Voiko treenaamista pelätä?

Havahduin eräänä päivänä siihen, että mun ajattelussa on edelleen jäänteitä fibrosta...
Fibromyalgia-oireita kuten kipua, uupumusta, palautumattomuutta ja turvotuksia ei ole ollut yli vuoteen. Itseasiassa oireita ei ole ollut puoleentoista vuoteen! - vaikka elämässä on ollut kaikenmoisia haasteita meneillään (stressi pahentaa oireita). Tämä jos mikä, on aivan mahtavaa!

Olen viime aikoina saanut kuitenkin itseni "kiinni" fibroajattelusta. Koska fibro rajoitti elämää aikalailla pahimmassa vaiheessa, on näköjään osa rajoitteista jäänyt elelemään mun päähän vaikkei tarvitsisi.

Eräs asia on ollut innostuminen. Olen erittäin innostuvaa tyyppiä ja kuten juhannuksenakin nyt nähtiin, tuli parvekeremontti rykäistyä ihan hetkessä. Toki olin väsynyt, mutta normaalilla tavalla. Remonttia tehdessä mietin kuitenkin useaan otteeseen pitäisikö minun nyt levätä tai pitkittää remonttia etten aivan uuvu. Fibron ollessa päällä, olisi nimittäin tuollaisen remontin jälkeen ollut luultavammin useampikin huono viikko, etenkin kun parvekkeelle kävi juhannuksen aikaan aika kolea tuuli. Tein remontin kuitenkin normaalin innostuneesti eikä mitään järkyttävää uupumusta tullut. Ihan normaalia väsymistä vain - ihan niin kuin kaikille!

Tästä ajatustutkiskelusta ja erään kastelukannutreenin jälkeen tajusin, että elämääni hallitsee vieläkin isompi ajatuslukko tai pelko.

Olen yrittänyt koko kevään päästä kiinni treeneihin. Halu treenata ja liikkua on mielessä kova, mutten saa oikein mitään aikaiseksi. Huomaan illalla ajattelevani, että huomenna teen jonkun oikein ihanan kivan lihaskuntojumpan, mistä tulee hyvä fiilis, mutta seuraavana iltana huomaan tehneeni ihan kaikkea muuta kuin sitä. Olen oikein taitava keksimään kaikenlaista muuta puuhaa sen sijaan että treenaisin.

Tajusin, että olen alkanut tiedostamatta pelätä treenaamista. Sisäinen suojelijani estää minua kertakaikkiaan treenaamasta, sillä kehollani on useampikin kokemus sairastumisesta treenaamisen jälkeen.

Ensimmäiset fibromyalgiaoireet ilmenivät suhteellisen rankan Bikini Challenge-valmennuksen jälkeen. Tähän valmennukseen kulminoitui oikeastaan kaikki epäterveet toimintamallit mitä minulla itseäni kohtaan oli... pidin itseäni rumana, en rakastanut kehoani, vaadin keholtani aivan liikaa treenisuorituksia ja liian kovalla intensiteetillä. Suhde syömiseen ruokavaliolla oli katastrofi. Hifistelyä, kalori ja rasvarajoitteita sekä cheat dayt jolloin ahmin mm. muovipussillisen jäätelöä. Kun tähän yhdisti vielä kesäflunssan ja vuorotyön, niin paketti oli aikalailla valmis. Olin sairastunut jossain vaiheessa tietämättäni myös keliakiaan, joka löytyi sattumalta vuosia myöhemmin. Uskon, että keliakia oli jo tuossa vaiheessa ollut useita vuosia ja näin ollen suolistoni on ollut jo aivan sökönä tuolloin.

Ensimmäisten fibromyalgia vuosien jälkeen sain itseni kuntoutettua siihen kuntoon ettei kipu enää rajoittanut niin paljon elämää ja saatoin liikkuakin taas. Varovaisten treenin aloitusten jälkeen aloin taas käydä salilla lihaskuntoharjoitusten parissa ja alkuun treenit sujuivatkin tosi hyvin. Ruokavalioksi olin jo löytänyt freetox-tyyppisen tavan syödä. Mehustin paljon vihermehuja, tein smoothieita ym. ja sokerikoukun sekä ahmimishäiriön kanssa meni hyvin. Ihan mahtavan kuuloista siis!

Muussa elämässä sen sijaan rytisi. Työpaikallani palveluntuottaja eli työnantajani kilpailutettiin, seurasi yt:t ja irtisanominen. Sain jatkaa uudella palveluntuottajalla, mutta koko työyhteisö hajosi ja itse koin, että jäin liian ison vastuukuorman alle kun olin yksi niistä harvoista jotka jäivät ja lopulta olin ainoa joka jäi. Töissä oli aina joku uusi työparina, jota täytyi perehdyttää. Aloin uupua ja masentua. Paras ystäväni kuoli yllättäen, joka myöskin oli iso järkytys. Aloin saamaan taas fibro-oireita sekä unihäiriöitä. Yritin suorittaa joka paikassa... töissä, treeneissä, kotona. En halunnut myöntää etten jaksa. Lopulta olin tilanteessa etten enää jaksanut enkä enää pystynyt peittämään sitä etten jaksa.

 Onnellisena salilla 2016 syksyllä

Joten ei ole ihmekään, että sisälleni on koodiutunut tieto, että treenaaminen = sairastuminen, mutta nyt tiedän sen olevan vain harhaa. Se ei ole totta ❤️

Se entinen minä ei pidä myöskään kotona tehtäviä 10minuutin treenejä motivoivina. Treenit tarkoittaa tilaa jossa vedetään täysillä lähes oksennukseen asti (huh! kuulostaapa tälleen aika kamalalta)... Nyt on siis aika purkaa nämä pari "pientä" mallia ja osoittaa mun keholle ja sisäiselle minälle, että treenaaminen on hauskaa, helppoa ja turvallista ❤️

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos jollain toisella on samanlaisia kokemuksia tai muita samantyyppisiä toimintamalleja? Mitä prosesseja olet käynyt tai käymässä läpi niiden kanssa? Itse liityin Eroon Oireista kurssille ja ajattelin kokeilla toimisiko se tähän haasteeseen. Tuohon kurssiin kuuluu muuten se, että ongelmasta tai rajoitteesta tai mikä se nyt onkaan, niin siitä puhutaan jatkossa haasteena. Eli minun kohdallani nimeän sen, ehkä liikkumista koskevaksi haasteeksi? Fibrosta en enää kirjoita.

Tsemppikaveri treeneihin olisi myös enemmän kuin ihan jees! Meikäläinen aloittaa kyllä ihan ruohonjuuritasolta, että todellakaan ei mitään oksennustreenejä - ei enää koskaan!

Rakkaudella 

iive