Kotikotona käydessä puhuttiin liikuntatunneista ja kuinka erilaiset ihmiset ovat tunnit kokeneet. Itsellänihän liikuntatunneilta on lähinnä huonoja muistoja, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Miehelläni on taas aivan toisenlaiset muistot ja hänellä liikuntatunnit olivat ne viikon tai päivän parhaat tunnit. Hänellä oli jopa kaikki mahdolliset valinnaiset kurssit liikuntaa. Hänen on vaikea käsittää sitä miltä minunkaltaisteni ihmisten mielestä liikuntatunnit tuntuvat. Hän meni vain liikuntatunnille ja pelasi ja liikkui.
Keskustelussa mukana oli myös yksi koulua edelleen käyvä henkilö, totesimme ettei mikään ole juurikaan muuttunut -60 luvulta tähän päivään, ainakaan liikunnanopettajien mielestä "ei niin urheilullisten" henkilöiden kohdalla.
Minulla on ollut vuosien aikana 6 liikunnanopettajaa, aika kattava kokoelma siis. Ensimmäisestä minulla ei ole juurikaan muistoja. Toisen luokan liikunnanopettaja pakotti minut hiihtokilpailuihin, inhosin hiihtämistä. Muuta en hänen tunneistaan muista, mutta fiilis ei ollut tosiaankaan mitenkään positiivinen.
Kolmannen-viidennen luokan liikunnanopettaja oli suorastaan kamala. Hän sanoi meille suoraan, että seitsemää parempaa numeroa ei tule jos ei urheile vapaa-ajalla (ratsastus ei ollut hänen mielestään urheilua) ja jos on hieman pyöreä, niin ei varsinkaan tule sitä parempaa numeroa. Hän sanoi suoraan että olen liian lihava (ja en muuten oikeasti edes ollut). Mikään yrittäminen tai parhaansa tekeminen liikuntatunnilla ei merkinnyt hänelle mitään.
Kuudennen luokan liikunnanopettaja oli paras opettajani. Hän jopa opetti minulle liikunnasta jotain ja kannusti yrittämään.
Yläasteella minulla oli kaksi opettajaa. He eivät olleet mitenkään kummoisia. Mitään en heiltä oppinut, menin vain ryhmän mukana. Pääasiassa pelailtiin ja tunnit sujuivat niiden urheilullisten tyttöjen tahdissa tai sitten ne kuluivat kovis-tytöille jäkättäessä kun he häiritsivät tuntia. Itse olin siinä puolessa välissä. Osallistuin, mutten pärjännyt. Minulla oli itsestäni sellainen kuva etten ollut synnynnäisesti liikunnallinen ja että se on muuttumaton tila jolle ei oikeastaan voi mitään. Menetetty tapaus.
Nyt liikunnallisena ja siitä nauttivana ihmisenä mietin sitä, miksi ei koulussa kukaan oikeastaan opettanut liikuntaa, vai enkö vain muista sitä? Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että mitä voisin tehdä saadakseni paremman kunnon, pärjätäkseni juoksutestissä paremmin tai kuinka nyt ylipäätänsä potkaistaan jalkapalloa. Lentopalloa ja koripalloa suorastaan pelkäsin, sillä silloin kun niiden pelaamista opetettiin (vai opetettiinko?) niin en sitä oppia saanut tai en vain sitä oppinut. En kyllä muista, että kukaan olisi opettanut. Me vaan pelattiin.
Opettajien asenne minua kohtaan oli: yritä nyt sitten vain, viimeiseksi jäät kuitenkin tai ei tuo onnistu kuitenkaan, mutta koita nyt sitten äkkiä, että nuo paremmat pääsevät harjoittelemaan. Yhtäkään opettajaa ei kiinnostanut kuinka saada minut nauttimaan liikunnasta ja tuntemaan itseni hyväksi edes jossain liikuntalajissa.
Mietin minkälaisia muistoja niillä urheilullisilla tytöillä on noista samoista tunneista?
Minkälaisista ihmisistä tulee ylipäätänsä liikunnanopettajia? Ovatko he niitä urheilullisia tyttöjä, jotka osaavat jo valmiiksi kaiken? Tulisiko liikuntatunneilla osata jo valmiiksi kaikki? Onko hyväkuntoinen lapsi liikunnanopettajalle itsestäänselvyys? Kuinka liikunnanopettajia ylipäätänsä opetetaan ottamaan huomioon ne lapset, joille liikunta ei ole niin helppoa? Miksi kaikki liikunta ylipäätänsä täytyy testata?
Mietin millainen tulevaisuus omalla tyttärelläni tulee olemaan? Onko hän se urheilullinen tyttö vai niin kuin minä lapsena? Ainakin aion tehdä kaikkeni ettei yksikään liikunnanopettaja tule pilaamaan lapseni liikkumista tai itsetuntoa.
iive
Näiden juttujen lukeminen särkee sydäntäni ja pistää toivomaan, että asiat olisivat tähän päivään muuttuneet. Itse en ole koskaan ollut liikunnallisesti lahjakas, mutta innostunut. Olen tykännyt liikuntatunneista ja opettajistani. Asenteeni (?) takia sain opettajaltani kannustusta, ohjausta ja hyviä numeroita. Cooperin testi ja kai muitakin jonkin verran tehtiin, mutta niiden tuloksia ei vertailtu, eikä niillä ollut merkitystä arvosanaan. Toki oli pakko osallistua. Ainoat huonot muistot johtuivat luokkakavereista yläasteella, mutta senkin opettaja pyrki hoitamaan mahdollisimman hyvin. Peruskoulun kävin tosin pienessä koulussa, jossa varsinaisia lahjakkuuksia ei liiemmin ollut. Tällä lienee ollut jonkin verran vaikutusta.
VastaaPoistaOlen ymmärtänyt, että liikunnanopettajien koulutuksessa on alettu enemmän painottaa erilaisia liikkujia. Sillä on kansanterveyden kannalta hirveän suuri merkitys, että jokainen löytää oman tapansa liikkua, eikä pakollisen koululiikunnan jälkeen liikkuminen lopu kokonaan. Tyttäresi onni on ainakin se, että hänen äitinsä tekee kaiken mahdollisen hänen eteensä! :)
Jaoin tämän tämän omassa facessa (vissiin sinäkin tuon ketjun näät) ja siellä kyllä tuli kokemuksia, onneksi muutama positiivinenkin kokemus muutamalta ei-urheilijalta ja yhdeltä urheilija-henkilöltä (eli mieheltäni). Muitten kokemukset oli suurinpiirtein kamalia ja hirveitä :(
PoistaToivon kovasti että koulutuksessa painotetaan tosiaankin noita erilaisia liikkujia ja ymmärretään tuo kansanterveyden merkitys asiassa. Ja onhan se liikunta niin ihanaa, että soisin sen ilon totisesti kaikille!