Eilinen päivä vietettiin Tampereella. Vähän relaamista ja taidetta. Tosin meidän porukka tuntuu olevan niin kireänä (minä myös lukien), että joku gongi-rentoutus olisi ollut ehkä tehokkaampi? Perheessä kun on kolme erittäin vahvaluontoista tyyppiä niin välillä aina räsähtelee, tää syksyn aloitusaika aika tuntuu olevan joka vuosi samanlaista ukkosrintamaa. Joten, sori naapurit 😐
Pillereiden lopettamisen jälkeen syntyi oikein euforinen olo, sitten se kääntyi jännittäväksi odotukseksi. Käynnistyykö oma hormonitoiminta? Lisäjännitystähän toi se, että e-pillerien aloittaminen silloin monta vuotta sitten johtui aivolisäkekasvaimesta ja sen aiheuttamasta oman estrogeenituotannon blokista. Mitäs sitten jos tilanne olisikin edelleen sama? Vaikka kasvain olisi poissa, mutta estrogeenihormonia ei tulisi? Hieman helpotusta asiaan nyt toi, että ekat "luomu" menkat alkoi eilen. Tosin järkyttävää on se kuinka e-pillerit on ns. vaimentaneet mun kehon tuntemuksia ja nyt nuo tuntemukset vyöryy päälle niin että jytisee. Ehkä niihin tottuu tai ne vaimenee ajan myötä, mutta tämän perusteella voisi tuumata e-pillerien toimivan näihin samoin kuin masennuslääkkeet toimivat tunteisiin, ei tunnu missään, miltään. Joten, ei koskaan enää, jos ei ole pakko. Mielummin tätä vuoristorataa kuin turtumusta ja ehkä sitä vuoristorataa oppii joskus hieman ajamaankin eikä vain heilumaan holtittomana kyydissä?
Tampereella taidemuseolla oli näyttelyn vaihto, mutta Sara Hildenin museolla oli vielä kesänäyttely menossa, vieläpä upea sellainen. Kolisteli aika syvältä sielua. Taiteesta, sen katsomisessa ja etenkin luomisessa, on jotain samaa flowta ja virtausta kuin hyvässä treenissä. Siinä on läsnä juuri siinä hetkessä, ei menneessä, ei tulevaisuudessa vaan juuri siinä, tässä ja nyt. Ja se energia virtaa sun läpi ja saat olla osa sitä energiaa... en tiedä, tunteeko muut sitä?
Sara Hildénin taidemuseon kesänäyttelyssä Apina ja vesiputous, sukelletaan luontoon, elämän alkulähteille. Luonnon ilmiöitä tarkastellaan nykytaiteen teosten muodostamalla aikajanalla. Näyttely tarjoaa pohdittavaksi ajatuksia luonnosta taiteen kautta ja sen rinnalla. Mitä luonnossa näemme? Miten luonnon koemme? Mitä luonto meille merkitsee?
Harvoin yhdessä näyttelyssä on niin paljon teoksia, jotka puhuttelee näin valtavasti. On toki yleensä paljon hienoja teoksia joita voi ihailla, mutta sitten on se seuraava taso kun teoksen vaikuttavuus tuntuu sielussa asti. Heli Hiltusen (yllä) Tie avautuu kulisseihin, teokseen olisi voinut vain upota, astua sisään jonnekin toiseen todellisuuteen, hävitä kuin Liisa ihmemaahan, kadota iäksi. Aika mielenkiintoinen tuntemus, toisaalta aika pelottavakin, että yht'äkkiä vain häviäisi tästä hetkestä, metsänpeittoon...
En ole mikään taiteentuntija, vaikka taideopintojakin on taustalla. Enemmän tutkin taiteesta aina toteutustapoja ja sitä mitä se minussa herättää, näitä on usein vaikea pukea sanoiksi, koska tunne on tunne, ei sanottuja sanoja.
Kim Simonssonin Voodoo moss girl ja Moss people nostaa tunteita jostain alkukantaisesta meidän sisällä, siitä mikä tuolla minunkin sisällä on, se jokin joka metsässä kulkiessa on yhteydessä luontoon, sen väkeen. Tuo tunne on myös hieman pelottava, sillä sekin sisältää katoamisen aspektin, katoaminen luontoon, sielun sulamisen yhdeksi kaiken kanssa.
Eggert Peturssonin Nimetön on silkkaa värien ja luonnon kauneuden tykitystä, sitä tunnetta kun luonnossa kulkiessa näet vain sitä niin kaunista, hihkut kuin lapsi innoissasi, juokset perhosten ja pörriäisten perässä kukasta kukkaan huumaantuneena. Peturssonin maalaustyylissä on jotain sellaista, mitä itsestäkin voisi tulla ulos kunhan tuo oma luomisvoima maalauksiin aukeaa ja harjoittuu vielä enemmän.
Alakerran näyttelytilassa pidän erityisesti betoniseinän rouheudesta, joka luo monelle teokselle aivan upean kontrastin.
Päädyttiin myös naamiotyöpajaan koko perhe. Oli ehkä mukavin hetki koko päivässä. Kaikki uppoutuneina omiin juttuihinsa, mutta yhteisesti ja ihan rauhassa, ilman hoppua. Siinä hetkessä ei egot kolisseet yhteen.
Yritettiin myös käydä Tampereen keskustassa, joka oli aivan järkyttävä raitiotietyömaan vuoksi. Päädyttiin sitten Ratinan uuteen kauppakeskukseen. Lifesta hain pari purkkia flunssan tuhoksi. Ja muuten vaan oikeastaan vain katseltiin. Monki-vaateliikkeessä (joka on kuin räjähtänyt sirkus) ei voinut kuin todeta sen, että jos taiteessa tykkäänkin värien ja erilaisten muotojen tykityksestä, niin vaatetuksessa, ainakin itseni päällä, pidän ennemmin graafisesta linjasta, yksinkertaisesta. Joskus ehkä myös boheemistakin tyylistä, mutta ei tosiaankaan ihan noin älyttömästä mitä Monki ja myös viereinen Zarakin tarjosivat. Vaatteet jäi siis kauppaan.
Viime yönä sain viimeinkin nukuttua edes kohtalaisesti. Aamukahvi ja ensi viikon haastevideoiden ääreen. Kuva tiivistää oikeastaan kaiken sen mitä olen oppinut, ehkä viimeinkin. Ehkä klisee, mutta niin totta, sillä elämä on tämä matka, ei vain se päämäärä. Elän nyt koko ajan sitä täyttä elämää enkä vain odota sitä päivää kun olen terve ja laihempi, niin kuin ennen. Ei enää sitten kun-elämää.
Haasteessa on helppo olla mukana, sillä tämä ei tosiaankaan ole mikään 5 viikon pikamatka, vaan voin kuvitella ja myös tiedän, että voin elää näin vaikka loppuelämäni.
Tsempillä ensi viikkoon ja toivotaan nyt tosiaankin flunssalle pikaista häipymistä!
Rakkaudella
iive
Noi Eggert Petursonin teokset on kyllä upeita! Niihin voisi uppoutua vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja maailma ympäriltä häviää hetkeksi.
VastaaPoistaTäysin samaa mieltä! Voi kun tulisi näyttely vastaan missä näitä voisi nähdä enemmänkin. Oli minulle uusi tuttavuus!
Poista