Ei mitään ja silti kaikki

En mä oikeastaan tiedä onko mulla mitään lisättävää tuohon mun V Ä S Y T T Ä Ä ! -postaukseen. Samaa rataa tuntuu hommat sujuneen.
Päivät vilahtavat ohi, välillä ilman tarkoitusta, kuhan vaan kuluvat. Välillä onneksi päivällä on jokin tarkoituskin. Musta tuntuu, että olen samanlaisessa katkeamispisteessä kuin ennen sairaslomaakin, mutta koska joulu on tulossa (=sijaisten saaminen mahdotonta) niin yritän sinnitellä ohi joulun kohti tulevaa lääkäriaikaa jolloin toivottavasti pystytään aloittamaan jonkinnäköistä hoitoakin ja sairaus saa toivottavasti sen nimenkin.

Viimeksi olen käynyt treenaamassa perjantaina (siis edellisellä viikolla) ja maanantaina. Sain jostain lavan taas niin jumiin, että välillä olotila on lähes sellainen, että haluaisin leikata koko käden irti. Ihanainen oli kuitenkin ostanut mulle kaksi käyntikertaa kiropraktikolle, joten jospa siellä selkä sanoisi riks raks ja poks ja kivut häviäisivät. Treenien vähyyteen ei ole kyllä oikeasti ollut syynä käsisärky vaan tämä koko ihmisen tajuton särky tai no... uupumus.

Yritin kuvailla miehelle olotilaani. En tiedä saiko hän siitä nyt mitään tolkkua...

Olotila on kuin kävelisi koko ajan sumussa raahaten raskasta taakkaa perässään.

Aamulla kun herätyskello soi, niin koet tuskaa, sillä vaikka kuinka olisit nukkunut,

niin olet aivan yhtä väsynyt kuin illallakin.

Töissä pinnistelet ja tsemppaat ja yrität olla niin kuin mitään ei olisi.

Kun työpaikan ovi sulkeutuu selän takana, raskas kiviriippa on jo taas niin painava, että se tuntuu musertavalta

ja silti kotona odottaisi ne kaikki tehtävät

ja ne kaikki ilot

mitkä olisi vain jaksettava.

Jonain päivänä sitä riippaa jaksaa kannatella ja raahata perässään, tsempata koko päivän,

joskus ei.

Nyt on ollut aikamoisen monta ei-päivää.

Olen yrittänyt antaa armon itselleni ja antaa itseni levätä. Tosin olosuhteet ovat olleet aikalailla mua vastaan, sillä naapurin koira on räkyttänyt, korjaan, siis ULVONUT taas alakerrassa kaksi päivää. Hyvästi siis päiväunet. Lisäksi neiti on jostain kehittänyt itselleen silmätulehduksen, sekä korvatulehduksen ja valvonut aikamoisen lahjakkaasti nyt muutaman yön. Onneksi yövalvomisia ei ole tarvinnut hoitaa yksin. Ja ylipäätänsä onneksi elämää ei ole tarvinnut hoitaa yksin. Kiitos siitä sinulle Rakas. Vaikka tiedän, että sinusta tuntuu siltä etten arvosta pätkääkään tekojasi ja sinua, niin kyllä arvostan ja paljon.

Vuoden päättyminen ahdistaa myöskin, sillä tiedän etteivät tavoitteeni täyttyneet, eivät oikeastaan lähellekään... ja vaikka kuinka yritän tolkuttaa päähäni sitä, ettei se ole minun vikani on sen hyväksyminen hyvin vaikeaa. Koko sairauden tai minkälie tilan hyväksyminen on ihan hiton vaikeaa. Ehkäpä tilanne paranee kun koko hommalle saadaan jokin piste tai alku tai edes jonkinlainen nimi. Sitten voin sanoa, että olen sairas, sairastan sitä tai tätä ja sitä yritetään nyt hoitaa. Nyt voin vain sanoa, että tutkitaan sitä tätä tai tuota, mitään hoitoja ei nyt vielä ole, olo on vain ihan paska.
Välillä tuntuu siltä, että ihmiset pitävät minua vain laiskana ja että vain teeskentelen, sillä mitään näkyvää vammaa ei ole. En voi edes sanoa, että olen masentunut. Sekin oli ihmisten helpompi ymmärtää ja hyväksyä kuin tämän.

Ja jotenkin jo nyt on jo paljon parempi olo kun pystyi keskittymään ja vain kirjoittamaan edes osan ulos itsestään. Sai tunteet sanoiksi, julkisiksi ilmauksiksi, tuntuu kuin kiviriippa olisi edes aivan hitusen keveämpi.

Taidan noudattaa Takaisin Minuksi pirkka-niksiä ja parantaa itseni sillä :D

Sido itsesi sukkahousilla joogamattoon ja patteriin. Pyri harjoittelemaan aurinkotervehdys ja muutama muu asana ennen kuin rimpuilet itsesi irti...

Veikkaan tämän tehoamaan johonkin muuhunkin kuin Valopallo-ilmiöön, tosin tunnistan kyllä itsessäni tämänkin, valitettavasti.

Ja kuitenkin onneksi olen vain uupunut, en masentunut, sillä vieläkin minulla on usko parempaan tulevaisuuteen, siihen, että on rauha, energia ja valo. Eikä tuska, uupumus ja pimeys.

Tekstin kuvat weheartit.com