupiste asian muuttamiselle.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vuosi 2018 tulee olemaan elämäni paras vuosi. Tämä vuosi näytti todellakin minulle sen mikä on elämässä tärkeää ja mitä kohti suunnata. Nyt vain pyydän, että saan kulkea sitä polkua ja vähän väsähtäneenä toivon, että tällä kertaa juuri nyt tässä se polku olisi enemmän suora kuin mutkikas. Mutta se asiahan selviää sitten vuoden päästä :)

Ihanaa loppuvuotta ja valoa pimeisiin päiviin toivottelee

iive