Olen ihminen, joka vaatii itseltään (ja joskus myös toisilta) ehkä vähän liikaa. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että kehoni asettaa minulle rajoituksia jonka mukaan minun pitäisi elää. Tunnen epäonnistuvani jos kaiken ruuhkavuosien (hirveä sana) keskellä en jaksa suorittaa omaa elämääni. Tällaiselle ihmiselle nykyelämän rumba on ihan mahdotonta. Sillä suorittamisen muotoja oikein tyrkytetään ovista ja ikkunoista ja netistä ennen kaikkea.
Syksyn salitreenit alkoivat vuodenvaihdetta kohti mennessä kulkea kohti "pakonomaista" treenaamista. Tarkkoja salipäiviä, paljonko meni jalkaprässissä viimeksi, montako minuuttia/liikettä/toistoa jaksan. Aloin merkata treenejä kalenteriin, myöskin aloin ajatella saliohjelmaa sen sijaan, että kuuntelisin sitä mitä kehoni tarvitsee. Vaikka jalat olisivat olleet hyytelöä, olisi jalkapäivä vedettävä. Ja sitten sinne salille ei enää halunnutkaan mennä.
Putsasin vaatekaappiani vaatteista joita en käytä ja lisäilin sinne ilokseni vaatteita jotka taasen mahtuvat päälle. Silti oli kovin ankea tuo väriskaala mitä kaapissa enää oli, harmaata, mustaa, tummansinistä. Asetin itselleni näiden värien ostokiellon tai koska pitää ajatella toisinpäin, niin saan ostaa ainoastaan värikkäitä vaatteita.
Salille asetin vähän samanlaisen jutun. Niin kauan kun homma ei pysy käsissä, niin niin kauan minä treenaan ainoastaan salin toiminnallisella puolella. Keppijumppaa, kahvakuulaa, kehonpainoharjoittelua, tasapainoharjoittelua. Ei kirjallisia treenejä, ei toistojen tai kierroksien laskuja. Treenit aloitetaan kuuntelemalla kehon tarpeita. Tarvitseeko tänään liikettä mikä osa kehosta? Mistä kohden tarvitsee lepoa?
Ja ylipäätänsä ajatus siitä, että menen sinne salille. On aivan sama mitä siellä teen, kunhan sinne menen ja teen jotain. Se on aina paljon parempi kuin ei mitään.
Terveystarkastuksessakin kävin, kaikki hyvin sillä saralla. Lievää työuupumusta testien mukaan mikä ei ole mikään yllätys kaiken tämän alkuvuoden rumban jälkeen. Myös diabetespisteet olivat aika korkeat (vaikkakin paastoverensokeri täydellinen, niin silti sukurasitetta ja raskausdiabetestä ei voitu jättää huomiotta).
Ja vaikka stressiä on riittänyt ja että ruokailut ei ihan tosiaankaan ole mennyt nappiin, silti superlatiiveja käyttävä työterveyslääkäri kertoi verenpaineeni olevan mitä mahtavin ja kolesteroliarvojeni olevan todella upeita. Oli kyllä hauska lääkäri :) enkä saanut edes saarnaa voin ja kananmunien syömisestä. D-vitamiiniarvokin oli oikein mallikkaalla tasolla, niin kuin oikeastaan aivan kaikki muukin kun hypin ja pompin ja heilutin käsiä, kumartelin, kyykkäsin ja ojentelin kehoani ylipäätänsä sinne sun tänne lääkärin testatessa miten menee.
Kotona taimipöytä notkuu jo nyt. Ehkä sen 100 samettikukkaa on itänyt, samoin ruohosipuli, persilja, basilika, herneet ja vehnänoras. Tuon vehnänoraksen kyllä leikkelen vihermehua varten alas. En tiedä mihin ihmeeseen laitan kasvamaan kaiken muun kuten kurkut, kesäkurpitsat, kaalit jne. Muutamat kukatkin vaativat esikasvatuksen, ainakin jos haluaa niiden kukkivan aikaisin. Tosin kevät näyttää tulevan aikalailla nopeasti, että ehkä se helpottaa tätä sisäkasvatusrumbaa sitten siltä osin.
iive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos :)