Voidaanko me oikeasti päättää keitä me ollaan ja mitä meistä tulee?

Olen pohtinut viime päivät paljon tarinoita. Tarinoita joita me itse itsestämme kerromme ja joihin me samaistumme. Tarinoita joihin ehkä jäädään jopa jumiin. Tarinoita, jotka tekevät meidät onnelliseksi tai pilaavat kenties elämämme... Ollaanko me niitä tarinoita vai kenties jotain muuta? Voidaanko me ihan itse päättää millaisia tarinoita kannamme mukanamme ja millaisia uusia tarinoita meistä syntyykään? Voidaanko me kirjoittaa myös ne menneet tarinat oikeastaan uusiksi?

 Tässä kuvassa on ranta ja puu Iisalmessa. Ihan tavallinen uimaranta ja tavallinen (hopea?)paju. Tällä rannalla olen kuitenkin pötkötellyt elämäni ensimmäisenä kesänä, syönyt tuttipullosta ja nukkunut kun äiti on nauttinut kesästä. Ensimmäisestä kesästä äitinä. Se on ainoa muistoni Iisalmesta, eikä sekään oikeastaan ole minun muistoni, mutta silläkään ei loppupelissä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, mille minä annan merkityksen. Joten tämä puu ja ranta ja aurinko ovat minulle merkityksellisiä, ne ovat muisto siitä, että minä olen kotoisin Iisalmesta.

Viime viikolla päädyin syntymäkaupunkiini Iisalmeen yöksi ensimmäistä kertaa ikinä noin 36 vuoteen. Kysymys "Mistä olen kotoisin?" on minulle ollut aika vaikea. 24 vuotiaana olin muuttanut 24 kertaa ja olin asunut 8 eri paikkakunnalla. Kun sitä kotipaikkakuntaa kysyttiin, en oikein osannut vastata. Koska olin asunut Iisalmessa vain vuoden elämästäni, en kokenut sitä kotipaikkakunnakseni!

Aloin vastaamaan "En ole mistään kotoisin", joka taas hämmensi huomattavasti kyselijöitä. Sen perään aina sama selitys, olen asunut siellä sun täällä, en oikeastaan ole kotoisin mistään... Se oli monista ihmisistä poikkeava asia, kerrassaan outoa jopa. Juurettomuus on ollut yksi elämäni kantavia tarinoita, se että en ole mistään kotoisin.

Nyt kun kävelin illalla yksin pitkin Iisalmen yllättävän kauniita katuja tunnustelin "Olen Iisalmelainen, Olen kotoisin Iisalmesta, Olen syntynyt Iisalmessa". Eikä se tuntunut hassummalta. Askel askeleelta juurrutin itseäni Iisalmeen. Katselin taloja, jotka ovat kenties siellä jo olleet kun olen kaupungissa asunut, katselin vanhoja puita, kuuntelin ihmisten puhetta. Eihän sillä ole mitään merkitystä kauanko kaupungissa olin asunut, minä olin syntynyt siellä! Minä itsehän saan päättää mistä minä olen kotoisin!

Minä olin jostain kotoisin nyt 37 vuotiaana. Se onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä onkin sitten jo toinen juttu.

Aloin myös miettimään, että on oikeastaan aika upeaa, että on asunut 8 eri paikkakunnalla. Lisäksi kaiken mahdollisen vapaa-ajan vietin isovanhempien luona Puolangalla, joten senkin eräänlaiseksi kotipaikkakunnaksi lasken. Tänä kesänä kävin itseasiassa joka ikisellä asuinpaikkakunnallani! Ja onpa mahtavaa katsella paikkoja, että hei tuolla olen asunut ja tuolla tapahtui sitä ja tuolla tuota! On tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiä. Kuinka moni voikaan sanoa samaa? Aloin miettiä kuinka ihmeellinen lahja minulle olikaan annettu!

Puolangalla kesällä 2019

Kevään ja kesän teema on ollut hyvinkin pitkälti oman energian luominen ja sen ylläpitäminen. Välillä se on todella vaikeaa ja välillä hyvässä energiassa meneminen on aivan mielettömän helppoa!

