Sortuu se supernainenkin

En tiedä pitävätkö muut oikeasti minua sellaisena kuin itse ajattelen heidän pitävän. Minulla on itsestäni ehkä hieman vahingollinenkin kuva, jossa iive jaksaa aina, osaa kyllä kaikki, jos ei osaa niin kyllä äkkiä opettelee, on aina sinnikäs, ei sorru koskaan.

Ja sitten jos tätä "kuvaa" ei pystykään pitämään yllä, niin ehkä se on sitten eniten pettymys itselle.

Kyyneliä suihkussa työpäivän päätteeksi, loppumatonta nääntymisen tunnetta, repsahduksia ruuassa vaikka tietää että juuri nyt olisi se 100% ruokavaliossa pysymisen hetki, sitä kun laittaa illalla kellon umpiväsyneenä soimaan ja tietää jo valmiiksi, että aamulla on aivan yhtä väsynyt. Töissä muistilistoja, kännykkähälytyksiä koska mikään ei pysy päässä, turhautumista ja riittämättömyyden tunnetta vaikka oikeasti tekee just sen mitä pitääkin ja oikeastaan aika paljon enemmän.

Kuinka on päädytty tähän tilanteeseen kuukaudessa?

Siis vain ja ainoastaan kuukaudessa tai oikeastaan parissa viikossa.

Suoraan sanottuna vituttaa olla näin tunnollinen, herkkä ja huolehtivainen ihminen. Vaikka en päällepäin ja ulosannillisesti ole todellakaan mikään pehmis (vaan tiukka täti) niin mun sydän on. Ja se sydän on aika rikki just nyt. Lohdullista on, että kuitenkin saan silmiin syttymään sen rakkauden ilonpilkahduksen kaikesta huolimatta.

Särkyneeseen sydämeen auttaa ruusukvartsi. Pinkki akaatti parantaa kivun ilolla, auttaa myös särkyneeseen sydämeen. Pinkki akaatti rauhoittaa, lohduttaa ja antaa turvallisuuden tunnetta. Se helpottaa stressiä ja auttaa luomaan positiivisempaa minäkuvaa.

Näköjään se tasapaino minkä olen hankkinut syksyn aikana on kuitenkin aika hauras. Nyt minulla on aika kova oppimisen paikka. Mitä tehdä että pystyy sen onnellisuuden saavuttamaan uudelleen, mitä tehdä että sopiva balanssi löytyy, sillä vaikka kuinka työtäni rakastankaan on perhe ja minä itse ne mun ykkösprioriteetit. Vaikka haluankin tehdä työtä myös työn vuoksi enkä vain rahasta niin silti se minun oma elämäni on se tärkein juttu.

Tässä hetkessä aikamoinen opettelu on ensimmäiseksi siinä, että antaa itselleen anteeksi sen ettei jaksa. Että jos töitten jälkeen on täysin lopen uupunut, niin entäs sitten jos pyykkivuori (onneksi puhtaiden lajittelemattomien koska pesukone pesee ja kuivuri kuivaa) kasvaa melkein kattoon asti tai että imurilla otetaan just ne kohdat mitkä näkyy, ei yhtään enempää jos sitäkään.

Anteeksi pitää antaa myös se, ettei salitreeniä ole suurinpiirtein edes jaksanut ajatella saati tehdä. Sen salitreeniajan saattoi hyvin nukkua (kello 13.10 asti iltapäivällä ennen kuin piti lähteä iltavuoroon). Täytyy hyväksyä se, että ainoa liikunnallinen asia koko viikolla on ollut puolen tunnin uinti ihan vaan siksi että pääsi uimahalliin saunomaan. Pelkästä saunasta kun ei viitsinyt maksaa.

Mutta jos iloa on muuten puuttunut elämästä niin ruuassa sitä ainakin on ollut. Ja oikeasti ne mun kamalat repsahdukset ovat olleet tällä viikolla vain pari suklaakonvehtia ja himppasen liikaa raakasuklaata. Oon vaan niin turhan ankara itselleni. 

Ja vihermehuja joka ikinen päivä. Vaikkei jaksaisi tosiaankaan niitä vääntää ja oikeasti mehustaminen melkein tuntuu tuskaiselta työltä, niin silti joka hemmetin päivä on se kone laulanut. Ja mä luulen, että olisin jo ihan oikeasti ihan pimpelipom ilman näitä ruokia ja mehuja. Jos olisin vetänyt mättöä koko viikon ja sokeriöverit päälle niin kuin ennen stressaavassa tilanteessa.

Yksi valaisivimmista jutuista mitä pitkään aikaan olen kuullut on ollut Olli Postin tuumaus siitä, että valitse aina tilanteeseen se paras. Että jos syöt sitä suklaata niin valitse sitten se paras suklaa eli raakasuklaa. Tai jos syöt mättöä niin tee siitä niin hyvää ja ravitsevaa ettei sen syömistä tarvitse katua.

Tänään alkoi kolmen päivän vapaat. Olin niin onnellinen kun sain pistää työpaikan oven perässäni kiinni. Vaikka se onkin mulle todella rakas ja tärkeä paikka, niin liika on vain liikaa. Nyt on aika ottaa kolme päivää itselle, jaksaa sitten siellä töissäkin paremmin taas maanantaina. Vapaat oli hyvä aloittaa lempiruualla eli risotolla, jota santsasin just niin monta kertaa kun tuntui hyvältä. Huomenna nukun pitkään ja menen kampaajalle ja teen koko loppupäivän just sitä mikä huvittaa, en tee yhtään mitään mikä on "muka pakko".

Kaikista eniten helpottaa oloa kuitenkin se, että tietää tällä kaikella olevan jokin tarkoitus. Tässä on nyt niin kokonaisvaltainen oppiläksy menossa eikä "pakotietä" ole eteen tarjoutunut rohkeista yrityksistä huolimatta, että läpihän tämä on käytävä. Uskon vakaasti siihen, että joskus vielä ymmärrän miksi näin kävi ja mitä tästä opin. Minun on tarkoitus tämä kokea ja nähdä sitten mitä tästä seuraa. Uskon hyvään, uskon upeuteen, uskon että mahdottomasta tulee mahdollista.

Kaikki kääntyy hyväksi ja musta tulee entistäkin vahvempi

iive

joka ehkä sitten on oppinut sen, että on vahvuutta myös myöntää se ettei jaksa kaikkea.