Tikapuut rakkauteen - kun elämä on hullunmyllyä!

Toisin kuin olisi voinut luulla, oli keskiviikkona sairaslomatodistuksen käteen saaminen aivan järkyttävä pettymys. Istuin ja itkin kuullessani sen pituuden. Kolmekymmentä päivää. Se on aivan valtavan pitkä aika.
Valtava pettymys ja epäonnistumisen tunne kuristi ja tukehdutti.

Seuraavana aamuna oli onneksi pitkä psykologin aika, jossa pääsin tunnetta purkamaan. Siellä olo helpotti jonkin verran ja sain edes jollain tavalla ymmärrettyä sen etten ole epäonnistunut kun olen tässä tilanteessa nyt. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa tästä asiasta. Kuten sitä, että kilpailutukset ovat nykypäivää ja jos haluaa tällä alalla olla, niin niitä nyt vaan on kestettävä. Onko? Onko ihmiset oikeasti tarkoitettu tällaiseen hullunmyllyyn? Suorittaja, miellyttäjä, se kaikesta selviävä itsenäinen tomera minä on totta kai pettynyt kun en sitä myllyä päässyt läpi. Minun olisi kuulunut selviytyä hymyillen voittajana! Se toinen, ehkä lempeämpi minä, joka siellä jossain kyllä on, tietää kyllä, että se on hullunmyllyä eikä se ole kenellekkään tarkoituksellista.

Tara Langen kirjaa olen työstänyt hieman, sillä vahva intuitio on, että siinä on minulle paljon avattavaksi. Jo ensimmäiset kappaleet tuntuvat aivan valtavan raastavilta käydä läpi. Mieli sanoo, että minähän olen jo kertaalleen nämä työstänyt. Olen ymmärryksen tasolla ymmärtänyt ja antanut asioille ja ihmisille anteeksi silloin edellisen kerran kun olin masentunut. Tietoinen mieleni tietää kyllä ne realiteetit mitkä ovat tuolloin vallinneet. Mikään ei ole kenenkään vika. Kukaan ei ole tahallaan ketään satuttanut, ilkeyttään, vaan toiminut omana keskeneräisenä ja vaillinnaisena itsenään. Asiat menivät nyt vain niin ja lapsena olosuhteeni olivat mitä olivat, sinänsä ihan hyvät, koska oli vaatetta ja ruokaa ja katto pään päällä ja aina joku aikuinen huolehtimassa. Se aikuinen ei vain välttämättä ollut se oma vanhempi tai läsnä.

Kannan kuitenkin edelleen niitä tunteita mukanani. Järki ei voi siloitella niitä tunteita pois. Vain tunne voi niin tehdä, ehkä. Ja siksi minun pitää taas kerran veivata koko tämä setti läpi ja kuoria itsestäni ne armottoman pärjääjän, suorittajan, kontrollifriikin kerrokset itsestäni pois. Tai siis ne syyt, miksi minusta tuli sellainen.

Ne tunteet ja toimintamallit, jotka syntyivät koulukiusaamisesta ja reaktioni niihin ovat sitten toinen asia. Toisaalta ymmärtäjä minussa ymmärtää myös sen. Nuorten ihmisten tahattoman julmuuden ja ymmärtämättömyyden kuinka toista voidaankin satuttaa. Jos annan aikuisillekin anteeksi, niin miksi en antaisi anteeksi sille keskenkasvuiselle kiusaajallenikin? Ymmärtämättömyydessä toimineet yhtälailla. Se kuinka tämä toteutetaan. No se kai on tämä tarina tässä nyt kulkemassa eteenpäin.

Kirjassa katsotaan itseä 12 eri tunteen kautta. Kun mietin perustunnettani, eli sitä miten ensimmäisenä useimmiten reagoin kun putoan omasta voimastani tai kohtaan haasteita. Tunsin sen voimakkaasti olevan häpeä ja syyllisyys. Tämä vuosi on tipauttanut minut suoraan noihin kahteen tunteeseen. Tosin on se vihakin tullut tutuksi. Viha sitä kohtaan kun tuntuu siltä ettei voi vaikuttaa siihen mitä elämässäni tapahtuu.

Häpeässä tunnet olosi epävarmaksi, uutta opettelevaksi, turvattomaksi ja pieneksi, aivan kuten vauvana. Pelkosi on, että kukaan ei rakasta sinua, sinut hylätään, etkä ole elämän arvoinen. Haluat, että sinut nähdään ja sinulle osoitetaan, että olet tärkeä ja rakkauden arvoinen. Tarvitset siis kaikkia niitä asioita mitä vauvakin tarvitsee. Olet häpeässä herkkä ja pehmeä, joten sinua pitää suojella kaikelta siltä, miltä vauvaakin suojellaan. Ei suuria ja nopeita muutoksia, ei kovia ääniä eikä kylmiä ihmisiä. Pysy poissa somesta, laita puhelin kiinni. Ole kotona, rakastavien ihmisten parissa, lepää ja vain ole ja nuku. Saat turvaa maadoittavista asioista: luonnossa olosta, rutiineista, ravitsevasta kotiruoasta, hieronnasta ja kosketuksesta.

EGO SANOO:

Olet viallinen, et sovi tähän maailmaan, sinulla ei ole mitään annettavaa eikä arvoa. Pysy näkymättömänä ja pienenä, muuten kaikki tuijottavat sinua. 

Syyllisyydessä kompuroit lapsenkengissä, ja olet ehkä aikka armoton itsellesi. Voit pitää itseäsi tyhmänä ja huonona ja luulet, ettet ikinä opi mitään. Syyllisyyden pisto vie ilon elämästä. Pelkosin on, ettei sinua rakasteta jos et ole täydellinen. Haluat, että sinut nähdään ja kuullaan ja sinulle osoitetaan, miten tärkeä ja rakkauden arvoinen olet, vaikka vielä opettelet. (Lainaukset: Tara Lange - Tikapuut rakkauteen)

Nuo kaksi tunnetta ovat tikapuiden pohjalla. Siellä huipulla on se hyväksyminen ja rakkaus. Aika on pitkä matka. Toki ne välipuutkin siellä ovat tuttuja ja se rakkauskin jollain tavalla. Kyllä minäkin jossain herkässä hetkessä pystyn tuntemaan sen tunteen, että minä riitän, minä olen hyvä ihminen ihan sellaisena kuin olen, että olen mitä olen ja se on ihan hyvä niin.

Psykologikin puhui minulle sisäisestä lapsesta. Hän kehoitti minua etsimään itsestäni kuvan, jossa en ole vielä se tomera pärjääjä vaan herkkä lapsi josta muut huolehtivat. Joka kerran kun minulle tulisi ajatuksia joissa rääkkään ja suomin itseäni ja vaadin itseltäni mahdottomia fyysisiä ja emotionaalisia suorituksia, minun tulisi katsoa kuvaa ja miettiä puhuisinko minä näin tälle lapselle tässä?

Latasin kuvan kännykkäni taustakuvaksi jotta voin oikeasti katsoa kuvaa kun sitä tarvitsen.
Olen katsonut kuvaa torstain jälkeen aika monta kertaa.

Olen onnellinen siitä, että minut herätettiin tähän asiaan nyt. Sillä jo jonkun aikaa olen tuskaillut sen kanssa miksei minun lapseni jo pärjää? Hän kun ei siis esimerkiksi vielä toisella luokallakaan selviä kouluaamusta yksin. Tajusin, että minun olettamukseni ovat aivan vääristyneitä ja yritän puskea lastani (joka on ihana maailmaa rakastava haihattelija) samanlaiseksi pärjääjäksi kuin itse olen jo hyvin pienestä asti ollut.
Tajusin ettei ole ollut normaalia pärjätä lapsena sellaisissa asioissa kuin olen pärjännyt. Lapsen ei olisi pitänyt huolehtia itsestään tai asioistaan niissä määrin kuin olen tehnyt. Minussa itsessäni on ollut jokin klikki tai koodi, joka tälläisen toimintamallin on käynnistänyt lapsuuteni olosuhteissa. Mutta koska minun lapsellani ei sellaista ole näkyvissä, niin miksi ihmeessä minä väen väkisin sen haluaisin käynnistää?

Etenkin nyt kun istun tässä. Kolmenkymmenen päivän sairaslomalla.
Ja voin todeta, että nyt en pärjää.
En ennen kuin kaikki tämä sotku on selvitetty.

Kiitollinen olen siitä, että ympärillä on perhe ja ystävät ja muut läheiset, jotka ovat oikeasti tässä läsnä. Eivätkä hylkää minua sinne häpeään.

Katson sohvalta tätä maisemaa ja toisaalta nautin siitä mitä näen. Ulos katson hieman haikaillen, sillä sinne ei jaksamiseni niin usein päästä kuin mitä sisimpäni haluaisi. Psykologi oli viisas ja pyysi katsomaan toisella tavalla. Sen sijaan että suomisin itseäni saamattomuudesta ja välittäisin vain siitä, etten sinne metsään pääse, sen sijaan katsoisin maisemaa kuin taulua ja nauttisin siitä.

Ja onhan tämä sohvamaisemani aika Zen <3 Niin sisältä kuin ulkoa <3

iive