Ahdistuneisuus on kuulunut elämääni vuosikausia. Välillä se on purkautunut ulos paniikkihäiriönä ja myös sosiaalisten tilanteiden pelkona. On ollut aikoja jolloin en ole voinut olla kuin harvojen ihmisten kanssa, on ollut aikoja jolloin vaikkapa kaupassa käyminen on ollut aivan mahdottoman tuntuinen asia, sillä tunne siitä että kaikki tuijottavat, kolikot tippuvat, sählään kuitenkin jotain... vaikka ajattelun kautta sanoittaisi asioita, ettei niillä ole mitään väliä! - ei siitä ole hyötyä tuntemisen kanssa, sillä ahdistuksen tunnetta en ainakaan itse saa pois järkevästi ajattelemalla.
Nykyään koen ahdistusta harvemmin, ennen tuntemus oli jokapäiväistä. Nyt ahdistusta aiheuttaa lähinnä loukkaantumisen tunne eli koen jonkun ihmisen tai käytöksen / läsnäolon loukkaavana tai jokin negatiivinen tapahtuma, etenkin sellaiset tilanteet joille ei oikein mahda itse mitään, ne vain tapahtuvat, etkä itse voi olla vaikuttamassa juurikaan lopputulokseen. Tällainen ahdistushan on toisaalta aivan normaalia, mutta voimakkuus jolla sen koen - kun se syrjäyttää aivan kaiken muun elämässä - se ei ole enää normaalia.
Ajoittaiset ahdistuksen tai pelon tunteet ovat normaaliin elämään kuuluvia tuntemuksia. Tunteista on aina tärkeää puhua jonkun läheisen aikuisen kanssa, sillä jo yhteinen keskustelu voi helpottaa oloa.
Ahdistus, joka alkaa ilman syytä ja on voimakasta, hallitsematonta ja epämääräistä, ei kuitenkaan ole sama asia. Tällainen ahdistus voi olla hetkittäistä ja ilmetä kohtauksina, tai se voi olla jatkuvaa. Olo voi tuntua jatkuvasti huolestuneelta ja hermostuneelta, ärtyneeltä, levottomalta tai pelokkaalta. Erilaiset murheet palaavat toistuvasti mieleen. Ahdistus saattaa tuntua kehossa päänsärkynä, hikoiluna, sydämentykytyksinä tai rintakipuina, vatsakipuina tai lihasjännityksenä. Pitempään jatkuessa ahdistus voi olla sekä henkisesti että fyysisesti kuluttavaa, haitata arkielämää ja heikentää toimintakykyä. (mielenterveystalo.fi)
Olen päässyt erilaisten tapahtumien myötä jo pitkälle monen asian kanssa. Enää minun ei tarvitse juurikaan tunnesyödä, osaan jo pitää kiinni omista rajoistani turvallisten ihmisten seurassa, rakastaa itseäni enemmän, olen löytänyt itselleni hyvän tavan elää ja voimauttavia ihmisiä ympärilleni. Niin kaukana on se todellisuus kun masennus, uupumus ja ahdistuneisuus olivat vallanneet koko sisäisen elämän. Ja nimenomaan sisäisen elämän, sillä ulkopuolinen ihminen, jolle en itseäni halunnut avata, hänellä ei saattanut olla aavistustakaan siitä, mitä sisälläni oli. Sen jutun nimi oli vahvuus, sellainen vahvuus joka ei ollutkaan lainkaan hyvä juttu, sillä etenkin sen avulla olen suojellut itseäni kyllä, mutta sillä olen myös kaikista pahiten myös satuttanut itseäni. Olen laittanut ja pakottanut itseni tilanteisiin ja ihmiskontakteihin, joihin minun ei olisi missään nimessä pitänyt mennä tai ryhtyä. Mutta koska minä kyllä "osaisin, jaksaisin, pystyisin, kykenisin, olisin vahva, pärjäävä jne".
Muistan kuinka koulussa sain palautetta siitä, että osaan, mutta koska en osallistu tunnilla niin paljon kuin pitäisi, olivat numeroni huonompia. Minua pelotti osallistua, pelotti vastata väärin, sydän hakkasi, kämmenet hikosivat ja silti minä päätin, että minä vastaan, minä osallistun, koska halusin olla parempi, halusin miellyttää muita, halusin olla se kiltti tyttö jota kehutaan koska hän pärjää niin hienosti.
Toisaaltahan tuo on hienoa, käydä kiinni pelkoihinsa, vastustaa niitä ja kyllä siitä eteenpäin sain parempia numeroitakin. Mutta mitä se teki psyykelleni ja sisäiselle minälleni? Joka ikinen päivä minä pakotin sitä tekemään ja kohtaamaan asioita joihin en kykene, joissa koen olevani hukassa, pulassa, eksynyt. Koko sisäinen maailmani huusi vaaraa... ja minä vain pakotin itseni menemään sinne. Minusta tuli sen seurauksena ylivahva, kova - mikään ei tunnu missään. Kasvatin itseni ympärille muurin, jonka sisällä asui ahdistus ja särkynyt minä. Sen myötä myös muut ihmiset näkivät minut väärin. He eivät nähneet sitä minua joka koin olevani vaan he näkivät vain sen kovan muurin jonka olin kasvattanut ympärilleni. Vaikka sydämeni huusi rakkautta, vääristi muuri äänensävyni, ilmeeni, mikroeleeni niin, että lähes kukaan ei nähnyt rakkauttani - he näkivät vain kovuuden.
