Mikä musta tulis isona?

Yövuorojen jälkeinen päivä, asioin poliisilaitoksella passin haussa. En osaa laskea pikkuveljen syntymävuotta (oma syntymävuosi + 17v) päässä, aivot ei vaan toimi vaikka nukuin 4h päiväunet ja yövuorot sinänsä sujuivat ihan kivasti. Illalla kahdeksalta en enää pysynyt hereillä vaikka tiesin ettei näin aikaisin pitäisi mennä nukkumaan, sillä yöllä heräisin aivan taatusti valvomaan.

Ensimmäinen vapaapäivä yövuorojen jälkeen. Käyn kaupassa, minun on vaikea ymmärtää mitä muut puhuvat. Päässä tuntuu siltä kuin olisin pienessä sievässä (vaikka en siis ole), silmät harittaa, on vaikea etsiä tarvitsemiaan asioita hyllystä. Olen nukkunut viime yönä 14h, joskin tosi levottomasti ja valvoinkin puolihorteessa sen parisen tuntia.

Tosiasia on, että kolmivuorossa alkaa olla yksinkertaisesti aivan järkyttävän kuormittavaa.
Paikkaa vaihtamalla ei asia tule sinänsä paranemaan, sillä a) pelkkiä päivävuoroduuneja alalla ei juuri ole b) jos päivävuoroduunia on, niin siitä maksettava palkka on ihan järkyttävän alhaista työhön nähden.

Tulevaisuudessa pitäisi siis vaihtaa kokonaan ammattia, mutta mihin? Täytyy sanoa, että tämän suhteen pää lyö ihan tyhjää. Mitä ihmettä siis tekisin, jos en nykyistä työtäni? Mistä syttyisi se kipinä? Tarvitsisinko koulutusta ja kuinka se järjestyisi? Juttua hankaloittaa tietysti se, että tykkään työstäni ihan tosi paljon ja kukapa nyt haluaisi sellaista juttua lopettaa josta tykkää?

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt päässäni... paljon on juttua mikä kiinnostaisi hieman tai vähän enemmänkin, mutta tutkiessa uranäkymät ovat kuitenkin heikohkot. Esimerkiksi kuinka monta museoassistentin paikkaa mahtaa Keski-Suomessa olla? Veikkaan ettei kovin montaa... ja mahtaako palkkakaan olla kummoinen? Lisäksi olen aina ammattia ajatellessa arvostanut etenkin turvallisuutta ja vakautta. En ole ollut päivääkään työtön ammattiin valmistumisen jälkeen. Hieno juttu sinänsä, mutta toisaalta ei. Minulta puuttuu ehken se rohkeus ottaa hyppyä tuntemattomaan, sillä näen usein edessäni vain karikoita, en niinkään mahdollisuuksia. Tämän asian suhteen olen siis sellainen worst case scenario-tyyppi. Jos muissa asioissa ei ihan tarvitse olla niin justiinsa ja vähän voi hullutellakin, niin työ on mulle vakava asia, elämän kulmakivi.

Ehkäpä uusin luettavani Alkemisti johtaa minut oikeille jäljille tai ehkäpä LIFW haaste saa terveyteni taas sille seuraavalle levelille ja pärjäilenkin kolmen vuoron duunissa? Tää jälkimmäinen olis kyllä niin mun mieleen.

Viikko on sujunut sinänsä mukavasti. Ruokailut sujui ihan mahtavasti yössä. Päivällä jaksoin liikkuakin hieman, tosin flunssa vaivaa edelleen ja päätinkin nyt pitää loppuviikon ihan totaalistoppia kaikesta liikunnasta. Testasin jopa valkosipulimehua parisen kertaa :) huh huh! Mutta oli hyvää ja pisti kyllä jotain liikkeelle kun sellainen hiki iski päälle ettei mitään järkeä. Vatsalle tuo ei kyllä taida olla kauhean hyväksi sillä sellainen jysähdys tuntui vatsanpohjassa mehun juomisen jälkeen ...

Kotiin ilmestyi muuten myös tällainen! Ja uskokaa vaan, että on vaikea pitää näpit erossa! Tosin se helpottaa asiaa, että kohta otan maalipurkin käteen ja vehje saa uuden värin (mustan) pintaansa. Sitten täytyy vielä järjestellä paikkoja niin, että tämä mahtuukin jonnekin... Olen haaveillut tämmöisestä spinningpyörästä jo pitkään ja nyt sain sen ihan sairaan edullisesti. Myyjä pääsi eroon ja minulle osui onnenpotku!

Hellalla kiehuu kanaluuliemi ja ompuista tein pakkaseen tuorepuristettua mehua ja sosetta eli en nyt ihan kuollut kuitenkaan ole. Huomenna suunniteltiin reissua Tampereelle, ihan vaan huvinvuoksi. Ei jaksa kotonakaan aina kökkiä. Sara Hildenissä olisi vielä kiinnostava näyttely tämän viikonlopun ja muitakin juttuja voisi katsella, viettää perheaikaa ❤️

Haasteesta kirjoittaminen on vähän haasteellista kun kaikki tuntuu sujuvan niin mukavasti. Ruuat on hyviä, ei ole nälkä, tuntuu hyvälle, no treenejä en ole tehnyt kuin testiksi pari kertaa flunssan vuoksi, mutta noin niin kuin pääkopallisesti tuntuu siltä, että hei näin voisin elää loppuelämäni kunhan ne treenitkin sitten saisin vielä mukaan. Mutta onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä, joten kyllähän tässä kerkeää ja eihän tämä elämä siihen kolmeen viikkoonkaan lopu, sitten jatketaan vain itsekseen tai mahdollisesti jatkoryhmässä jos kaikki järkkääntyy.

Rakkaudella
iive