Tänään heti aamusta energiat olivat aivan mielettömän matalalla. Ajatukset päässä risteilivät ja mieli sopotti epäilyksiään. Pitäisihän sitä jo nyt tietää mitä alat tekemään kohta? Kohta on jo syksy! Et voi vaan olla ja nauttia! Tuohan on nyt ihan epänormaalia tehdä vähän töitä ja sitten vaan olla ja ja ja... Kyllähän nyt ihmisen pitäisi tietää mikä on se seuraava askel mitä ottaa!

Mutta entäs jos ei ole? 

Tavallaan on ja tavallaan ei ole minusta kiinni mitä seuraavaksi tapahtuu. Minun on vaan odotettava ja luotettava siihen, että kaikki tapahtuu oikein. On megalomaanisen ärsyttävä olotila muuten. Tai siitä mielestä tai egosta on, sillä muutenhan ei ole koska kaikki tapahtuu juuri oikein.

Minusta on kiinni se kuinka näitä faktoja käsittelen. Voin pyöritellä niitä päässäni, pohtia niitä, vatvoa niitä, pelätä tulevaa, ahdistua... ihan mitä vaan You Name It!

Tänään kirjoitin kaiken ylös. Kaiken mitä tulevaisuudessa pelkäsin, pahimmat skenaariot ja pelot. Sitten aloin kysymään niiltä "Entäs sitten?" Eikä ollut mitään katastrofaalista tulossa, joten miksi pilata elämänsä luomalla turhia uhkakuvia ja ahdistua niistä?

Kirjoitin seuraavaksi mitä kaikkea (tai vielä jotain parempaa) ihanaa elämältä voisikaan olla tulossa ja se jo kuulosti paljon paljon paremmalta. Ja kas, päiväkin alkoi tuntua jo paljon paremmalta, seesteisemmältä ja rakkaudellisemmalta.

Me voidaan kuitenkin vaikuttaa aika paljon siihen, millaisena me tämä elämä koetaan. Helppoahan se ei ole, mutta yrittää ja harjoitella voi.
Jännin asia ehkä nyt minulle on tosiaan ajatus siitä, että myös menneisyys on muutettavissa!

Kertoisinko itsestäni tarinaa lapsena, joka ei ollut mistään kotoisin, joka vaihtoi koulua usein, kärsi syömishäiriöstä, jota koulukiusattiin ja joka masentui ja meinasi kaiken tuon vuoksi kuolla?
Vai voisinko muuttaa sen tarinan joksikin muuksi? Olisinkin lapsi, joka sai tutustua eri kaupunkeihin ja joka sai paljon ystäviä ympäri suomea, joka oli reipas ja rohkea. Joka kaikista haasteista huolimatta selvisi hengissä ja kasvoi onnelliseksi aikuiseksi?

Toisaalta tarvitseeko noita mitään kantaa mukana? Kun kirjoitin elämänmuutokseni historiaa, ei siihen voinut edes koko jutun kirjoa kirjoittaa mukaan. Luettelisinko lapsuuden karkkihimot, rakkauden tyhjiön, syömishäiriön, ahdistuneisuuden, masennuksen, kuolemantoiveet, lääkkeiden lihottavuuden, hylkäämisen pelon, paniikkihäiriön, perfektionismin, itsensä piiskaamisen, ylikunnon, keliakian, painon jojoilun, migreenin, atooppisen ihottuman, lihavuuden, aivolisäkekasvaimen, burn outin, fibromyalgian... MIKSI?

Jos minulla on ollut joskus kokemuksia näistä asioista ja nyt minulla ei enää ole elämässäni kokemuksia näistä asioista, niin miksi ihmeessä minä tarinoiden muodossa kannan näitä asioita edelleen mukanani? Jos en ole enää lihava, niin miksi ihmeessä kannan edelleen niitä ylipainoisen ajatuksia mukanani?

Loppujen lopuksi, eikö näitä kaikkia tarinoita voi vain kiittää opetuksista ja antaa mennä?

Aika huima ajatus, mutta jotain sellaista saattaa nyt olla syntymässä...

Mitä mieltä sinä olet?

Rakkaudella

iive
Joka on nyt iloinen, onnellinen, positiivinen, normaalipainoinen, nainen, äiti, puoliso, tytär, työtön, keikkatyötä tekevä, jaksava, VOIMAKAS, ystävä, TERVE ja mitähän vielä tulevaisuus tuo tullessaan ❤️