Ahdistus on myös hyvinvointimme kannalta tärkeä tunne, joka kertoo meille että kaikki ei ole hyvin, ja jotain on muutettava. Ahdistus kertoo että kestokykymme on ylittynyt, ja tarvitsemme joko ympäristön muutosta tai erilaisia keinoja, joilla käsitellä kokemuksiamme. Ahdistusta aiheuttavan tilanteet tai ihmisen kohtaaminen tietoisesti, itseä kuunnellen ja omaa kokemusta kunnioittaen, voi myös katkaista ahdistuksen noidankehän. Elämässä on myös kausia, jolloin olemme alttiita ahdistukselle ja vaatimukset ulkopuolelta ovat korkealla. Tällöin on hyvä tietoisesti lisätä hyvinvointiamme tukevia aineksia elämässä. (Suomen mielenterveysseura)Tällainen toiminta itseä vastaan johtaa tietenkin jossain vaiheessa kaiken pettämiseen. Ei kukaan jaksa olla "vahva" joka päivä. Ja itsensä ja ahdistuksensa kohtaamattomuus pahentaa tilannetta entisestään. Nyt käsitän, että viime vuoden burn out-mankeli johtui nimenomaan kyvyttömyydestäni käsitellä ahdistusta, jota muuttunut elämäntilanne aiheutti. Tiedostin myös jo tuon vääristymän itsessäni ja myös se lisäsi ahdistusta, sillä "tiesin" jo etukäteen, että osa elämääni tulleista uusista ihmisistä tulisi näkemään minut muurini heijastumana - ei sellaisena kuin oikeasti olen. Edelleen he näkevät minut niin, mutta iloitsen valtavasti siitä, että tämän vuoden aikana olen onnistunut tuomaan sitä omaa itseäni myös näkyviin. Jotkut ovat nähneet myös sen oikean minän joka olen. Tästä asiasta olen iloinnut valtavasti.
Ja vaikka nyt olen käynyt elämääni paljon läpi, päästänyt irti, hyväksynyt, ymmärtänyt, antanut anteeksi, kohdannut, etsinyt muunlaisia tapoja toimia, niin silti nyt huomaan, että vielä on jotain tehtävä, sillä ahdistus on asia jonka kanssa en enää halua elää. Haluan myös pystyä sanomaan missä menevät rajani. Minun ei tarvitse sietää "kiltisti" kohtelua jonka tiedän olevan väärin ja jota olen sietänyt ollakseni "kiva ihminen". On aika opetella sanomaan "tuo tuntuu minusta pahalta" ja mitä tärkeintä, tuntea oikeasti, että se on ihan ok.
Olen ollut viime päivinä valtavan ahdistunut. Espanjassa sairastuminen aloitti prosessin, jossa vatvotaan jatkuvasti korvaako vakuutus, vai eikö korvaa. Kaiken keskeneräisyys, jatkuvat sekavat yhteydenotot, ristiriitaiset tiedot... ja loppujen lopuksi en tiedä onko millään mitään merkitystä. En tiedä paljonko lasku olisi, aivan naurettavaa jos olen lähes pilannut lomani ja tämän viikon muutaman kymmenen tai sadan euron vuoksi. Mutta vaikka kuinka järkeilen asiaa, on ahdistus tästä ottanut minusta nyt niin valtavan otteen, että jotain on tehtävä. Ehkäpä tämä on Espanjan oppini?
Sairastumis-korvaus-asia on konkreettinen ahdistuksen aiheuttaja - elämässäni on myös nyt tilanne, jossa pohdin lähdenkö kehittämään nykyistä elämääni ja esim. ammattiani vai olisiko minun aika hypätä aivan uusille urille. Mietin onko uusille urille hyppääminen nyt minulle tarkoitettu - vai pakoa ahdistavasta elämäntilanteesta? Mietin mitä minä haluan elämältäni? Missä haluan olla viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Mitä haluan kokea? Mihin haluan panostaa? Mikä on se juttu, jota kohtaan oikeasti tunnen intohimoa?
Aikaisemmin olen ollut valtavan hyvä piilottamaan ja väistämään ahdistustani. Olen syönyt ahdistukseeni valtavia määriä, iltaisin olen pyörittänyt elokuvia tai äänikirjoja nukahtaakseni niiden ääreen, jotta yön pimeyden tullessa minun ei tarvitsisi kohdata sisältä kumpuavia tuntemuksia. Olen lukenut tuhatmäärin kirjoja, koska sen hetken voin uppoutua jonkun muun elämään kuin omaani. Joskus nuorempana käytin selkeästi myös alkoholia (tosin lievästi) helpottaakseni oloani ja myös lääkkeitä, joita lääkärit ilomielin minulle kirjoittivat reseptin toisensa perään koskaan kyseenalaistamatta.
Ensimmäisen suuren romahdukseni aikaan olin juuri muuttanut pois kotoa, aivan liian nuorena ja kyvyttömänä itsenäiseen elämään, vieraiden ihmisten keskelle ja silloin hakeuduin ensimmäisiä kertoja itse aivan oikeasti ahdistukseni ja masennukseni kanssa "ammattilaisen" hoitoon. En halua väheksyä mielenterveyden ammattilaisia henkilöinä, mutta hieman minua kyllä ihmetyttää se tapa ja hoitokulttuuri kuinka helposti asioihin tartutaan vain lääkkeellisin keinoin. Lääkkeiden avulla en ole oppinut mitään ahdistuksen kohtaamisesta tai hyväksymisestä. En ole oppinut kuinka ahdistusta voisi jollain muulla tavalla lieventää tai jopa poistaa. Saamani hoito opetti vain sen, kuinka voin ahdistustani turruttaa lisää mitä erilaisemmilla lääkecoctaileilla ja kun lääkkeen vaikutus loppui, ahdistus palasi. Sain siis vain yhden ahdistuksen väistelykeinon lisää.
Yksi parhaimmista asioista mistä olen päässyt irti on ollut tunnesyöminen. Kaikki prosessointi mitä olen viime vuosien aikana tehnyt on ollut tie päästä irti tunnesyömisestä. Olen valtavan onnellinen siitä, että vihdoin alan oppia tunnistamaan tunnesyömistä aiheuttavat tapahtumat ja reagoimaan ennen kuin olen mättänyt itseni täyteen jotain erittäin epäterveellistä. Jokainen tunnesyöjä varmastikin tietää, että yhtälailla kuin lääkkeet, ei tunnesyönti paranna oloa millään lailla, pikemminkin pahentaa. Kun minulla oli paha olla - söin. Kun minua ahdisti - söin. Kun olin iloinen - söin. Kun olin surullinen - söin.
Ja kyllähän ihmisen syödä pitää. Se on fysiologinen fakta. On myös kulttuurillisesti ihan ok juhlia vaikkapa ruualla kunhan sen osaa tehdä myös muutoin (ihan sama alkoholin kanssa). Ihan parasta on ollut nyt löytää keinoja tehdä tätä myös niin, että en tee samalla itselleni sillä vahinkoa. Voin juhlia ja joskus myös lohduttaa itseäni myös fiksummilla valinnoilla kuten raaka-kakulla tai suklaalla.
Tämän myötä iloitsen siitä, että jos sisäinen minäni alkaa tulla näkyväksi, niin myös ulkoinen minäni alkaa vihdoinkin muodostua sellaiseksi joka koen itse olevani. Olet mitä syöt... on se kyllä aika tottakin. Jo nyt minulla on kehollisesti valtavan hyvä olla. Minun ei ole tarvinnut kieltää itseltäni mitään, ei näännyttää itseäni nälkään tai olla milläkään "kuurilla, dieetillä tms." jonka jälkeen palataan (repsahdetaan) johonkin vanhaan josta on ensin 5 viikkoa kieltäydytty. Kaikki on vain tapahtunut, toki olen esim. kauneuskuurilla tai LIFWissä opetellut uusia juttuja, kokeillut, osa jutuista on jäänyt, osalle olen sanonut heippa jos ne eivät kohdallani ole toimineet.
Omalla kohdallani tämä valtavirran teollinen ruokakulttuuri lisäsi tunnesyömistäni, koukutti minua tiettyihin ruoka- ja raaka-aineisiin, lopulta ne sairastuttivat minut myös fyysisesti. Freetox-elämäntapa on näyttänyt minulle kuinka hyvää minun keholleni tekee syödä asioita, jotka tekevät minulle hyvää oikeasti. Espanjan matkan jälkeen olen ollut niin onnellinen siitä, että voin taas syödä niitä "minun" ruokia, niitä ruokia jotka eivät ruoki tunnesyömistä tai ahdistusta tai tukkeuta kehoani. Kyllä - uskon täysin, että teollisten ruokien komponentit tai käsittelytavat ovat yksi triggeri myös ihmisten henkiselle pahoinvoinnille.
Tämän asian suhteen on ollut upeaa olla free - vapaa ja myös tiedostava, nähdä että on muitakin vaihtoehtoja tai tapoja elää.
Freetox ei tarkoita pelkästään ruokaa, se on elämäntapa, joka sisällyttää itseensä kaiken. Kuinka voimme elää mahdollisimman vapaasti ja luonnollisesti. Freetoxin keinoin aion nyt käydä ahdistuksen kimppuun. Nyt tavoitteeni on olla vapaa sairaalloisesta ahdistuksesta ja peloista.
Ja minä tiedän, että se onnistuu kyllä.
Rakkaudella
iive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos :)