Irtipäästäminen

Minulla on aika ajoin tapana käydä lukemassa adonai.fi sivustolta erilaisia kanavointeja. Suuri osa niistä on vallan korkealentoisia ja toisaalta jopa niin ympäripyöreitäkin ettei asia ainakaan minulle aukene, mutta jotkut aina kolahtavat. Lähes aina siellä on joku teksti, joka inspiroi tai saa miettimään jotain eri tavalla. Joskus sieltä saa myös vahvistusta, että hei juuri noin olenkin asiaa ajatellut.

Tänään Jenny Schiltzin Energiapäivitys - Kaikesta irtipäästäminen sai minut tuntemaan juurikin tuota viimeistä. Se puki pitkälti konkreettisiksi sanoiksi sen mitä olen mielessäni pyöritellyt, mutten ihan vielä siitä ole saanut kiinni. Laitan tähän muutaman lainauksen, kokonaisen tekstin voit lukea adonai.fi/schlitz

Alan ymmärtää, että meidän täytyy kunnioittaa tarinoitamme, mutta antaa niiden tunteiden mennä, jotka sitovat meidät niihin. Tarinamme, historiamme, se mitä meille on tapahtunut, on muokannut meidät sellaiseksi, kuka olemme nyt. Usein kasvamme eniten vaikeiden elämänkokemusten kautta. Meitä on taottu, puhdistettu ja vahvistettu tulessa.

Kyse on sen ymmärtämisestä, että voit kunnioittaa tarinoitasi, niiden rajoittamatta havaintoasi kaikesta, mitä olet. Silloin kun olemme kyvytön päästämään irti niistä tunteista, jotka kiinnitämme elämäntapahtumiin, niistä voi tulla osa identiteettiämme ja ne lukitsevat meidät todellisuuteen, jossa emme halua olla.

Näistä tunteista irtipäästäminen voi muistuttaa kovasti surun viittä vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Paitsi että on kriittistä lisätä tähän anteeksianto ja siitä tuomitsemisesta irtipäästäminen, jota meillä on itseä ja toisia kohtaan. Emme voi toivoa positiivisuudella, rakkaudella ja valolla pois kokemustemme takana olevaa totuutta. Meidän täytyy tuntea se, omistaa se ja sitten – ja vasta sitten – voimme päästää irti siitä.

Tilanteeni jossa nyt olen, on pitkälti seurausta siitä, että koin elämässäni yhtä aikaa kaksi suurta mullistusta aikamoisella epäreiluuden tunteella höystettynä.
Päivittäinen sosiaalinen elämäni rakentuu pitkälti työpaikan varaan. Siellä töissä ovat ne "muut" aikuiset joita tapaan päivittäin perheen lisäksi. Toki pidän yhteyttä ystäviini vapaa-ajalla, mutta kaikkien vuorotöiden yhteensovittaminen, no se nyt on vaan aina sellaista. Sitten kun yhtälöön lisätään vielä lapset ja lapsien harrastukset... jokainen perheellinen ihminen varmaankin tietää kuvion, että kuinka usein ystäviä sitten pystyykään tapaamaan. Liian harvoin voisin minä todeta.

Vuoden alusta lähes kaikki työkaverini vaihtuivat (ja nyt syksyllä viimeisetkin "vanhat" lähtivät). Olin saanut näiden työkavereiden kanssa jotenkin hyvän kontaktin. Minun ei tarvinnut enää niin pelätä väärinymmärryksiä eikä muutenkaan ollut sosiaalista pelkoa, sain olla puhtaasti minä. Koulukiusaamisen jälkeen minulla on ollut suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että elämääni tulevat uudet ihmiset satuttavat minua tai eivät ymmärrä minua.

Jouduin siis sinänsä sosiaaliseen tyhjiöön kun kaikki läheiset työtoverini katosivat elämästäni eikä se ollut oma valintani, vaan kilpailutuksen myötä tilanne oli aikalailla pakkorako. Menetin siis ympäriltäni ne ihmiset joiden kanssa minulla oli hyvä ja helppo olla.
Lisäksi keväällä läheisin ystäväni kuoli, joten siellä omassa elämässäkin oli yksi tärkeä ystävä vähemmän.

Uusien työkavereiden myötä aktivoitui pelko ja epävarmuuden kierre, joka on käynnissä edelleen. Pelkään taas onko joukossa joku, jonka mielestä olen taas LIIAN. Liian erikoinen, äänekäs, kärkäs, ihan mitä vaan. Ymmärrän nyt sen, että mitä enemmän pelkään, niin sitä enemmän olen taatusti juuri sitä LIIAN. Pelko ja epävarmuus kuormittaa minut ja saa minut olemaan sitä mitä en oikeasti ole.

