Romahdus

Yhtenä päivänä romahdin. Kesken työpäivän, ihan oikeastaan ilman mitään syytä.

Yht'äkkiä kurkkua kuristi, sydämessä muljahteli, puristi, ahdisti ja itketti. Koin että en ollut mitään, eikä minusta koskaan olisikaan. Olin huono, huono ja huono! Sillä hetkellä olin niin valmis heittämään hanskat tiskiin, ei musta kertakaikkisesti olisi tähän. Koin aivan valtavaa onnistumisen painetta, epäonnistumisen pelon tuskaa.

Hoitajana olin niin pitkään, että siellä harvemmin enää koin epäonnistumisen pelkoa. Tiesin, että pystyn luottamaan taitoihini ja osaan kyllä. Toki sielläkin joka päivä elämä oli silkkaa luovimista, mutta ne kartat olivat minulle kohtalaisen tuttuja. Lisäksi olin tottunut siihen, että pelkoa, epävarmuutta tai mitään muutakaan - ei niitä ollut hyvä näyttää. Varsinkaan viimeisinä vuosina omien tunteiden rehellinen näyttäminen oli ehdottomasti täysin poissuljettu vaihtoehto. Kaikki vain nieltiin ja jatkettiin. "Hyvä hoitaja ei näytä järkytystään vaikka eteen tulisi mitä tahansa!" Ei ihme, että sitä purkamista on riittänyt yli 13 vuoden jälkeen.

Uudessa työssä ja alalla en ole osannut mitään. Olen ollut täysi noviisi ja sitä varmuutta on täytynyt kerätä työtehtävä kerrallaan. Paljon ensimmäisiä kertoja. Työtehtäviä joita en koskaan ollut tehnyt, mutta eikun vain yrittämään! Nyt kun tuumin tuota, niin ei ihme, että hieman jossain vaiheessa tulee yli äyräiden. Nielemisen sijaan sain sanottua tunteeni ulos ja kuinka hyvää se tekikään! Kuinka upeaa onkaan tehdä yhdessä ihmisten kanssa joille voi sanoa, että nyt tämä asia herättää minussa tällaista. Voi olla haavoittuva, herkkä ja pelätä...

Olen pala palalta purkanut perfektionismiani. Koko tämäkin episodi on sieltä lähtöisin. Miten ja miksi minusta tuli sellainen, jonka täytyisi olla täydellinen? Kaikki täysillä, kaikki täydellisesti - eihän kukaan ole sellainen! Mutta tiedän, että meitä on monta, paljon, ihan liian paljon! Kaikenlaisella pärjäämisellä ja suorittamisella me keräämme ehkä hyväksyntää? Ehkä ajattelemme ettemme muunlaisena kelpaa? Pelkäämme sitä, että meidät hylätään ja tilalle otetaan joku muu? Olemme kilttejä, suoritamme, hoidamme, emme vaivaa muita, mehän hoidamme kaiken ihan itse (koska muiden apuun ei voi ehkä luottaa), että kukaan ei vain suuttuisi, harmistuisi, vaivaantuisi, joutuisi kohtaamaan tunteitaan...

On hurjan pelottavaa avata itsensä tälle ja olla vain sitä mitä on.
Luottaa, että se riittää. Luottaa ettei sinua sen vuoksi hylätä.
iive