Syömisen säännöt?

Writer's Block?

Vai sellainen asia elämässä josta ei haluaisi kirjoittaa? Ei haluaisi myöntää sen olemassaoloa? Eikä ymmärrä mitä sille tekisi?

Se asia on anorektiset ajatukset.

Ei sille mitään määritelmää löytynyt, mutta kaikki jotka asian on kohdannut, niin taatusti tietää mitä se tarkoittaa. Ravitsemusterapeutti nosti kädet pystyyn, ei ole enää hänen toimialaa se, että minä en syö. Mikä toisaalta oli musta tosi outoa... no onhan mulla psykologi-käyntejä vielä jäljellä...

Tai syönhän minä aika usein, koska en ole 13 vuotias. Jos olisin, niin eipä olisi hääviä. Koska olen jo 33 vuotias, olen jo ehkä sen verran fiksu ja kokenut, että syön väkisin, koska tiedän kuinka vaarallisia nuo anorektiset ajatukset ovat, tiedän että jos tuolle antaa ajatuksensa niin se on menoa se.

On opeteltava syömään kellon mukaan, koska oma kroppa ei sano enää "että hei kuule mulla olis nälkä". On syötävä sitä mitä just nyt sattuu siihen kellonaikaan tekemään mieli. Oli siinä syömisessä sitten sitä sokeria, lisäaineita taikka sitä ihan kamalaa maitoa. (Jotenkin alan olla pikkuhiljaa sitä mieltä, että tää kaikki uutisointi saa ihmiset voimaan vieläkin pahemmin kuin mitä esim. maidon käyttäminen oikeasti ihmiselle tekis...)

Itse saan itseni kiinni mm. tällaisista asioista:
Ravitsemusterapeutti esittelee maitopohjaista proteiinijuomaa hyvänä välipalana/aamupalana sellaisiin hetkiin ettei ole muistanut eväitä varata tai muu ei vaan mene alas. 
Ensimmäinen ajatukseni on, että jooooo, mut hei tässä on maitoa (maito aiheuttaa kehossa tulehdusta ja ei, ei maitotuotteita sais syödä (mulla ei niistä mitään oireita edes tule)) ja sit hei tässä on ihan kauheasti sokeria, eihän tuollaista pysty syömään...
Kun tilanne on se, että olis hyvä siinä hetkessä edes syödä ihan mitä tahansa (no, ehkä nyt ei mitään karkkia) koska muuten jätän täysin syömättä...

Jostain syystä en ole harrastanut myöskään ahmimista vaan päässä on vinksahtanut ihan kunnolla joku ratas paikaltaan kun mua ei oikeastaan kauheasti kiinnosta sellainen asia kuin syöminen. Ja se on aika outo asia ihmiselle, joka rakastaa hyvää ruokaa ja etenkin sen ruuan laittamista. Eipä vois vähempää kiinnostaa nyt.

Life-You are worth-blogin arkistoista löytyi tämmöiset listaukset. Täytyy myöntää etten pysty toteuttamaan näitä ensimmäisiä normaaleja asioita lähellekkään. Seuraavan listan "ei normaalit" asiat kuuluvat joka päiväiseen elämään.

On täysin normaalia:
* Syödä vähintään viisi ateriaa päivässä; aamupala, (välipala), lounas, välipala, päivällinen, iltapala.
* Syödä nälän mukaan, vaikka edellisestä ruokailusta olisi vasta vähän aikaa.
* Santsata, vaikkei jäänytkään nälkä, mutta mielesi tekee lisää.
* Santsata, jos jäi nälkä.
* Antautua mieliteoille. * Olla tietämättä painoaan ja olla punnitsematta itseään säännöllisesti
* Syödä mitä tahansa laskematta ruoan ravintoarvoja tai kaloreita
* Nauttia ruoasta ja sanoa se ääneen.
* Laittaa leivälle rasvaa, kahviin sokeria ja maitoa ja aamupuuroon voisilmä tai sokerihuntu.
* Syödä sitä, mitä kaapista löytyy, vaikkei suurimpia herkkuja olisikaan tarjolla.
* Syödä ystävien kanssa tai yksin tilanteen mukaan.
* Syödä itsensä joskus ähkyyn asti ja toisinaan niukemmin, kun vaan kokonaisuus on balanssissa.
* Syödä saadakseen energiaa.
* Syödä ateria nopeasti, tilanteen mukaan esim. 10 minuutissa, jos on tarvis.
* Käydä ravintoloissa vaatimatta saada tietää annosten ravintosisältöjä, paistorasvoja ja kaloripitoisuuksia.
* Nauttia erikoistilaisuuksissa (esim. syntymäpäivillä) tarjottavista herkuista.

Ei ole normaalia:
* Tietää ruokien ravintoarvoja. (ellet satu opiskelemaan ravitsemustiedettä ja aio suunnata alalle)
* Punnita ja laskea ruokien kaloreita ennen syömistä.
* Punnita itseään säännöllisesti.
* Syödä aterioita tasantarkkaan tietyllä kellonlyömällä ilman joustovaraa.
* Syödä lautasella olevia ruokia tietyssä ennalta määrätyssä järjestyksessä.
* Syödä lautasella olevia ruokia tietyllä tavalla; esim. pilkkoen leivät kymmeneen osaan.
* Olla syömättä, jos on nälkä.
* Korvata ruokia kahvilla, teellä tai energiajuomilla.
* Korvata ruokia karkilla, herkuilla tai muilla korvikkeilla.
* Tarkkailla ja/tai tuomita muiden ihmisten syömisiä.
* Asettaa sääntöjä muidenkin ihmisten syömiselle ja ruoanlaittometodeille.
* Syödä perusaterioita puolta tuntia kauempaa. -> Ravintolat, laivan buffet ja ranskalainen illallinen ovat asia erikseen.
* Vaatia ravintoloissa tai kylässä rasvatonta, hiilaritonta, suolatonta, sokeritonta epäruokaa.
* Jättää aterioita väliin.
* Kieltäytyä mieliteoista.
* Rangaista itseään syömisestä, elämän perustarpeesta.
* Kuluttaa ruokien kaloreita jumppaamalla.
* Pitää ruokaa rakastajana tai vihollisena
* Jättää menemättä ystävän juhliin (tms.) tarjolla olevien ruokien takia.
* Eristyä ystävistä vain siksi, että heidän kanssaan saattaa joutua syömään.
* Paastota, ahmia tai oksentaa.
* Käyttää laksatiiveja laihtumistarkoituksessa.

Kaksi epänormaalia viikkoa ei auta asiassa yhtään. Ensin sairastuin oksennustautiin tai sain ruokamyrkytyksen, tätä kesti monta päivää. Sen jäljiltä varmaankin olin oikein otollinen kohde flunssapöpölle.

Ja eilen illalla soimasin itseäni siitä, etten ole urheillut. En ole joogannut, en ole lenkkeillyt, en ole jumpannut. Olenpa siis ollut tosi laiska.
Hmmm... niin joo määhän olen ollut siis kipeänä kaksi viikkoa!
Joskus kun voisi olla edes vähän realisti.

iive

Rakastan minua ruualla vai rakastanko?

Kommenttiosiossa pyydettiin minua kirjoittamaan lisää syömishäiriöstäni, jota ei voi oikein luokitella minkään häiriöryhmän alle, toisaalta hyvin harva sairastaa pelkästään anoreksiaa tai bulimiaa puhtaasti oirekuvan mukaan ja hyvin moni sairastaa syömishäiriötä jolle ei ole mitään nimeä.

Syömishäiriöt ovat psykosomaattisia kehon ja mielen sairauksia. Niiden taustalla on psyykkistä pahoinvointia, joka ilmenee häiriintyneenä syömiskäyttäytymisenä ja muutoksina sairastuneen fyysisessä tilassa. Käyttäytyminen on epänormaalia erityisesti suhteessa ruokaan, painoon ja liikuntaan. Myös käsitys itsestä ja omasta kehosta on usein vääristynyt. Syömishäiriöliitto-SYLI ry

Muistan olleeni 7 vuotias kun ensimmäisen kerran "pakko" saneli käyttäytymistäni, sen jälkeen niitä kertoja on ollut tuhansia lisää. Minun oli pakko saada syödä jotain hyvää, jotain joka sai aivoissa välittäjäaineet surisemaan ilosta ja josta tuli hyvä olo syödessä.
7-vuotiaana menin tien toiselle puolelle ostamaan karkkia pahaan mieleen. Perheessäni ei ollut kaikki ok, vaan vanhempani olivat eroamassa.

Lapsuusvuosina pahimmat vuodet taisivat olla 12-15 välissä. Välillä itkin rappukäytävässä, sillä pakko saneli minua menemään kauppaan ja minä en olisi halunnut mennä. Keksin itselleni keinoja rangaista "repsahduksen" jälkeen, yritin näin kontrolloida tekemisiäni ja etten rangaistuksen pelossa toistaisi kaupassa käyntiä (ei onnistunut kyllä kovin hyvin). Saatoin rangaistukseksi ravata rappusia ylösalas tai jättää muun ruuan syömättä.
Muistan käyneeni kerran asiasta tuohon aikaan lääkärillä, jonka mielestä minussa ei ollut mitään vikaa.

Sen jälkeen aloin kontrolloida syömistäni oksentamalla, sillä olin lihonut. Jätin oikeaa ruokaa syömättä tai piilotin sen huoneeseeni. Lopulta koko nälänsäätelyjärjestelmäni oli täysin häiriintynyt. Lukiovuodet olivat ruuan syömisen suhteen hieman helpommat vaikka muuten olikin vaikeaa. Söin lähinnä koulussa ja muuten rahavarat olivat niin vähäiset, että tuhlasin ne mielummin tupakkaan kuin karkkiin. Jostain syystä hieman yli kaksikymppisenä ruoka-ahdistus palasi taas ja harrastin oksentamista hetken verran, kunnes päätin että se saa riittää. Lihon mielummin kuin oksennan enää kertaakaan. Tosin ei päätökseni niin helppo ollut toteuttaa käytännössä, että se olisi ollut kerrasta poikki. Täysin oksentamatta olen ollut nyt noin 8 vuotta, joten sen suhteen edistystä on tapahtunut.

7 vuotiaasta asti syömiseni on ollut siis enemmän tai vähemmän häiriintynyttä. Oirehdinta ja käyttäytyminen on ollut hieman erilaista eri ikäkausina. Yhteistä on ollut kontrollin puute. Minä en ole voinut valita syönkö vai enkö syö. Minä olen herkkujen kanssa kuin alkoholisti, joka ei voi pitää näppejään erossa pullosta vaikka tietää siitä tulevan hirvittävän krapulan (kaiken muun lisäksi). Kutsun tilaani nykyään ruokakänneiksi.
Kun minulla on paha olla vedän ruokakännit eli ahmin milloin mitäkin suolaista ja makeaa vuoronperään niin ettei vatsaan enää mahdu enempää. Tällöin olen tilassa, jossa olen jo ensin pidempään taistellut tuota syömiskohtausta vastaan (esim. jo useita päiviä) ja kun päädyn tuohon "ruokakännit" tilaan, en enää voi millään lailla kontrolloida itseäni.

Kun teini-ikäisenä muodostin syömättömyyden käytösmallin, oli se ehkä pahin keksintöni ikinä. Opetin silloin itseni olemaan syömättä, jotta ruokakänni-hetken tullessa ei minun tarvitsisi pelätä niin paljon lihomista. Tätä syömättömyyden mallia toteutan taas tällä hetkellä. Se ei ole nykyään tietoinen valinta vaan opittu käyttäytymismalli, jota alan vaistonvaraisesti toteuttaa kun elämä on muuten niin raskasta, että voimavarani menevät muiden asioiden kanssa pärjäämiseen.

Kun herään aamulla, ei minulla olekaan nälkä. Annan lapselle aamupalaa ja ajattelen syöväni kohta. Yleensä syön vasta lounasta ja sitten ehkä päivällistä (tai sitten en). Ja sitten illalla repeää koska kroppa alkaa huutamaan energiaa. Tämä ei ehkä tapahdu ensimmäisenä syömättömyyden päivänä, ei ehkä toisenakaan, mutta jonain päivänä se taatusti tapahtuu.

Bulimiassa laihduttaminen, ahmiminen ja ahmitusta ruuasta eroon pääseminen muodostavat sairastuneen elämää hallitsevan noidankehän. Bulimisesti oireilevan itsetunto on yleensä suorassa suhteessa painoon ja kehon ulkomuotoon. Hän pyrkii hallitsemaan syömistä ja kehoaan samaan tapaan kuin anoreksiaa sairastava. Jatkuva ruuan säännöstely johtaa kuitenkin ahmimiseen, jolloin sairastunut menettää syömisen hallinnan. Ahmimiskohtausten aikana sairastunut voi syödä ruokamääriä, jotka terveestä ihmisestä tuntuvat käsittämättömän suurilta. Ahmiminen aiheuttaa sairastuneelle paitsi fyysistä pahaa oloa myös häpeää ja itseinhoa. Pahasta olosta pyritään eroon esimerkiksi oksentamalla, ulostuslääkkeillä tai runsaalla liikunnalla. Tyhjentäytymistä seuraa toistuvasti päätös "paremman elämän" aloittamisesta, eli lupaus laihduttaa.

Koko ikäni on kehonkuvani ollut vääristynyt, mitä laihempi olen, sen parempi. Ahmimiskohtaukset ovat kyllä pitäneet huolta siitä, että koskaan en mielestäni ole ollut "tarpeeksi" laiha. Tunnistan kyllä tuon vaarallisen ajatuksen edelleenkin elämässäni. Se ajatus on kuin punainen valo, joka huutaa varoitusta.
Silloin ennen ei ollut nettiä josta katsoa mikä mulla on tai saada apua. Muistan lukeneeni joskus jonkun kirjan, jossa puhuttiin lähinnä anoreksiasta ja muutamalla lauseella bulimiasta, siinä se.

Jos sinä siellä, joka luet tätä, mietit ettei kohdallasi ehkä kaikki ole ok.
Niin hae apua.
Hae apua heti.

Ei ole normaalia, että ajattelet ulkonäköäsi ja laihuutta koko ajan. Ei ole normaalia, ettei peilistä koskaan katso tyytyväinen ihminen takaisin. Ei ole normaalia ettet pysty hallitsemaan sitä mitä suustasi alas pistät. Ei ole normaalia ettet syö. Ei ole myöskään normaalia, että syöt itsesi sairaaksi.

Minä olen nyt 33-vuotias.
Minä olen ollut syömishäiriöinen 26 pitkää vuotta.
Minä en enää halua olla sitä.
Sen sijaan, että pahoinpitelisin itseäni syömättömyydellä ja pakonomaisella ahmimisella. (Tai pakonomaisella treenaamisella)
Minä aion rakastaa itseni kauniiksi.

Tee sinäkin niin ღ

ღ iive ღ

Tässä vielä Syömishäiriöliiton yhteistietolistaus, jossa myös oikealla klikattavia linkkejä esim. nettisyliin.

Syömishäiriöliiton
Neuvontapuhelin: 02 251 9207
(arkimaanantaisin klo 9-15 ja arkiperjantaisin klo 15-19)

Kohteletko sä itseäs niin kuin ihmistä?

Menin tänään ravitsemusterapeutin vastaanotolle hieman sekavin tunnelmin, sillä en aivan täysin ole virallisen koulukunnan linjalla ja hieman pelotti jos sieltä alkaa sitä leipää, maitoa ja kevytmargariinia tulemaan.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti kun käynti oli ennemminkin kuin terapeutin vastaanotto kuin ravitsemusneuvontaa, me vain puhuttiin syömisen ongelmista, suurimmaksi osaksi siellä tunnetasolla. Viime aikoina mua on vaivannut ruokahaluttomuus ja sen vuoksi aterioita on jäänyt välistä syömättä ja sehän johtaa mulla jossain kohtaa aina ahmiseen, mikä ei tosiaankaan ole toivottu vaihtoehto.

Kuvassa voisi olla se syömättä jätetty aamupala...

Puhuttiin siitä, että tapani on selvästi käsitellä tunteita ja tapahtumia syömisen kautta, jotkut saattaa tehdä sitä juomalla tai jollain vieläkin pahemmalla. Ja nyt keväällä tapahtunut sairastuminen, sekä muut vastoinkäymiset ovat taas saaneet vanhan käyttäytymismallin päälle. Tämä mua kyllä harmittaa kun jossain vaiheessa tunsin tilanteen olevan hyvin hallinnassa, joo ei tainnut ihan ollakaan...

Terapeutti tuntui mukavalta ja kivaa oli se, että hän puhui niin suoraan, aikalailla päin pläsiä tuli niitä totuuksia joita oikeastaan halusinkin kuulla. Meninhän sinne kuulemaan toisenlaista näkökulmaa ja järjen ääntä. Ja niitä tosiaankin sain.

Sain vastata kysymykseen "Kohteletko sä itseäsi niin kuin ihmistä kohdellaan?". Ruokitko sä sitä hyvällä ruualla säännöllisesti, vietkö ulos, huolehdiko että saa liikuntaa, hoivaat ja huolehdit että se menee ajoissa nukkumaan, niin kuin lapselle tehdään.
Täytyi sanoa, että en.
Sainkin yksinkertaiseksi neuvoksi kohdella itseäni niin kuin kohtelen lastani. Mikä oli oikein järkevä neuvo ihmiselle, joka oli klo 17.30 mennessä syönyt vain kevyen lounaan ja jättänyt muut ateriat täysin välistä... (lapsi ne kuitenkin sai).

Pohdittiin pitäisinkö seuraavaa käyntiä varten ruokapäiväkirjaa, mutta koska se aiheuttaa minulla ylikontrollointia, niin päädyttiin vähän toisenlaiseen systeemiin jossa iltaisin kirjaan ylös -Oliko ateriarytmi ja ruuan laatu OK? -Oliko syömättömyyttä tai ahmimista ja jos oli, niin mikä tähän olisi voinut vaikuttaa?
Tehtävä vaikuttaa hyödylliseltä ja sopivalta. Tunnen voivani tässä olla rehellinen itselleni ja terapeutille enkä usko sen aiheuttavan ylikontrollointia.

Kiitos, että saan olla minä-verkkokurssi antaa taasen eväitä käsitellä niitä pään sisäisiä asioita muuten kuin "ruokakänneillä" ja säännöllinen syöminen, liikkuminen ja lepo pitää vireystilan optimaalisena. Toiveena on siis, että syömishäiriö-käyttäytyminen voisi joskus olla historiaa <3

Kolmantena tehtävänä sain ohjeistukseksi ajatella itsestäni ja teoistani positiivisesti. Ja vaikka aina ei menisi ihan putkeen, niin "itseruoskinnan ja syyllistämisen" sijaan pitäisi ajatella mitä tapahtuneesta voisi oppia... huh, aikamoisesti hommaa siis, mutta positiivisella asenteella eteenpäin <3

iive