Vaihdoin lapsena ja nuorena paljon koulua muuttamisien takia. Se oli minulle ihan ok ja sainkin jotenkin aina solahdettua luokkaan sisään. Sitten 9 luokalla en enää solahtanutkaan vaan päädyin luokan silmätikuksi ja siitä lähti minun urakkani masennuksen kanssa. En voinut ymmärtää mitä pahaa olin tälle ihmiselle tehnyt olemalla vain minä. Minuuteni sai suuren kolauksen, enkö ollutkaan hyvä ihminen näin? Mikä teki minusta sellaisen, että minua haluttiin kiusata? Miksi?
Nyt kesällä lähestyinkin kiusaajaani ja kerroin ja kysyin tiesikö hän mitä hän on tehnyt? Ei hänellä ollut selitystä asialle, nyt aikuisena hän kuitenkin osasi olla pahoillaan. Eikä minulla enää ole häntä syytä vihata, minun vain pitää päästä eroon siitä epäluuloisuuden ja epävarmuuden koodista minkä tuo tilanne minuun loi.

Koin kiusaamista vielä lukiossa ja silloin se oli ehkäpä se viimeinen niitti. Silloin masennuin niin pahasti vuosiksi, että olin hyvin lähellä kuolemaa. Onnea oli kun tapasin mieheni, joka kyllä psykoterapeutin lisäksi oli suuri voima minulle tiellä parantumiseen.

 "Teillä kaikilla on pelastusliivit, lakatkaa vastustamasta ja sallikaa niiden auttaa itseänne."

Sielun luontainen taipumus on aina nousta valoon – se on pelastusliivimme. Tunne pelastusliivisi ja tiedä, että vaikka sinusta saattaa tuntua siltä, että sinut imetään pinnan alle, nouset taas. Sielusi ei tiedä muuta tapaa.

Nyt käsitän, että masennukseni syy on pitkälti taas sama ja että koen jotenkin toisintoa siitä mitä olen aiemmin kokenut. Oma epävarmuuteni ihmisenä ja sen luoma pelko on johtanut siihen, että olen taas sairas.

Mutta ehkä tästä oivalluksesta on hyvä jatkaa. Sillä vaikka ulkoiset tekijät ovatkin tilanteen muodostaneet on sen reaktion syy minussa, minun sisälläni ja minun on se sieltä ratkaistava pois. Ei kenenkään muun.

Olen viime päivinä ollut todella kiitollinen siitä ajasta minkä olen saanut toipumista varten. Olen iloinnut niinkin yksinkertaisista asioista kuin kaupassa käymisestä tai siitä, että vihdoin olen saanut tehtyä taas aamusmoothieitani. Nämä smoothiet kun eivät ole vain ruokaa, ne ovat lääkettä. Ne auttavat jaksamaan, kunhan vain minä saan ensin voimaa tehdä niitä.

Etenkin aamut ovat minulle vaikeita. Herään useimmiten niin, että olo tuntuu sellaiselta kuin ei olisi nukkunutkaan. Siinä tilanteessa n.15 ainesosan sekoittaminen blenderiin tuntuu ylivoimaiselta.

Niinpä useimmiten käy näin, mutta ei siis enää :)

Illan virkku aina aamuksi lupaa, että huomenna teen heti aamulla itselleni smoothien. Aamun torkku se kaivaa gluteenittoman pakastesämpylän ja mussuttaa sitä kahvin kanssa, koska ei vaan jaksa rueta mittailemaan smoothieen sitä tätä ja tuota. No nyt on parin aamun mealprepping tehty ja jauheet purkissa ja marjat sulamassa. Jospa huomenna sit sitä smoothieta aamupalaksi #tyrnirouhe #kurkuma #mustapippuri #luomuhera #ruusunjuuri #viherjauhe #nokkosensiemen #ashwagandha

Enää ei tarvitse lisätä kuin marjat, banaani ja oliivi, mct öljyt sekä kapryylihappo ja kookosmanna.

Samantien tein saman vitamiineile ja muille pillereille jotka nyt on testissä. Sillä jo aamupillereiden kasaaminen vaatii 10 purkin avaamista. Itseasiassa yksikään näistä pillereistä ei ole lääke, että älkää vain säikähtäkö mitä ihmettä se muitsu vetää :D
Dosetista löytyy eri vitamiineja ja hivenaineita, omega3, kollageenia, probioottia ja suolahappotabletteja.

Onneksi vuosien lääkkeenjako töissä on tuonut hyvän rutiinin ja yhden dosetin täyttämiseen menee sama aika kuin mitä ottaisi yhden annoksen noista purkeista ja purnukoista.

Eilen satoi lunta, joten tämän päivän haaste on päätyä jossain vaiheessa päivää ulos koska ulkona on mielettömän kauniin näköistä! Kovin pieniä ovat olleet nämä minun ulkoilut tähän asti. Eilen kirjastossa käynnin yhteydessä kävin pienen pätkän luontopolulla, muuten olen ulkoillut lähinnä autoon-kauppaan-autoon-kotiin. Onhan sieltä parkkipaikalta nyt edes se 100m käveltävä kotiovelle...

Tosiasia kun kuitenkin on, että se liikunta ja liike pitää saada käyntiin suht piakkoin, sillä se jos mikä on hyvä lääke. Eikä tuo painon nouseminenkaan yhtään pirteämmäksi ihmistä saa.

iive