Kun lapsi haluaa laihduttaa

Eilen kuulin ne sanat.

Aivan liian aikaisin.

Äiti, haluan rueta sokerilakkoon ja laihduttaa.

Ja tämän sanoi tänään 8 vuotta täyttänyt tyttäreni ja voin sanoa, että sydämeni vähän särkyi. Pysähdyin, otin tyttären syliin ja kysyin, että miksi?

Hän vastasi, että haluaisi olla parempi Parkourissa. Huh, edes jonkinlainen syy, muu kuin peilistä näkyvä ulkonäkö. Jatkoimme keskustelua, että laihuus ei tee paremmaksi parkouraajaksi vaan siihen tarvitaan harjoittelua ja että hän on aivan juuri hyvä tuollaisena kuin on.
Lisäksi lapsi joka syö kerran viikossa vähän karkkia, niin ei hänen tarvitse niistä lauantaikarkeistaan luopua. Etenkin kun hän liikkuu monta tuntia päivässä leikkien, pyöräillen ja harrastaen. Kesällä lapsi saattoi pyöräillä kylälle leikkimään 3 eri kertaa päivän aikana kun välillä piti tulla kotiin syömään ja sitten takaisin kavereiden luo. Se tekee päivälle 12 kilometriä pyöräilyä.

Meidän arkiruokaan ei kuulu sokeriset tuotteet. Emme juo sokerimehuja tai limsoja. Emme syö sokerijogurtteja tai muroja tai muita vastaavia tuotteita. Emme harrasta viikottaisia mäkkäri tai pitsareissuja. Joskus toki käytämme edellä mainittuja juttuja, ei ne missään pannassa tai täysin kiellettyjä ole ja käymme pikaruokaravintoloissa tai pitserioissa, mikä on aivan normaalia. Eineksiä menee kohtuudella, lähinnä akselilla pinaattiletut, maksalaatikko ja pinaattikeitto. Näitäkään ei mene viikottain.

Lapsi syö ilolla ja reippaasti kotiruuan, salaatit, vihannekset, marjat ja smoothiet. Juo jopa tekemäni vihermehut vaikka ne aika tujuja onkin. Kerralla alas! hän kirpeimpien kohdalla tuumaa kun minuakin juodessa irvistyttää. Näistä asioista olen ollut niin onnellinen ja kiitollinen. Lapsen herkkuihin kuuluu äidin smoothiet ja chiavanukkaat, valkosipulioliivit ja avocado. Aika vakiona ovat olleet ihan pienen pienestä asti.

Kun tulin 8 vuotta sitten äidiksi, päätin, että en jatkaisi tätä syömishäiriön kierrettä lapselleni. Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt puhua asioista järkevästi ja totuudellisesti. Sokerista ja muista herkuista on keskusteltu, että kohtuudella ne ovat ok, mutta on myös kerrottu mitä voi seurata jos niitä syö liikaa. Sokerittomaan elämään tottunut lapsi reagoikin isompiin sokerimääriin aina aika hurjasti. Levottomuutta ja hepuleita on seurannut lähes aina, joten siinäkin on syynsä ollut olla tarkkana.

Meidän kotoamme löytyy vaaka, jossa käyn kun lapsi on pois kotoa tai nukkumassa vielä kun olen lähdössä aamulla aikaisin töihin. Vaa'alla lapsi on käynyt neuvolassa ja koulun terveydenhoitajalla, tosin ei häntä ole kotonakaan kielletty vaakaa käyttämästä eikä sitä mitenkään piilotella missään. Kun katson peiliin ja ehkä tuskailen itseni kanssa, pidän suuni kiinni ja olen hiljaa. En sano niitä läskiajatuksia ääneen. Enkä viimeisiin vuosiin ole sanonut niitä edes mielessäni itsellenikään, en ainakaan niin usein.

Olen itse taistellut omakuvan ja painon kanssa niin kauan. Joskus mietin, että mahdanko taistella koko loppuelämän? Vaikka olen minä armeliaammaksi itseäni kohtaan tullut ja todennut sen faktan ettei minusta koskaan tule pitkäsääristä superlaihaa. Ei, minun kroppani on mallia pieni, pyöreä, rehevä. On tissit ja takapuoli ja reittäkin. Ja ne ei häviä vaikka kuinka laihduttaisin, joten miksi siis tehdä turhaa työtä ja syyllistää itseään sellaisesta mikä on fysiologisesti mahdotonta. Minusta ei tule nuorena ihailemaani vanhan ajan balleriinaa (nyky ballerinat on jo aika skrodeja tyyppejä) tai catwalk mallia.

Mieheni on samaa sarjaa kanssani. Hän on niitä tyyppejä, joista ei koskaan tule sellaisia kestävyys juoksijoilta näyttäviä ohuen ohuita tyyppejä vaikka kuinka laihduttaisi. Meiltä molemmilta löytyy kyllä sitä ylimääräistä painoa, mutta molemmat myös liikumme ahkerasti. Mies minua ahkerammin ja rankemmin, ennen jopa kilpaa jääkiekossa ja jalkapallossa, nykyään pääasiallisesti golfissa ja jääkiekossa. Hän onkin lapselle hyvä esimerkki siitä, että myös tällaisella kropalla voi olla urheilija ja pärjätäkin siinä. On niistä mitalit ja pokaalit tallessa näytettäväksi. Liikunnassa pärjääminen ei ole "synnynnäisesti laihojen" etuoikeus. Myös me toisen malliset voimme pärjätä siinä. Itsellänihän minkäänlaista kilpailuviettiä ei ole, mutta lapsella tuntuu jonkin verran olevan. Sitten kun olisi vielä sitä mielenkiintoa siihen harjoitteluunkin :)

Tiedän, että niillä synnynnäisesti laihoilla on myös ihan omat murheensa myös. Ei tartu välttämättä lihasmassa niin helposti. Myös ulkonäköpaineita voi olla. Varmasti erittäin hoikat ja pienet pojat nuoruusiässä voivat siitä kärsiä ja myös tytötkin tavallaan kun heille jatkuvasti alipainosta muistutellaan. Tämä aihepiiri on kuitenkin minulle vieraampi, joten ei siitä sen enempää.

Silti toivoisin, että lapsilla olisi se lapsuuden rauha olla miettimättä liikaa omaa painoaan ja ulkonäköään. Toivon että he voisivat rauhassa olla lapsia juuri sellaisena kuin ovat. Kauniita, ihania, vielä niin viattomia tähän maailman menoon.

Eilen tajusin myös sen, että pian koittaa se aika, että lapseni voi lukea näitä juttuja myös täältä blogistani. Hän tietää mikä blogi on ja on nähnyt kun sitä kirjoitan. Joku päivä hän varmasti blogin avaa ja lukee mitä tänne kirjoitan. Minun täytyy miettiä nyt myös sanojeni vastuuta täälläkin. Toisaalta olen näin yrittänyt aina tehdä, koska en halua olla kenenkään toisen lapsen laihdutusinspiraationa, niitä Thinspiration-blogeja löytyy netistä ihan riittämiin.

Tänään herkuteltiin heti aamulla pienellä gluteenittomalla mustikka-jogurtti hyydykekakulla, jossa oli mansikoita päällä. Tämä oli lapsen toivekakku. Kuvassa vuoden takainen ihanuus. On kiva kun on tuoreiden marjojen aika aina Lintusen synttäreiden aikaan.
Illalla käymme syömässä Lintusen lemppari-ravintolassa Shalimarissa (intialaista ruokaa). Isommat synttärijuhlat pidämme sitten myöhemmin sukulaisille ja kavereille erikseen. Kerran vuodessa on kyllä syytä juhlaan!

iive