Yli vuoden ajan olen opetellut hellittämään vähän joka puolella. Opetellut, että muutkin voivat tehdä hyviä valintoja vaikkei ne olisi samoja valintoja kuin omani. Esimerkiksi Lintunen kasvaa koko ajan isommaksi ja ulottaa siipiään kauemmaksi. On vain luotettava, uskottava ja tietysti myös opastettava, vastoinkäymisten kohdalla mietittävä miten tehtäisiin seuraavalla kerralla? Onnistuessa iloittava! Opeteltava päästämään irti, vähän kaikkialla.
Ja sitten sitä huomaa, että hei en olekaan oikeasti laiska sohvaperuna, jollaisena itseään on pitänyt (kun ei ole yksinkertaisesti jaksanut puurtaa kaikkialla ja joskus todellakin on repsahtanut aika monessakin asiassa). Vaan on vuosikausia virtauttanut energiaa aivan liikaa jonnekin muuallekin kuin itseen ja itsestä huolehtimiseen, että ei ihme jos olo tuntuu sohvaperunalta kun sisäinen orjapiiskuri, kontrollifriikki, perfektionisti yrittää jatkuvalla syötöllä tuputtaa sinulle, että täytyy olla 100% hyvä kaikessa tai ehkä jos laittaisi vielä parikymmentä prossaa siihen päälle? Asian havaitsemista sotkee lisäksi myös se, että on vaikea päättää mihin sen energian laittaa, koska niin moni asia elämässä on kivaa ja että on vaan niin menevä tyyppi (kun on ensin vaan saanut itsensä käyntiin), että hommia vaan tulee sitten tehtyä ja tehtyä ja tehtyä.
Priorisointi on ollut viime aikojen teema. Jos teen nyt täysillä hommaa X, on vaikeaa laittaa samanverran paukkuja myös hommaan Z, joten on priorisoitava. Mikä elämässäni on nyt oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää? Esimerkiksi meidän oveen voisi laittaa kyltin:
Hei! Täällä asuu kaksi Peppi Pitkätossua ja Herra Tossavainen - meillä on muutakin tekemistä elämässä kuin siivota, joten tervetuloa Huvikumpuun!
Ja sori kulta, en pidä sua apinana ❤️ tää oli nyt vaan esimerkki 😉
Kirjoittelin eilen sympatikotoniasta ja uskon, että todellakin tällaiset orjapiiskurisieluiset ihmiset ovat asian kanssa vaaravyöhykkeellä. Jos päivän paahtaa sata lasissa ja yöunissakin pitäisi olla täydellinen, että jaksaisi taas paahtaa seuraavankin päivän satasella... huh huh. Ei ihme että sympaattinen hermosto käy ylikierroksilla!
Alan pikkuhiljaa oivaltaa, että joskus pitää vain pistää sisäiselle orjapiiskurille suukapula suuhun ja istahtaa vaikkapa kahvilaan kupposen ääreen tekemään ei mitään. Unohtaa tiskit, unohtaa imurit, unohtaa treenit ja unohtaa ruokavaliot.
Eilen aamuna heräsin kroppa kolottaen, betonijyrä oli vähintään sata kertaa ajanut mun yli yön aikana, silmät turvonneena, pää suht sumussa. Vapaapäivä tiedossa, joten suunnitelmissa oli (lue: pitää) tehdä vaikka mitä! Voisi treenata ainakin pari kertaa, siivota, pyykätä ja vallan sun mitä. Kirjoittelin sympatikotoniasta blogiin ja samalla aloin itsekin miettiä sitä olotilaa siinä ja niin... no sen vastauksen valmentajalta sain illalla ja mitähän siellä lukikaan...
Pitää miettiä syitä miksi ajaudumme tälläiseen tilaan. Sellaiseen tilaan että sympaattinen hermosto on yliaktiivinen, nukutaan huonosti ja kortisolia pumpataan kehoon niin paljon että sitä riittäisi vaikka kaverille. Vaatii aina syvällisempää elämäntapojen tarkastelua.Mutta ennen vastauksen saamista vietin aivan upean päivän, tajusin siis ihan itse, että nyt pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin seurata omia treenisuunnitelmia ja muita juttuja orjallisesti.
Suuntasin kirpparille, jossa joku ihana ihminen oli pistänyt kasan VILAn paitoja ja toppeja myyntiin, sairaan halvalla. Ostin kaikki, mitkä vaan mahtui päälle (vaatteita oli S-L kokoa). Olin jo siinä hetkessä niin onnellinen, että ylipäätänsä löysin jotain itselleni ja supertyytyväinen siitä, että maksoin kaikesta vain 20e! Tosi tyytyväinen olin kyllä myös siitä, että yksikään vaate ei jäänyt ostamatta siksi, että se olisi ollut liian pieni, niin kuin yleensä.
Seuraavaksi suhasin Keltsillä keskustaan, Espresso Housessa kiireetön lounas ja kahvitauko, parisen vaateliikettä ja parisen taidemuseota. Suhteellisen laiha "saalis", mutta mukavaa oli silti. Ainakin otin rennosti ja kiireettömästi, kunhan vain kuljeskelin ja fiilistelin.
Toisia todellisuuksia näyttelyssä, olisi voinut olla enemmänkin fiilisteltävää, jos vaan tää vekotin ei olisi pitänyt niin helkatin ärsyttävää ääntä, että lähes koko näyttely meni sen myötä pilalle. Pari muutakin erittäin hermoja raastavasti ääntelevää teosta oli tuolla ja näyttelystä piti kyllä poistua suht nopeasti. Hienohan tämä vekotin on, ei siinä, mutta se ääni...
Yuichiro Saton yksityiskohtainen, lyijykynällä, musteella ja pigmentillä tehty teos oli kyllä vaikuttava, sen verran vaikuttava, että viereisen metelikoneen äänikään ei häirinnyt tähän uppoutuessa.
Pehmeetä touhua-näyttely Suomen Käsityön museossa oli värien tykitystä. Opiskelin itsekin aikoinaan taidelukiossa sovellettua taidetta, joten käsityömuseon näyttelyt on yleensä itselle mieluisia. Paljon oli näyttelyssä pohdittavaa siinä, mikä on estetiikan merkitys taiteessa. Voiko rumakin olla taidetta (voi) vaikka itseä se kyllä häiritsee valtavasti. Ehkä joskus opin sen rumuuden alta näkemään myös sen taiteellisen näkemyksen, ehkä joskus. Onneksi oli seassa myös näitä kauniita töitä myös ja myös muutakin kuin pehmeetä. Lasista tehty riikinkukko oli u p e a!
Ihanassa aurinkoisessa säässä oli mahtavaa nauttia myös lempparismoothie. Jungle juicen Flamingo on kyllä ihan ykkösluokan herkku. En jaksanut istua kauppakeskuksen hälinässä smoothien odottamista ja kuvan ottamista enempää vaan suuntasin kompassin laidalle penkille katsomaan ihmisvilinää. Kaikenlaista porukkaa sitä kaupungilla vipeltääkin näin iltapäivästä, huh huh, mutta tunnelma oli kuitenkin kiva ja rento jos jätetään ne muutamat poikkeukset pois.
Päivälliseksi tein lohta ja lohkoperunoita. Sairaan hyvää! Pidettiin Lintusen kanssa lukuhetki sohvalla. Minä luin dekkaria ja Lintunen oli jo loppusuoralla Molly Moonissa. Käytiin vielä järvessä uimassakin, on se vaan rohkee tyttö kun sinne järveen noin vaan hyppää ja sen jälkeen saunassa juteltiin päivästä ja kiitollisuudesta. Keksittiin aika monta kiitollisuuden aihetta tälle päivälle. Saunottiin pitkään ja oli kivaa. Meillä on aina tämmöinen tyttöjen ilta kun mies on työreissussa. Iltapalaksi paisteltiin banaani-mantelilettuja itsetehdyn omppusoseen kanssa syötäväksi ja nukuttiin vierekkäin.
Tänä aamuna heräsin aivan eri ihmisenä. Betonijyrää ei yöllä näkynyt, silmätkin on kirkkaat ja muutenkin on hyvä fiilis. Aika opettavainen päivä siis. Yksinkertaista, mutta joskus on vaan niin vaikea nähdä mikä tekee hyvää ja mikä ei.
Tulossa on haasteelliset 7pvää. 2 iltaa ja 4 yötä putkeen. Millä eväillä selvitään tällaisesta? Toiveena olisi myös että saisin viettää ne seuraavat vapaapäivät ihan mukavasti (niin kuin muutkin ihmiset tekevät) enkä vain itseäni "laastaroiden" ja toipuen. Minulla on omakin elämä josta haluan nauttia. Paljon "damage controllia" siis tiedossa. Onneksi äitee ottaa Lintusen luokseen viikonlopuksi niin voin hyvällä omallatunnolla tursottaa nukkuen vaikka koko päivän! Eikä kenenkään tarvitse hiippailla villasukissa viikonloppuna, ettei vaan nyt herätä äitiä.
Toisaalta ärsyttää, että pitää niin paljon keskittyä vaan selviämiseen. Survivol mode. En tiedä onko tämä oikeasti elämää miettiä kuinka jaksaisi parhaiten päivästä toiseen? Tämä kysymys tulee olemaan kyllä aika tärkeässä roolissa tulevaisuudessa. Tai tiedänhän minä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin oma elämä, oman perheen kanssa. Ja ei ole todellakaan oikeaa elämää se, että minun ja koko perheen täytyy keskittyä täysillä vain ja ainoastaan siihen, että selvitään nyt tällaisesta viikosta mahdollisimman vähin vaurioin. Kaikki muu elämä pyörii siis vain tämän ympärillä, joten todellakin on nyt muutoksen aika.
Tsempillä kuitenkin vielä nyt!
Rakkaudella
iive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos :)